Alustus neuvottelussa Suomen Adventtikirkon kanssa Tampereella 26.1.2024

Nähdäänkö enemmistöasemasta katsoen muut oikein?

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on enemmistökirkko. Vuodenvaihteessa 2024 siihen kuului noin 3,5 miljoonaa jäsentä, mikä on noin 65 % maan asukkaista. Uskonnollisen yhteisön enemmistöasemasta voi helposti seurata tietämättömyyttä tai piittaamattomuutta tai peräti ylenkatsetta muihin yhteisöihin nähden.

Evankelis-luterilaisella on myös läpi historiansa ollut läheinen suhde valtioon, vaikka sitä ei olekaan pitkiin aikoihin voinut pitää tiukasti ottaen valtiokirkkona. Sillä on oma itsenäinen hallintonsa paikallistasolta valtakunnalliselle tasolle, sen korkein päätöksentekoelin on kirkolliskokous, jolla on ainoana aloiteoikeus maan lakikokonaisuuteen kuuluvaan kirkkolakiin, ja sen talous perustuu omilta jäseniltä koottuun kirkollisveroon. Samalla sillä on historiansa ja enemmistöasemansa nojalla valtion taholta tietty suosituimmuusasema uskontokuntien joukossa.

Evankelis-luterilainen kirkko hoitaa myös tiettyjä yhteiskunnallisia tehtäviä, joiden vuoksi valtio suorittaa sille vuosittain merkittävän korvauksen. Näitä ovat hautaustoimilaissa määrätty velvollisuus ylläpitää hautausmaita ja osoittaa niiltä hautapaikka kaikille kunnan asukkaille samoin perustein määräytyvin hinnoin, ylläpitää kirkonkirjoja ja luovuttaa niistä tietoja, hoitaa historiallista rakennuskulttuuria – maan vanhin ja monumentaalisin rakennuskanta on muutamia keskiaikaisia linnoja lukuun ottamatta seurakuntien kirkkoja – sekä ylipäätään ylläpitää kristillistä kulttuuriperintöä. Valtio myös palkkaa joitakin pappeja ja diakoneja Puolustusvoimien ja Rikosseuraamuslaitoksen palvelukseen sotilas- ja vankilasielunhoitajiksi.

Kirkon ja valtion suhteista tai luterilaisen kirkon yhteiskunnallisesta asemasta voisi puhua enemmänkin. Otin ne esiin siitä syystä, että ne yhä luovat taustan sille, miksi monet suomalaiset helposti samaistavat kristillisyyden ja luterilaisuuden; monet samaistavat lisäksi ylipäätään suomalaisuuden samaan pakettiin. Luterilainen kristillisyys on kulttuuria muokanneena tekijänä läpäissyt suomalaista historiaa niin, että sitä on vaikea muusta erottaa. Se on Suomessa samankaltainen ilmiö, kuten muuan tanskalainen professori vertasi tilannetta Tanskassa: luterilaisuus on läsnä kuten lattialle kaadettu ämpärillinen vettä, se menee ihan joka paikkaan ja vaikuttaa kaikkialla, mutta leviää niin ohuena kerroksena, että on vain vaivoin havaittavissa.

Kääntöpuolena luterilaisuuden läsnäolo suomalaisuudessa vaikuttaa, että toisia kristittyjä on monen ollut vaikea havaita ja tunnistaa samaa uskoa tunnustaviksi. Muita kirkkoja pidetään vieraina, epäkansallisina tai epäilyttävinä. Tunnistetaan toki ortodoksinen kirkko erilaisesta kirkkorakennuksesta, ja katolisesta kirkosta tiedetään Rooman paavi, mutta muita kristikunnan muotoja hädin tuskin tunnetaan ja jos tunnetaan, niitä vierastetaan. Tämä osuu ehkä erityisesti ns. vapaaseen kristillisyyteen. Ei liene vielä hävinnyt suomalaisten puheesta sana ”lahko” tarkoitettaessa vapaita suuntia. Tällä sanalla on uustestamentillinen taustansa ja merkityksensä yhteisestä uskonyhteisöstä erottautuvana ryhmänä.

Apostolien teoissa Paavalia syytetään maaherran edessä siitä, että hän on ”nasaretilaisten lahkon johtaja”, ja kun hän on saapunut Roomaan, kaupungin juutalaiset kertovat saaneensa tietää, että tuo ”lahko” herättää kaikkialla vastustusta (Apt. 24:5, 28:22). Toisaalta taas Paavali itse Galatalaiskirjeessä moittii ”lahkolaisuutta” lihan aikaansaannoksena kun Kristuksen seuraajien tulisi pikemminkin olla Hengen johtamia (Gal. 5:20). Kreikan sana näissä kohdissa on hairesis, joka toisaalla tarkoittaa opillista harhaa, heresiaa (2.Piet. 2:1). Sanan etymologia viittaa kuitenkin valintaan tai mielipiteeseen, ryhmään tai puolueeseen ilman arviointia.

