Puhe Tampereen Suomalaisen Klubin kokouksessa 15.12.2014

 

Hyvät kuulijat. Kiitän ystävällisestä kutsusta vierailla Tampereen Suomalaisella Klubilla. Siitä on jo muutamia vuosia, kun olen täällä viimeksi käynyt.

Tänä syksynä ovat Klubin kuukausikokouksiin osallistuneet kuulleet alustuksia, jotka ovat koskeneet Suomen tulevaisuutta erilaisten valintojen ja vaihtoehtojen näkökulmista. Kolme aiempaa esitelmää ovat koskeneet Suomen puolustusta, Suomen ulkopoliittisia valintoja sekä Suomen talouspoliittisia valintoja. Minulle langennut aihe koskee Suomen henkisiä vaihtoehtoja.

Henkiset vaihtoehdot. Hankala sanapari. Aihe on yhtä aikaa avara ja rajattu, niin kuin ”henkisyyden” käsite ylipäätään. Mitä sellaisella tarkoitetaan? Yhtäältä sen voi nähdä viittaavan ihmisen uskonnolliseen orientaatioon, tarkemmin sanottuna hänen elämänsä hengelliseen puoleen. Toisaalta henkisyys voi tarkoittaa ylipäätään ihmisen elämänarvojen perusteiden tavoittelua ja persoonallista mielekkyyden kokemista asioissa, jotka ylittävät välittömien tarpeiden tyydyttämisen.

Tässä mielessä henkisyyden ei välttämättä tarvitse olla uskonnollista, vaikka se usein sitä on. Siihen voi liittyä sellaisen elämän ulottuvuuden tavoittelu, jota voi kuvata mystiseksi; elämän sellaisen puolen kokemus, jota on vaikea sanoa muuksi kuin mysteeriksi. Pyrkimys henkisyyteen tai ”henkiseen kasvuun” voi lainata eri uskontojen käsitteistöä ja oppirakenteita, mutta toisaalta se voi olla myös naturalistista ja jopa ateistista, vaikka sitä ei haluttaisi tai kyettäisi tyystin selittämään rationaalisesti tyydyttävällä tavalla.

Yksi tapa erottaa henkistä ja hengellistä on viitata siihen, että henkinen on yksilöllistä kun taas hengellinen enemmän tai vähemmän yhteisöllistä. Hengellisyys liittyy johonkin uskonyhteisöön ja sen arvoihin, käyttäytymiseen ja toiminnan muotoihin, kun taas henkisyys puhuu yhden ihmisen omaehtoisesta elämän syväulottuvuuden etsimisestä.

Millaisia voisivat olla Suomen henkiset vaihtoehdot? Miten voitaisiin ylipäätään arvioida kollektiivisia vaihtoehtoja tai valintoja asiassa, joka koskee yksittäisenä ihmisenä kasvamista? Voiko kokonaisella Suomella olla henkisiä vaihtoehtoja, jos sellaisia voi tavoitella vain kukin suomalainen erikseen? Tällaisessa kysymyksessä tullaan lähelle piispalle luontevaa aiheen käsittelyä, ihmistä henkisenä olentona mutta osana hengellistä yhteisöä, osana seurakuntaa ja kirkkoa. Mutta puhe Suomesta henkisiä tai hengellisiä valintoja tekevänä kollektiivina olisi myös aika hämärää.

 

Tulevaisuus menneisyyden perustalta

Minulla on siis ilmeinen määrittelyongelma siinä, mitä aion sanoa. Voisi olla piispana helpompaa puhua Suomen hengellisistä kuin henkisistä vaihtoehdoista. Silloin voisi viitata meneillään olevaan adventin aikaan ja jouluun valmistautumiseen. Se olisi hengellisen vaihtoehdon seuraamista ja Suomen tulevaisuuden rakentamista hengellisesti, miten tuo sitten muissa asioissa ja käsillä olevissa valinnoissa kulloinkin teoiksi sitten taipuisi.

Kun puhutaan vaihtoehdoista, on puhuttava tulevaisuudesta. Mutta jotta voisi puhua tulevaisuudesta, täytyisi osata ennustaa. Ennustaminen onnistuu parhaiten menneisyyden valossa, kuten arkikokemus opettaa. Adventtikin kääntää katsetta tulevaan jouluun sen valossa, mitä aiemmista adventeista ja jouluista tiedämme.

Jotta voisimme arvioida Suomen tulevaisuuden henkisiä vaihtoehtoja, pitää siis pohtia menneisyyttä, sitä tietä, mitä olemme tulleet. Vaihtoehdotkin voivat olla vain sellaisia, joita voidaan valita, siis käsillä olevia. Näen, että puhe henkisistä tai hengellisistä vaihtoehdoista viittaa kulttuuriin – siihen, mitä jo olemme. Emme voi valita sellaista, mitä emme ole, vaan teemme kaikki valintamme sen pohjalta, mitä olemme. Emme esimerkiksi voi valita omaa maantieteellistä asemaamme, emme historiaamme, emme äidinkieltämme, emme kuulumistamme laajempaan Euroopan kansojen joukkoon. Kaikki tämä on meille annettua. Mutta kaikkien näiden pohjalta me teemme valintojamme, niin henkisiä kuin muitakin. Voimme siis tietää, mitä meidän on viisasta tavoitella, kun tiedämme, keitä olemme ja mistä tulemme.

 

Euroopan valinnat eurooppalaisen kulttuurin perustalta

Suomi kuuluu Läntiseen Eurooppaan ja siinä Pohjoismaihin. Eurooppalaista kulttuuria on joskus luonnehdittu kolmen antiikin kaupungin avulla: Eurooppa on saanut filosofiansa Ateenasta, lakinsa Roomasta ja uskontonsa Jerusalemista. Näistä nousevat eurooppalaisen kulttuurin tieteelliset, oikeudelliset ja hengelliset perusjänteet. Ne ovat kasvaneet yhdessä ja kiinnittyneet toisiinsa siten, ettei kulttuurissa enää voida yhtä toisesta erottaa särkemättä samalla kokonaisuutta. Ne ilmenevät Euroopan historiassa, politiikassa, taiteessa. Ne vaikuttavat kaikessa, mitä teemme, perusteissa, joilla asioita arvioimme ja joiden valossa päätöksiä teemme.

Euroopan kulttuurin perustekijät vaikuttavat myös Euroopan unionin arvojen taustalla. Sellaisia ovat ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Emme voi väittää, että kaikki nämä arvot olisivat kotoisin juuri kristinuskosta; niissähän vaikuttaa koko antiikin perintö, samoin kuin myöhempikin filosofinen, poliittinen ja uskonnollinen kehitys. Mutta Euroopan kulttuurissa ne yhdistyvät kristinuskoon, ja unionin jäsenmaat yhtyvät näihin arvoihin. Euroopan unionin päätavoite on puolustaa näitä arvoja ja edistää rauhaa sekä jäsenmaidensa kansalaisten hyvinvointia.

Euroopan unionin jäsenvaltioiden tulee noudattaa näitä Lissabonin sopimuksessa v. 2009 määriteltyjä perusarvoja. Unioni itse puolustaa niitä, ja Euroopan parlamentin tehtävänä on ottaa ne huomioon EU-tason lainsäädännössä. Euroopan unionin jäsenvaltiot ovat itse moniarvoisia. Ketään ei niissä saa syrjiä, vaan ihmisten ja valtioiden on oltava suvaitsevaisia. Kaikkia kohtaan on toimittava oikeudenmukaisesti. Vähemmistöjen oikeuksia kunnioitetaan. Naisten ja miesten välistä tasa-arvoa edistetään. Vastuuta kannetaan yhdessä. Euroopan unioni edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Se kehittää sosiaaliturvaa ja yrittää suojella heikoimpia. Se pyrkii ehkäisemään syrjäytymistä ja syrjintää. Tämä kaikki sisältyy Euroopan unionin itseymmärrykseen, ja tähän myös Suomen lainsäädännössä on sitouduttu.