Kuutisenkymmentä vuotta sitten silloinen dosentti Seppo A. Teinonen julkaisi tietokirjan ”Nykyajan lahkot” ja esitteli siinä useita eri teologisia, sosiologisia ja uskontotieteellisiä määritelmiä todeten, että lahko on aina lahko suhteessaan johonkin suurempaan uskonnolliseen yhteisöön, josta se joko on eronnut tai jonka rinnalla ja vaikutusalueella se elää. ”Niillä, jotka näkevät kirkon ja lahkon suhteen pelkästään mustavalkoisin sävyin, on syytä palauttaa mieleensä, että Buddha oli hindulaisuuden, Jeesus juutalaisuuden ja Luther katolilaisuuden kannalta lahkolainen.” Tämä sana kantaa mukanaan väheksyvää ja kielteistä sivumerkitystä, sillä sitä käytetään enemmistöasemasta käsin ylivallan merkkinä eikä sillä kukaan kuvaa itseään. Varsinkaan sellaisten kirkkojen, jotka painottavat omaa itsenäisyyttään valtioon nähden ja kertovat toimivansa uskonnonvapauden ja vapaan järjestäytymisen puolesta, ei tulisi tällaista sanaa toisista käyttää. Myös Luterilaisen maailmanliiton ja Seitsemännen päivän adventistien käymä kansainvälinen dialogi tähdentää, että adventismissa kyse on vapaakirkosta eikä lahkosta.

On kuitenkin syytä kysyä, näkevätkö Suomen luterilaiset enemmistöasemastaan toiset kristityt oikein. Häviääkö meidän kuvastamme tuhansia veljiä ja sisaria siitä yksinkertaisesta syystä, että emme heitä tapaa riittävän usein? Onko meidän aivan liian helppo tuudittautua omaan tyytyväisyyteemme ja kuvitella mielikuvamme vastaavan todellisuutta oman ryhmämme ulkopuolisesta maailmasta? Kirkkomme ekumeenisella harrastuneisuudella on vähemmän kuin sadan vuoden historia. Se on vain vähän lyhyempi aika kuin suomalaisen uskonnonvapauslain historia. Onko uskonnonvapauden aika käytetty oikein ykseyden etsimiseen vaan hajaannuksen vahvistamiseen? Ykseys on Herramme Kristuksen rukous, jonka hän edessä olevan kuolemansa tuskassa toistaa peräti neljästi Getsemanessa (Joh. 17: 11, 21-23).

 

Ekumeeninen toimintalinjaus vuoteen 2026

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous hyväksyi kolme vuotta sitten ekumeenisen toimintalinjauksen vuoteen 2026 asti. Linjauksen nimi on Ovet auki ykseydelle ja yhteydelle, ja se kytkeytyy kirkon v. 2020 hyväksyttyyn kokonaisstrategiaan nimeltä Ovet auki. Linjauksessa todetaan strategian pääkohtiin liittyen mm. seuraavaa:

”Kirkon ykseyden ja yhteyden vahvistaminen tukee oman kirkkomme missionaarisuutta ja kirkkojen yhteistä todistusta ja palvelua. Tärkeä osa sitä on eri kristillisten perinteiden tarjoaman rikkauden, voimavarojen ja verkostojen huomioon ottaminen yhteisen mission haasteisiin vastattaessa. Luterilaisuus ja ekumeenisuus kuuluvat yhteen.”

”Yhteistyössä toisten kirkkojen kanssa ja toisiltamme oppien toimimme niin, että jokainen voisi kokea seurakuntayhteyden voimavarakseen ja kirkon jäsenyyden merkitykselliseksi koko elämänkaarensa ajan.”

”Enemmistökirkkona luterilaisella kirkolla on erityinen vastuu ekumeenisten kumppanien toimintaedellytysten turvaamisesta maassamme. Sama koskee uskonnonvapauden edistämistä Suomessa ja kansainvälisesti.”

”Tulevaisuudessa kirkon työn järjestäminen edellyttää määrätietoista yhteistyötä paitsi luterilaisen kirkon omien myös toisten kirkkokuntien seurakuntien kanssa.”

Toimintalinjaus ottaa lähtökohdakseen Jumalan kolmiyhteyden. Koko kirkon ekumeeninen toiminta ankkuroituu kristinuskon perustavimpaan oppiin. Ykseys on Jumalan lahja, mutta myös hänen antamansa tehtävä. Siinä osallistutaan kolmiyhteisen Jumalan persoonien työhön ja heidän väliseensä vuorovaikutukseen. Toimintalinjaus lainaa aiempaa ekumeenista linjausta Kohtaamisen kirkko v. 2016:

”Jumalan olemuksellinen ykseys on Jumalan persoonien välistä yhteyttä. Vastaavalla tavalla kirkon ykseys voi toteutua alueellisten kirkkojen keskinäisenä yhteytenä. Se edellyttää toinen toisensa tunnustamista Kristuksen kirkon osana, ja se ilmenee syvimmällä tavalla yhteisessä ehtoollisen sakramentissa. Kristuksen kirkko on hänen ruumiinsa, ja pyhässä ehtoollisessa kristityt tulevat hänen ruumiinsa ja verensä sakramentin nauttiessaan yhdeksi ruumiiksi myös keskenään. Ekumenian tavoitteena on kirkon näkyvä ykseys. Ei riitä, että ykseys vallitsee hengellisesti, uskon maailmassa, vaan sen tulee tulla näkyväksi kirkon jumalanpalveluksessa, diakonisessa palvelussa sekä evankeliumin julistuksessa. Toisaalta tämä merkitsee myös erillisyyttä ja itsenäisyyttä. Jumalassa vallitseva ykseys on persoonien keskinäistä yhteyttä, minkä mallin mukaan myös kirkot voivat tehdä ykseytensä todeksi keskinäisenä kommuuniona.”

Ykseyden tavoitteluun kuuluu siis myös erillisyyden ja itsenäisyyden hyväksyminen. Ovathan Jumalan kolme persoonaakin itsenäisiä toimijoita. Mutta nämä persoonat jakavat kaiken keskenään ja toimivat yhden Jumalan tahdon mukaisesti. Ekumeenisen toiminnan perustavoite Kristuksen kirkon näkyvä ykseys ei merkitse kirkkojen yhteen sulautumista vaan niitä erossa toisistaan pitävien erilaisuuksien sovittamista yhteisen uskon ja tehtävän pohjalta, niin että eri perinteet voivat tuoda oman antinsa apostolisen evankeliumin eteenpäin välittämiseen yhdessä toisten kanssa entistä paremmin.

Ekumeniassa ei siis tavoitella yhtä kirkkoa, jolla olisi yhtenäinen rakenne, yhteinen jäsenyys, talous ja päätöksenteko. Kaikki nämä voivat kuitenkin olla tuloksia joidenkin samalla alueella toimivien yhdistyvien kirkkojen kohdalla, tai välietappeja sellaisten kirkkojen kohdalla, jotka askel askeleelta lähestyvät toisiaan, aivan kuten meidän kirkossamme voivat paikalliset seurakunnat muodostaa eri tasoista yhteistyötä matkalla kohti seurakuntaliitosta. Meidän kirkkomme ei kuitenkaan tähtää liittymiseen minkään toisen kirkon kanssa, vaan sen ekumeenisena tähtäyspisteenä on kirkkojen toinen toisensa tunnustaminen sillä tavoin, että ne voivat viettää yhteistä jumalanpalvelusta sekä todistaa ja palvella yhdessä. Tässä Suomen evankelis-luterilainen kirkko liittyy Kirkkojen maailmanneuvoston New Delhissä vuonna 1961 pidetyn yleiskokouksen tavoitteeseen, jonka ilmaisu on muodostunut suorastaan klassiseksi näkyvän ykseyden määritelmäksi:

”Uskomme, että se ykseys, joka on sekä Jumalan tahto että hänen lahjansa kirkolleen, tulee näkyväksi silloin kun Pyhä Henki tuo kussakin paikassa kaikki ne, jotka on kastettu Jeesukseen Kristukseen ja jotka tunnustavat hänet Herraksi ja Vapahtajaksi, yhteen sitoutuvaan yhteyteen. Tässä yhteydessä pitäydytään yhteen apostoliseen uskoon, julistetaan yhtä evankeliumia, murretaan samaa leipää, liitytään yhteiseen rukoukseen ja siinä toteutuva yhteiselämä ulottuu todistamaan kaikille ja palvelemaan kaikkia. Samalla kaikki nämä ovat yhdistyneet koko kristilliseen yhteyteen kaikissa paikoissa ja kaikkina aikoina siten, että virka ja jäsenyys on kaikkien hyväksymää ja että kaikki voivat yhdessä toimia ja puhua tarpeen mukaan sellaisissa tilanteissa, joihin Jumala kutsuu kansaansa.”

Myöhemmissä Kirkkojen maailmanneuvoston kokouksissa tätä tavoitetta on vahvistettu eri näkökulmista. Viimeisin yleiskokous toissa vuonna Karlsruhessa painotti ekumeniaa yhteisenä pyhiinvaelluksena keskinäisessä rakkaudessa, ”sydämen ekumeniana”. Karlsruhen ykseyslausuma viittasi siihen, että keskinäistä opillista yhteisymmärrystä on jo paljon enemmän kuin erimielisyyttä monista apostolisen uskon seikoista, mikä oli tullut ilmi kirkkojen vastauksissa kymmenkunta vuotta aiemmin julkaistuun asiakirjaan Kirkko: Yhteistä näkyä kohti. Nyt tarvitaan Karlsruhen mukaan avoimuutta sille Kristuksen rakkaudelle, joka saa meidät tekemään parannuksen ja joka muuttaa meitä:

”Uskollisena Kirkkojen maailmanneuvoston vuosikymmenten elämälle kutsumme toisiamme nyt ei vain pysymään yhdessä ja kulkemaan yhdessä, vaan, ennen muuta, rakastamaan toisiamme, kuten Kristus käski oppilaitaan (Joh. 13:34). Kirkkojen yhteys KMN:ssa on kutsuttu yhdessä rukoilemaan Jumalaa, jonka rakkaus, Kristuksessa ilmi tullut, muuttaa meidät. Me kutsumme toisiamme julistamaan yhdessä uskoa, jonka jaamme, että Jumalan rakkaus, Kristuksessa, todellakin johtaa kirkkomme kohti näkyvää ykseyttä. Sitoudumme vahvistamaan toisiamme muuttavassa opetuslapseudessa.”