 

Kirkon teesit Euroopan parlamenttivaaleissa

Kaikki nämä seikat ovat myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon näkökulmasta tärkeitä arvoja, joiden tulee ohjata valintoja. Kirkkohallitus julkaisi viime kevään EU-vaaleja varten omat teesit. Ne jakaantuivat viiteen otsikkoon: Yhteisten arvojen Eurooppa, Ihmisten Eurooppa, Vastaanottava Eurooppa, Luomakunnan ja kestävän kehityksen Eurooppa sekä Uskonnonvapauden Eurooppa.

Ensinnäkin kirkkohallitus muistutti, että Euroopan unioni on yhteisiin arvoihin perustuva yhteisö, jonka perimmäisenä tarkoituksena on turvata rauha ja vakaus Euroopassa. Finanssi- ja talouskriisi on johtanut eettiseen ja sosiaaliseen kriisiin, mikä asettaa suuria haasteita unionille. Rauha ei ole vain sodan poissaoloa, vaan oikeudenmukaisuutta ja kaikkien ihmisten ihmisarvoista elämää. Eurooppalaista rauhaa uhkaavat nyt kasvavat sosiaaliset erot, työttömyys – erityisesti nuorisotyöttömyys – ja muukalaisvihamielisyys. Nationalististen aatteiden nousu haastaa myös yhteisiä eurooppalaisia arvoja.

Toiseksi kirkossa katsottiin, että EU:n eettinen selkäranka on keskinäinen yhteenkuuluminen, heikoimmasta huolehtiminen ja kaikkien ihmisten yhtäläinen arvo. EU ei ole olemassa talouskasvua ja globaalia kilpailukykyä varten, vaan täällä elävien ihmisten hyvää elämää varten. Talouskasvun ja kilpailukyvyn vahvistaminen ovat vain välineitä yhteisen hyvän edistämiseksi. Eurooppalaisen yhteisön tilaa ei talouskriisin keskelläkään tule arvioida vain kilpailukyvyn tai talouskasvun mittarein, vaan sillä perusteella, miten voivat kaikkein heikoimmassa asemaassa olevat Euroopassa.

Vuosi sitten arvioitiin, että EU:n alueella on noin 27 miljoonaa työtöntä ja joka neljäs perhe elää köyhyydessä. Tuloerot ja eriarvoisuuden kuilu kasvavat monissa EU-maissa. EU:n tulee tukea köyhyyden ja syrjäytymisen torjuntaa jäsenvaltioissa. Eurooppalainen yhteisvastuullisuus merkitsee sitä, että kansallisten etujen turvaaminen ei saa ohittaa vastuuta heikoimmassa asemassa olevista koko Euroopassa. Kirkon tavoitteena on taloudellisen hyvän oikeudenmukainen jakautuminen Euroopassa.

Kolmanneksi tähdennettiin, että jokainen ihminen on Jumalan kuva. Jokaisen maahanmuuttajan, turvapaikanhakijan, pakolaisen ja EU:n alueella laittomasti oleskelevan ihmisarvoa sekä ihmis- ja perusoikeuksia on kunnioitettava. Rajavalvonnan ohella on kehitettävä uusia, laillisia väyliä saapua EU:n alueelle, jotta ihmisten ei tarvitse vaarantaa henkeään yrittäessään saada paremman elämän Euroopassa. EU:n tulee lisäksi kantaa vastuunsa globaalissa maailmassa oikeudenmukaisuudesta. Globaalisen oikeudenmukaisuuden vastuulla ja sillä, miten vastaanotetaan tänne tulevia ihmisiä, testataan Euroopan kristillistä perintöä ja sen vahvuutta. Kirkon tavoitteena on solidaarinen ja ihmisarvoa kunnioittava EU:n maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka. Tämä on erityisen tärkeää kun toteutetaan uutta yhteistä eurooppalaista turvapaikkajärjestelmää.

Neljänneksi muistutettiin kestävän kehityksen Euroopasta: vauraus ja kulutuksen kasvu ovat osa kehitystä, jonka takia koko luomakunta on nyt uhattuna. Siksi EU:n tulee osoittaa johtajuutta ilmastonmuutoksen torjunnassa ja globaalisti oikeudenmukaisessa sopeutumisessa sekä toimia esimerkkinä ekologisesti, sosiaalisesti ja globaalisti kestävän kehityksen ja kunnianhimoisen ympäristöpolitiikan puolesta. Ilmastonmuutoksen torjunnassa on kyse luomakunnan varjelusta, oikeudenmukaisuudesta sekä nykyisten ja tulevien sukupolvien oikeuksista. Kirkon tavoitteena on jatkuvan talouskasvun ja lisääntyvän kulutuksen sijaan edistää kohtuullisuutta kulutuksessa.

Viides teesi koski uskonnonvapautta. Jokaisen ihmisen perus- ja ihmisoikeuksia tulee kunnioittaa. Ihmisoikeuksiin kuuluu myös positiivinen uskonnonvapaus eli vapaus tunnustaa uskontoa ja ilmaista vakaumustaan sekä harjoittaa uskontoa niin yksilöllisesti kuin yhteisöllisesti. Uskonnonvapaus ei tarkoita vapautta uskonnoista. Kirkoilla ja muilla uskontokunnilla tulee olla oikeus olla, elää, näkyä ja toimia julkisessa tilassa – niin kansallisella kuin Euroopan tasolla. EU:n on edistettävä ihmisoikeuksien, mukaan lukien uskonnonvapauden, toteutumista niin EU:ssa kuin EU:n ulkopuolisissa maissa. Lisääntyvä vaino ja väkivalta uskonnollisen vakaumuksen takia on vakava ongelma, johon unionin tulisi puuttua. EU:ssa tarvitaan uskonnollista lukutaitoa.

Uskontojen merkitys on kasvamassa yhä monikulttuuristuvassa Euroopassa. Kirkot ja muut uskontokunnat voivat myönteisellä tavalla olla mukana rakentamassa ja kehittämässä eurooppalaista yhteiskuntaa joka perustuu yhteisiin arvoihin.

Kirkon tavoitteena oli EU-vaalien teeseissä vastuullisempi, oikeudenmukaisempi, demokraattisempi, avoimempi, ihmisläheisempi ja ympäristöystävällisempi Eurooppa. Olen selostanut kirkon teesejä melko pitkästi, koska ne heijastavat sitä, millaista yhteiskuntaa haluamme kirkon näkökulmasta kehittää myös Suomessa. Vastaavanlaisia tavoitteita voitaisiin asettaa myös kotimaan osalle, ehkä joiltain osin tarkentaen. Kun edellisiin eduskuntavaaleihin valmistauduttiin neljä vuotta sitten, kirkko julkaisi myös silloin teesejä osallistuakseen keskusteluun hallitusohjelmasta. Sellaisia on tiettävästi valmisteilla myös kevään 2015 vaaleihin. Mahdollisesti ne tulevat sisältämään samankaltaisia oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja hyvinvoinnin jakamisen teemoja kuin edellä lukemani tämänvuotisten EU-vaalien teesit.

 

Irtaantuuko lainsäädäntö kristilliseltä kulttuuriperustalta?

Viime aikoina on kyselty, irtaantuuko Suomen lainsäädäntö maan kristillisestä kulttuurista. Tämän kysymyksen on viimeksi nostanut esiin avioliittolain muutos; joitain vuosia sitten puhuin täällä Suomalaisella Klubilla kauppojen sunnuntaiaukiolosta hieman samasta näkökulmasta. Voidaanko näitä kahta pitää merkkeinä siitä, että henkisiä valintoja tehdään toiseen suuntaan kuin mihin maan kristillinen kulttuuri antaisi ymmärtää?