 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeeniset dialogit ja sopimukset

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on ekumeenisissa pyrkimyksissään noudattanut Augsburgin tunnustuksen artiklaa kirkon ykseydestä. Sen mukaan ”todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta” (CA VII). Tämä on helposti sanottu, mutta sen avaaminen vaatii useampia lauseita, puhumattakaan siitä, mitä kaikkea se merkitsee, kun keskustellaan toisten kirkkojen kanssa. Jo pelkästään ”evankeliumin oppiin” sisältyy kaikki, mitä tuota artiklaa ennen sanotaan Jumalasta, syntiinlankeemuksesta, Jumalan Pojasta, vanhurskauttamisesta, kirkon virasta ja armonvälineistä sekä uudesta kuuliaisuudesta (CA I-VI). Siihen sisältyvät myös kaiken perustana klassiset uskontunnustukset, jotka luterilaiset perivät katolisessa kirkossa jo antiikin ajalta. ”Sakramenttien toimittaminen” puolestaan viittaa yhtäältä siihen, että luterilaiset vaativat reformaatiossa katolista kirkkoa sallimaan myös maallikkojen nauttia ehtoollinen sekä leivän että viinin muodossa. Mutta lähemmin katsoen ”toimittaminen” tarkoittaakin kokonaisuutta, johon kuuluu niin ehtoollisen vieton liturginen sisältö – sillä se, mitä jumalanpalveluksessa rukoillaan, kertoo, mitä ehtoollisesta uskotaan – samoin kuin kysymys siitä, kuka saa ehtoollisen toimittaa eli käsitys virasta ja miten virkaan tullaan.

Kirkkomme ekumeenisissa suhteissa voidaan nähdä johdonmukainen pyrkimys näiden kysymysten selvittämiseen, jos kohta matkan varrella on tapahtunut myös metodologista oppimista sitä mukaa, kun on osallistuttu kansainvälisiin neuvotteluihin. Seuraavassa käyn lyhyesti läpi kirkon eri kumppanien kanssa käymät ekumeeniset neuvottelut, koska niissä näkyy, mitä on pidetty keskeisenä.

Englannin kirkko käynnisti 1920-luvulla yhteyspyrkimykset esittämällä kutsun Appeal to all Christian people. Sen mukaisesti myös Pohjoismaiden luterilaiset voitaisiin saattaa yhteyteen anglikaanisen kirkon kanssa, kun sovitaan neljän kohdan kriteereistä: Vanhan ja Uuden testamentin kirjoituksista, Apostolisesta ja Nikealaisesta uskontunnustuksesta, kasteen ja ehtoollisen sakramenteista sekä historiallisesta piispan virasta. Ruotsin kirkko täytti nämä ehdot helposti ja ehtoollisyhteys sen ja anglikaanien välille syntyi 1922, ja myös Suomen kirkon kanssa käytiin neuvottelut 1933 ja 1934. Niissä saavutettiin nopeasti yksimielisyys kaikesta muusta paitsi siitä, ovatko kaikki Suomen kirkon papit piispallisesti virkaansa vihittyjä. Koska kirkkolain mukaan oli tuolloin mahdollista piispan ollessa estyneenä myös tuomiorovastin tai tuomiokapitulin asessorin toimittaa pappisvihkimys, ei Englannin kirkon kanssa saavutettu täyttä ehtoollisyhteyttä tai virkojen vastavuoroista tunnustamista. Kuitenkin jo vuonna 1936 sovittiin keskinäisestä ehtoollisvieraanvaraisuudesta.

Maailmansota häiritsi kaikkea kansainvälistä kanssakäymistä, niin myös ekumeenisia suhteita. Sodan jälkeen kuitenkin syntyivät kohtalaisen nopeasti suuret ekumeeniset kansainväliset organisaatiot, joiden perustamiskokouksiin Suomestakin osallistuttiin. Luterilainen maailmanliitto perustettiin Lundissa 1947 ja Kirkkojen maailmanneuvosto Amsterdamissa 1948. Ensin mainittu syntyi kanavoimaan avustuksia sodasta kärsineisiin maihin – myös Suomen kirkko sai merkittävää tukea amerikkalaisilta luterilaisilta – ja jälkimmäinenkin tähtäsi keskinäiseen sovintoon ja eheytymiseen sekä kirkkojen yhteisen todistuksen vahvistamiseen. Euroopan kirkkojen konferenssi perustettiin 1959 tekemään mahdolliseksi kirkkojen keskinäinen solidaarisuus rautaesiripun laskeuduttua maanosan keskelle.