Joiltain osin ehkä näin voidaan sanoa, mutta ei kuitenkaan kaikilta osin. Ainakaan ei ole itsestään selvää, että kummassakaan asiassa vallitsisi jokin yksiselitteinen yleiseurooppalainen konsensus, vaikka meillä populaarissa keskustelussa on kumpaakin asiaa ajettaessa sen suuntaista väitetty. Meillä hieman propagandistisesti on annettu ymmärtää, että esimerkiksi kauppojen vapaa aukiolo on taloudellisen hyvinvoinnin edellytys, vaikka Euroopan taloudellisesti vakaimmassa maassa Saksassa aukiolo on tiukasti säänneltyä ja sunnuntaiaukiolo harvinaista. Mahtaneeko Saksa kelvata Suomelle talousmalliksi?

Avioliittolain osalta meille niin ikään haluttiin todistella, että Suomi leimautuu väärään joukkoon, ellei se muuta lakiaan. Sen tulisi kuulua ”läntisten sivistysmaiden” joukkoon muiden Pohjoismaiden tavoin, toisteltiin monissa puheenvuoroissa. Tässäkin asiassa voitaneen nyt täältä pohjan pussinperän näköalapaikalta luoda säälivä katse moniin Euroopan väkirikkaisiin, mutta sivistykseltään kai sitten jälkeenjääneisiin maihin kuten Italiaan, Itävaltaan, Saksaan ja Sveitsiin. Lienevätkö enää ollenkaan Suomen veroisia kulttuurimaita?

Asia ei kuitenkaan ole onneksi aivan mustavalkoinen, ei jonkin kirkollisen eikä sivistyksellisen joukkoon kuulumisen kannalta. Ensi katsannolla on toki selvää, että Eduskunnan päättämä yhteiskunnallinen avioliittokäsitys on nyt toinen kuin kirkollinen käsitys avioliitosta. Emme vielä tiedä, mihin tämä kehitys johtaa, mutta nyt näyttää siltä, että kirkossa puhutaan avioliitosta perusteiltaan toisella tavalla kuin Eduskunnassa, joskin tästä asiassa käydyssä eduskuntakeskustelussakin vilisi kirkolliselle keskustelulle tyypillisiä puheenvuoroja. Ne kuitenkin omalta osaltaan edelleen todistavat myös kristillisen uskon perustavasta voimasta lainsäätäjän argumentaatiossa.

Tällaisia puheenvuoroja olivat ensinnäkin ne, joissa vastustettiin avioliittolain muutosta vetoamalla eksplisiittisesti Raamattuun tai kristilliseen uskoon ylipäätään, tai joissa vedottiin lainmuutoksen ei-toivottuihin vaikutuksiin kirkkoon. Mutta sellaisina voidaan pitää myös niitä koko asialle perustavanlaatuisia puheenvuoroja, joissa argumentoitiin kaikkien ihmisten yhteisen arvon ja yhtäläisten oikeuksien puolesta. Näitäkin voidaan pitää kristinuskosta motivaationsa hakevina perusteina, vaikka ne voidaan esittää myös aivan sekulaareina ideoina. Viime kädessä niissäkin on kuitenkin kysymys arvovalinnoista, jotka perustuvat uskonnollisen luonteiseen vakaumukseen.

Ihmisarvon perusteleminen on mutkikas filosofinen harjoitus; oikopolkuna sellaiseen päätyy helpommin intuitiivisesti tai uskonnollisella vakaumuksella. Ihmisen absoluuttisen arvon todistaminen lienee kuitenkin rationaalisesti mahdotonta. Siihen voidaan pyrkiä ajatellen ihmistä osana yhteisöä, tai olettaen ihmiselle erityinen vastuu muusta elämästä, mutta tällöinkin lähestytään jo vakaumuksellista perustelua. Juuri yhteinen ihmisarvo ja siitä johdetut jokaiselle ihmiselle kuuluvat oikeudet ja yhtäläinen kohtelu lain edessä olivat koko avioliittolain muutoksen kantavana pontimena. Tässä mielessä voidaan edelleen sanoa lainsäätäjän noudattaneen kristillisen uskon antamaa kulttuurista perustaa.