Luterilainen maailmanliitto lienee ollut meille tärkein kansainvälinen yhteistyöjärjestö. Sen sisäpuolella on jaettu voimavaroja, tuettu yhdessä lähetystyötä, tehty kehitysyhteistyötä ja toteutettu katastrofiapua ja pakolaisapua, kehitetty teologikoulutusta ja käyty yhteisiä oppikeskusteluja muiden kirkkojen kanssa. Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkot tunnustavat keskenään toistensa sakramentit ja viran, me olemme siis alttarin ja saarnatuolin yhteydessä muiden sen jäsenkirkkojen kanssa. Huomattakoon, että kaikki maailman luterilaiset kirkot eivät kuitenkaan maailmanliittoon kuulu eikä niiden kanssa tiukasti ottaen ole ehtoollisyhteyttä. Erottavana asiana on useissa tapauksissa käsitys naisten papiksi vihkimisestä.

Skotlannin kirkko, joka ei ole luterilainen eikä anglikaaninen vaan reformoitu, ilmoitti kirjeitse v. 1954, että se on valmis toivottamaan tervetulleeksi Suomen kirkon jäsenet jumalanpalveluksissaan ehtoolliselle ja kysyi, olisiko Suomen kirkko vastaavasti valmis ottamaan vastaan sen jäsenet. Tässä asiassa ei katsottu tarpeelliseksi käydä opillista dialogia, vaan Suomessa asiaa tutkittiin kirjallisuudesta ja vastattiin myöntävästi kirkon olevan valmis toimimaan kuten Ruotsin ja Norjan kirkot eli toteamaan ehtoollisyhteyden jo olevan voimassa eikä erillistä kirkkojen välistä sopimusta tarvinnut tehdä. Tätä menettelyä voinee pitää poikkeuksellisena ennen sotia Englannin kirkon kanssa käydyn neuvotteluun nähden samoin kuin ekumeenisen linjamme myöhemmän hahmottumisen valossa; meillä on sittemmin yhä selvemmin pyritty opilliseen yksimielisyyteen ja sopimuksen tekemiseen.

 

Oppikeskustelut Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa syventävät luterilaisuutta

Varsinaiseen vakavaan ekumeeniseen työskentelyyn Suomen luterilaiset ryhtyivät Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa 1970. Dialogin aloittamisen taustalla oli arkkipiispa Martti Simojoen pyrkimys yhteyteen Viron luterilaisten kanssa, mutta koska sellaista ei voitu saada aikaan ohi Moskovan, oli asioitava Neuvostoliiton valtiollisen johdon kanssa. Leningradin metropoliittaan luotujen yhteyden myötä Simojoki esitti teologisen oppikeskustelun käynnistämistä Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Tämä neuvottelujen sarja kesti kaikkiaan 50 vuotta ja olisi vieläkin jatkunut, mutta se päättyi Venäjän hyökättyä Ukrainaan kaksi vuotta sitten helmikuussa. Nuo suhteet oli jäädytettävä, kunnes Venäjän kirkon johto sanoutuu irti hyökkäyssodan tukemisesta. Tosin neuvottelun saattoivat viime vaiheessa jo hankaluuksiin eriävät näkemykset, joita kirkollisessa keskustelussa oli esitetty homoseksuaalisuudesta ja samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kirkollisesta siunaamisesta.

Joka tapauksessa tämä neuvottelujen sarja oli teologisesti hyvin antoisa ja opetti meille paljon niin ortodoksiasta kuin luterilaisuudesta. Merkittävimmäksi teemaksi oman kirkkomme kannalta nousi Lutherin vanhurskauttamiskäsityksen havaitseminen verrannolliseksi ortodoksisen jumalallistamiskäsityksen kanssa niiltä osin, että Lutherin mukaan Kristus asettuu uskovaan asumaan ja lahjoittaa läsnä olevana tälle oman vanhurskautensa. Tästä löytyi opillinen leikkauspiste, jos kohta käsitykset olivat erilaiset. Läsnä oleva Kristus muuttaa ihmistä niin Jumalan kuin ihmisten edessä. Ihminen saa lahjaksi Jumalan vanhurskauden ja tämä hänelle vieras vanhurskaus tulee hänen omaksi vanhurskaudekseen, jolla hän tekee hyviä tekoja lähimmäisensä hyväksi Kristuksen rakkaudella. Venäjän kirkon kanssa käydyissä neuvotteluissa oli aina dogmatiikan teeman rinnalla kussakin istunnossa myös sosiaalieettinen aihe, jollaisena monien vuosien ajan oli rauhanteema. Jo tuolloin saattoi nähdä, että kyseessä oli Neuvostoliiton poliittisiin vaikuttamisyrityksiin liittyvä aihe, ja neuvotteluissa tiedettiin olevan myös KGB:n agentteja läsnä, mutta aihetta käsiteltiin kuitenkin tiukasti teologisesti eikä poliittiseen retoriikkaan antautuen.