 

Onko uskonnolle vaihtoehtoa kulttuurin perustana?

Tärkeitä odotuksia tulevaisuuden kannalta voidaan asettaa siihen, miten hyvin tapahtuu kansalaisten kasvu noiden yllä lueteltujen arvojen mukaan. Yksi kirkon kannalta kiinnostava alue on koulujen uskonnonopetus, vaikka se ei olekaan itse uskontokuntien asia. Meillä on lainsäätäjä ymmärtänyt, että kyseessä on yhteiskunnan oma asia, siksi julkisissa kouluissa annetaan julkisin varoin eri uskontokuntien käsityksiin perehdyttävää ns. ”oman uskonnon” opetusta. Kyseessä ei siis ole tunnustuksellinen opetus; opettajien ei tarvitse tunnustaa mitään uskoa. Kyseessä ei myöskään ole uskonnon harjoittaminen koulussa; juhlaperinteen tunteminen ja juhliin eläytyminen ei vielä ole uskonnonharjoitusta. Siksi vaikkapa jouluna voidaan laatia evankeliumikuvaelma tai keväällä laulaa Suvivirsi.

Vastaavasti ei olisi pahitteeksi, vaikka koululaiset tulisivat tuntemaan myös muiden uskontojen juhlaperinteitä. Näin he oppivat kunnioittamaan sitä, mikä toiselle ihmiselle on pyhää. Siten he paremmin ymmärtävät uskonnon luonnetta kokonaisena kulttuuria luovana voimana ja ihmisen valintoja ohjaavana tekijänä. Ei ole kuitenkaan takeita, saavatko nämä näkökohdat riittävästi painoarvoa, kun asioista päätetään. Kuten kaikki tärkeät asiat, nekin voivat politisoitua ja kamppailu niiden puolesta tai niitä vastaan tulla symboleiksi suuremmille ideologioille.

Joitakin vuosia sitten Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen julkaisi kirjan nimeltä Länsimaiden tuho. Hän oli lainannut otsikkonsa ja teemansa Oswald Spenglerin noin sata vuotta sitten kirjoittamasta laajasta teoksesta Länsimaiden perikato. Vihavainen pohdiskeli kirjassaan sitä, mitä voi seurata suurten aatteiden jälkeen. Mikä pitää enää pystyssä länsimaita, jos niiden kulttuuriset peruspilarit sortuvat? Vihavainen arvioi, että uskonnon merkityksen häviämisen jälkeen sellaisiksi ei enää voi tulla ideologioita kuten natsismi tai kommunismi, jotka tuottivat vain pakkovaltaa. Hänen kyyninen johtopäätöksensä oli, että kristinuskon ja kommunismin jälkeen on seurannut kolmas K, nimittäin konsumerismi: länsimaiden ihmisten elämän sisältönä on kuluttaminen.

Jatkuvan talouskasvun ideologia rampauttaa ihmisen sisäisesti, alistaa kaiken kilpailulle ja tuhoaa lopulta myös luomakunnan. Onko niin, että hyvinvointia on olemassa vain, kun käyrät osoittavat ylöspäin? Onko talouskasvun jatkuva nousu mahdollinen, onko se lopulta edes tavoiteltavaa? Onko sellainen ihmiselle hyväksi, voiko sellainen olla muun kuin itse itsensä tuhoavan kulttuurin perustana?

 

Luterilaisen reformaation jatkuva vaikutus

Parin vuoden kuluttua tullaan Euroopassa ja kaikkialla maailmassa viettämään Martin Lutherin v. 1517 Wittenbergissä julkaisemien teesien ”naulaamisen” merkkivuotta. Tuosta tapahtumasta sai alkunsa historiallisia mullistuksia vaikuttanut reformaatio, joka nyt on 500 vuoden ajan tehnyt meistä sitä, mitä olemme eurooppalaisina, suomalaisina tai luterilaisina. Reformaatio vaikutti laajasti niin politiikkaan, talouteen kuin kulttuuriin; sen seuraukset eivät rajoittuneet koskemaan vain hengellisiä asioita. Meillä ehkä kansainvälisen merkkivuoden viettäminen saattaa jäädä oman maamme itsenäisyyden satavuotisjuhlien varjoon, ymmärrettävää kyllä. Mutta senkin yhteydessä sitä voidaan muistaa.

Mihin kaikkeen reformaatio lieneekään vaikuttanut? Sen lähtökohtana oli uskon kautta saatava vapaus Jumalan tuomitsevasta laista, mikä koetaan vapautena synnin ja kuoleman vallasta. Evankeliumi vapauden sanomana nosti esiin uskonnonvapauden, mikä alkoi ilmetä painon siirtymisenä yksilönvapaudelle. Se edisti niin tieteiden kuin taiteiden kehittymistä vapaina.

Mutta reformaatio tuli myös poliittiseksi ja taloudelliseksi voimaksi. Näin voidaan sanoa monen Euroopan maan historiasta, Saksan ohella etenkin Britannian, Sveitsin, Alankomaiden ja myös Ruotsin osalta. Pieni esimerkki reformaation vaikutusten kietoutumisesta koko maailman poliittiseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen historiaan: maailmalla puhutaan kaikkialla englantia, koska kahdesta kilpailevasta merivallasta selvisi 1500-luvun jälkipuoliskolla voittajaksi protestanttinen Englanti eikä katolinen Espanja. Protestantismin vaikutuksesta Englannin ja sittemmin Amerikan taloushistoriaan on kirjoitettu paljon.

Meillä reformaatio tuotti paitsi uudistuneen, suurvallaksi nousevan Ruotsin kehityksen tieteellisiä ja taloudellisia hedelmiä, myös kansan sivistystä alkaen lukutaidon yleistymisestä. Sen lähtökohtana oli Mikael Agricolan, Lutherin oppilaan, työ suomalaisen kirjakielen luojana. Reformaatio mahdollisti kansallisen kulttuurin synnyn ja loi perustaa myöhemmälle itsenäistymiselle. Yhtä hyvin voidaan muistaa luterilaisuuden merkitystä Pohjoismaiden kehittymiselle tasa-arvoisina ja sosiaaliturvaltaan vahvoina maina. Lutherin oppien mukaan kaikkien tulee tehdä työtä ja elättää itseään; vanhoja ja sairaita sekä muita varten, jotka eivät siihen jostain syystä kykene, on muiden osallistuttava yhteisvastuullisesti varojen kokoamiseen. Luterilaisuuden ytimessä on sittenkin yhteisöllisyys, ei äärimmilleen viety yksilönvapaus.

Siitä muistuttaa meitä myös Lutherin Vähä Katekismus. Sitä on meillä sukupolvi toisensa jälkeen opiskellut rippikoulussa. Moni muistaa, miten siinä on rakennettu käskyjen, uskontunnustuksen ja Isä meidän selitykset kysymyksen ja vastauksen muotoon: Mitä se on? Vastaus…

Luen päätteeksi yhden sitaatin Katekismuksesta, en kuitenkaan käskyistä, joita usein lainataan. Poimin kappaleen uskontunnustuksen selityksestä, sillä se kokoaa minusta hyvin sen luottamuksen, jonka voimme toivoa olevan Suomen henkisten valintojen perustalla.

”Minä uskon Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan Luojaan.”

Mitä se merkitsee? Vastaus:

”Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä. Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun, vaimon ja lapset, pellon, karjan sekä kaiken omaisuuden. Hän suo minulle joka päivä runsaasti ruumiin ravintoa ja kaikkia elämän tarpeita, suojelee kaikilta vaaroilta, turvaa ja varjelee kaikesta pahasta. Kaiken tämän hän tekee yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan ansaitse enkä ole sen arvoinen. Tästä kaikesta minun on häntä kiitettävä ja ylistettävä ja tämän vuoksi häntä palveltava ja toteltava. Tämä on varmasti totta.”