Suomen ortodoksisen kirkon kanssa alkoivat neuvottelut huomattavasti myöhemmin, vasta 1989, mutta viime vuosina ne ovat tiivistyneet. Kuten venäläisten kanssa, myös tässä neuvottelussa on ollut aina yksi dogmatiikan ja yksi etiikan aihe. Niissä kaksi samassa yhteiskunnallisessa kontekstissa elävää erilaista kirkkoa ovat opetelleet tuntemaan toisiaan ja rakentaneet keskinäistä yhteyttä. Pari vuotta sitten neuvottelut johtivat yhteiseen julistukseen pyhästä kasteesta. Siinä sovittiin, että henkilön siirtyessä esimerkiksi luterilaisesta kirkosta ortodoksiseen häntä ei kasteta uudelleen. Se oli jo ennestään vallitseva käytäntö Suomessa, mutta oli syytä saattaa yhteisen sopimuksen muotoon. Asia ei nimittäin ole itsestään selvää maailman kaikkien ortodoksisten kirkkojen kanssa.

Kun 1970-luvun alusta lähtien oli Suomen luterilaisten ekumeenista linjaa läpäisevä teologinen työskentely alkanut venäläisneuvottelujen myötä hahmottua, se johti myös tarkempaan arviointiin suhteissa protestanttisiin kirkkoihin. Saksankielisellä alueella valmisteltu Leuenbergin konkordia, jonka tarkoituksena oli yhdistää Euroopassa niin luterilaisia, reformoituja kuin unioituja kirkkoja, valmistui 1973 ja lähetettiin kirkoille arviointia ja hyväksymistä varten. Suomesta oltiin osallistuttu tähän ennen muuta Saksan kirkolliseen tilanteeseen ratkaisua hakevan asiakirjan valmisteluun, mutta meidän kirkolliskokouksemme päätyi kuitenkin hylkäämään sen 1977 teologisten epäselvyyksien vuoksi. Asiakirjan ehtoollisoppia ei pidetty luterilaisia tyydyttävällä tavalla esitettynä eikä saatu selvyyttä siitä, miten asiakirjan kuvaama kirkollinen yhteys tulisi ymmärtää suhteessa Augsburgin tunnustuksen sanoihin kirkon todellisesta ykseydestä. Samalla päätettiin kuitenkin osallistua Leuenbergin konkordian luoman yhteisön teologiseen jatkotyöskentelyyn. Emme siis ole konkordian allekirjoittajakirkko, mutta olemme mukana yhteisön toiminnassa.

Vuonna 2002 laadittiin sopimus Saksan evankelisen kirkon kanssa, ja nyt meillä on alttarin ja saarnatuolin yhteys myös saksalaisten reformoitujen ja unioitujen kirkkojen kanssa. Tämä sopimus on teologisesti täsmällisempi kuin Leuenbergin konkordia ja määrittää myös keskinäistä yhteyttä tarkemmin.

 

Porvoon julistus antoi anglikaaniyhteyksistä mallin yhteyteen myös metodistien kanssa

Maailmansodan keskeyttämä Suomen ja Englannin kirkkojen yhteyden kehitys sai uutta voimaa globaalin tason luterilais-anglikaanisista neuvotteluista, jotka puolestaan saivat ratkaisevia virikkeitä Kirkkojen maailmanneuvoston Faith and Order -komission asiakirjasta Kaste, ehtoollinen ja virka eli BEM (1982). Luterilaisen maailmanliiton ja Anglikaanisen kirkkoyhteisön neuvottelut tekivät mahdolliseksi laatia Pohjoismaiden ja Baltian luterilaisia kirkkoja ja Britannian ja Irlannin anglikaanisia kirkkoja yhdistävän Porvoon yhteisen julkilausuman. Sen viimeinen neuvottelu käytiin Järvenpäässä 1992 ja päätösjumalanpalvelus pidettiin Porvoossa, mikä kaupungin nimi havaittiinkin helposti lausuttavaksi nimeksi koko asiakirjalle.

Porvoon julkilausuma sisälsi julistuksen, joka allekirjoitettiin 1996. Sen mukaisesti kirkot tunnustavat toisensa aidosti Kristuksen kirkoksi, jossa julistetaan oikeaa evankeliumia ja jaetaan oikein sakramentit ja jossa on oikea virka. Kirkot sitoutuvat pitämään toistensa jäseniä myös ominaan ja kutsuvat nämä ottamaan vastaan kirkolliset palvelut. Toisen kirkon piispallisesti vihityt diakonit, papit ja piispat voivat ilman uudelleen vihkimistä tulla toisen kirkon palvelukseen vastaavassa virassa. Keskeinen sitoumus on kutsua toisesta kirkosta piispoja ottamaan osaa piispan virkaan vihkimisiin ja siten tekemään näkyväksi keskinäinen yhteys. Olennaista on myös, että kirkot sitoutuvat rukoilemaan toistensa puolesta sekä neuvottelemaan keskenään yhteisistä haasteistaan ja konsultoimaan toisiaan ennen merkittäviä suuria ratkaisujaan.

Porvoon julistuksen mukaisesti meillä jaetaan nyt voimavaroja ja tehdään yhteistyötä anglikaanisen kirkon kanssa esimerkiksi täällä Tampereella. Joka sunnuntai pidetään Vanhassa kirkossa englanninkielinen messu, jonka toimittaa luterilainen pappi Englannin kirkon käsikirjan mukaan. Vuosittain Tampereen seurakunnat järjestää Manchesterin hiippakunnan kanssa yhteisiä rippikoululeirejä. Olemme pyrkineet edistämään työntekijävaihtoa ja toinen toiseltamme oppimista. Parhaillaan pyrimme myös laajentamaan Porvoon tuottamaa pohjoiseurooppalaisten kirkkojen yhteyttä pohjoisamerikkalaisten kirkkojen kanssa: Yhdysvalloissa ja Kanadassa on luterilaisilla ja anglikaaneilla jokseenkin samanlainen sopimus kuin meillä, ja nyt tarkoituksemme on liittää nämä sillä tavoin yhteen, että meillä on niiden välityksellä täysi viran ja sakramenttien yhteys myös USAn Episkopaalisen kirkon ja Kanadan anglikaanisen kirkon kanssa.

Vuonna 2010 laadittiin sopimus kahden Suomessa toimivan metodistikirkon kanssa, suomenkielisen ja ruotsinkielisen kirkon kanssa, jotka molemmat ovat osa kansainvälistä Yhdistynyttä metodistikirkkoa (UMC). Sopimuksemme taustalla ollutta oppikeskustelua auttoi luterilais-katolinen Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista, jonka Metodistien maailmanneuvosto hyväksyi 2006. Tästä alkuaan Luterilaisen maailmanliiton ja Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston Yhteisestä julistuksesta on sittemmin tullut varsin laajasti kristittyjä yhdistävä asiakirja, sillä sen ovat ottaneet omakseen luterilaisten, katolilaisten ja metodistien lisäksi myös reformoidut ja anglikaaniset kirkot. Meidän suomalaisen sopimuksemme on nimeltään Kristuksesta osalliset, ja sen taustalla olivat neuvottelut, joissa käsiteltiin paitsi vanhurskauttamisoppia, myös kysymyksiä sakramenteista ja virasta, ja päädyttiin siinä määrin riittävään yksimielisyyteen, että saatoimme sopia niiden keskinäisestä tunnustamisesta.

Muiden vapaan kristillisyyden kirkkojen kanssa meillä ei ole sopimusta, mutta neuvotteluja ja säännöllisiä tapaamisia käydään niin helluntaiherätyksen kuin Suomen vapaakirkon sekä suomen- ja ruotsinkielisten baptistikirkkojen kanssa. Näissä neuvotteluissa on saavutettu yksimielisyyttä, jossa on opittu tuntemaan ja arvostamaan toista. On jaettu informaatiota, oikaistu ennakkoluuloja ja vahvistettu keskinäistä luottamusta. Sen pohjalta on pidetty mahdollisena suositella paikallisia evankelioimisen ja diakonian hankkeita. Osin seurakunnat ovatkin sellaisia toteuttaneet, ainakin yhtyessään joihinkin laajapohjaisiin kampanjoihin. Näiden kirkkokuntien kanssa on kuitenkin yhä merkittäviä eroja käsityksissä kasteesta ja ehtoollisesta, vaikka tietyistä pääkohdista onkin laadittu yhteisiä muistioita.

Katolisen kirkon kanssa käytävään dialogiin ryhdyttiin yhteistyössä Ruotsin kirkon kanssa 2000-luvun alussa. Halusimme yhdessä rakentaa vanhurskauttamisoppia koskevan Yhteisen julistuksen varaan näkemyksiä siitä, mitä vanhurskauttaminen merkitsee kirkon elämässä. Sen jälkeen on Suomessa tuotettu varsin syvällistä yksimielisyyttä katolisen kirkon kanssa ilmaiseva asiakirja Kasvavaa yhteyttä: Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta (2017). Parhaillaan ollaan käynnistämässä tähän asiakirjaan liittyvää jatkotyöskentelyä, jota epäilemättä edistää se, että katolinen hiippakunta äskettäin sai uuden piispan. Kuitenkin meidän on molempien syytä panostaa vielä siihen, että omissa seurakunnissamme otetaan tämän asiakirjan tulokset vastaan ja että omat pappimme ja muut vastuunkantajat tulevat syvemmin tuntemaan sitä.

 

Ekumeenisen yhteyden askelet

Edellä lienee käynyt ilmi jotain siitä, millä tavoin Suomen evankelis-luterilainen kirkko on tavoitellut Kristuksen kirkon näkyvää ykseyttä teologisissa oppikeskusteluissa ja keiden kanssa. Samalla jäi kuitenkin kertomatta, että monenlaista toiminnallista yhteyttä on eri kumppanien kanssa useilla paikkakunnilla, puhumattakaan siitä hengellisestä Jumalan sanan kuuntelemisen ja rukouksen yhteydestä, jota esimerkiksi vuosittaisella kristittyjen ykseyden rukousviikolla eri puolilla harjoitetaan. Lisäksi tulee kaikki se aktiviteetti, jota toteutetaan Suomen ekumeenisen neuvoston piirissä. Tämä kaikki on suhteessa näkyvän ykseyden tavoitteeseen, joskaan ei suoranaisesti ole siihen suunnattu. Monien kumppanien kanssa on luontevaa toimia ilman ennalta asetettua maalia ja sen määrätietoista tavoittelua. Yhteinen toiminta joka tapauksessa opettaa tuntemaan toista sekä arvostamaan toista. Sellainen koituu keskinäiseksi luottamukseksi ja palvelee kauempana näköpiirin ulkopuolella olevaa sanan ja sakramenttien yhteyttä.

Kirkon ekumeeninen toimintalinjaus hahmottelee näkyvän ykseyden tavoitteen kannalta teologisten dialogien tavoitteita askeleittain etenevän mallin mukaisesti. Päämäärän saavuttamista konkretisoi tällöin ennen muuta ehtoollisyhteyden saavuttaminen, vaikka ykseyden prosessi ei siihen päätykään. Joissakin keskusteluissa yhteinen ehtoollinen on vielä ”kaukotavoite”, joka ei ole näköpiirissä mutta jota on Kristuksen rukouksen tähden pidettävä päämääränä. Seuraavassa esitellyt prosessin vaiheet eivät ole tarkkarajaisia, mutta ne havainnollistavat sellaisen etenemistä:

  1. Tavoitteena toinen toisensa tuntemaan oppiminen ja yhteistyön rakentaminen. Yhteisymmärryksen perusteella voidaan toteuttaa yhteisiä evankelioimisen tai diakonian hankkeita (kirkkomme suhteet ortodokseihin, helluntailaisiin, vapaakirkollisiin, baptisteihin jne.).
  2. Tavoitteena ehtoollisyhteys (globaalin luterilais-roomalaiskatolisen dialogin tavoite).
  3. Tavoitteena jo saavutetun ekumeenisen sopimuksen käytännön toteutus: yhteiset toimintamallit, voimavarojen jakaminen (Suomen metodistit, Porvoon kirkkoyhteisö, Luterilainen maailmanliitto).
  4. Tavoitteena yhteiset päätöksenteon rakenteet (Porvoon kirkkoyhteisö, Luterilainen maailmanliitto, Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteisö)

Näistä neljästä voinemme todeta olevamme adventtikirkon kanssa ensimmäisellä vaiheella, keskinäisen tuntemaan opettelemisen tavoitteessa. Mutta sekään ei ala aivan tyhjästä, vaan meillä vallitsee jo keskinäinen hengellinen yhteys. Meillä on kansainvälisen dialogin sekä jo pidemmän kotimaisen ekumenian – niin paikallisen kuin Suomen ekumeenisen neuvoston piirissä saadun – kokemuksen valossa luottamus siihen, että meillä on yhteinen usko kolmiyhteiseen Jumalaan, pelastukseen yksin armosta uskon kautta Kristuksen tähden. Meillä yhteinen usko Jumalan pelastustekoihin, joihin meitä kutsutaan kirkkoina ja kristittyinä ottamaan osaa. Meillä on siis perusta, jossa tunnemme ja tunnustamme jo toisemme kirkkoina ilman sopimuksia. Meillä on katkeamaton hengellinen yhteys senkin pohjalta, että olemme tulleet kastetuiksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Olemme tulleet liitetyiksi hengellisellä tavalla samaan Kristuksen ruumiiseen, vaikka emme olekaan sitä saman historiallisesti järjestäytyneen kirkon jäseninä. Tämä asiaintila kutsuu meitä kulkemaan pidemmälle. Sen mukaisesti voimme suositella paikallisia yhteisen toiminnan muotoja, kuten evankelioimisen tai diakonian hankkeita.

Emme vielä kiirehdi asettamaan neuvotteluillemme tavoitteeksi ehtoollisyhteyttä, sillä sellainen edellyttäisi syvällisempää yksimielisyyttä paitsi ehtoollisesta, myös kasteesta ja kirkon virasta. Voidaan kuitenkin muistuttaa, että kirkkojärjestykseen on joitakin vuosia sitten lisätty säädökset, joiden mukaan toisen kirkon jäsen voi tiettyjen edellytysten mukaisesti osallistua ehtoolliselle meidän kirkossamme. Niistä ehkä lähemmin toisella kertaa.

 

Piispa Matti Repo