Piispan alustus luottamushenkilöiden neuvottelupäivässä Nokialla 21.9.2013

Johdanto

Hyvät seurakuntien luottamushenkilöt ja työntekijät. Pienelläkin pilkulla on merkitystä! Sen me tarkkaavaiset ihmiset ymmärrämme, vaikkemme varsinaisia pilkunviilaajia mielestämme olisikaan. Mutta ainakin talousasioista päätettäessä on suuri merkitys sillä, millä kohtaa desimaalipilkku on. Samoin pilkulla voi olla ratkaiseva merkitys lakitekstissä, jonka oikeasta lukemisesta voi riippua ihmisen tai yhteisön tulevaisuus. Eikä pilkun paikka ole merkityksetön kirkon julistuksessakaan; sanoihan Jeesuskin, ettei Jumalan laista katoa pieninkään piirto (Matt. 5:18).

Kävin pilkun kimppuun siksi, koska tätä alustusta keväällä miettiessäni en ollut ihan varma, haluanko puhua seurakunnan jäsenen sekä luottamushenkilön, siis kahden eri subjektin hengellisestä identiteetistä vai seurakunnan ja jäsenen sekä luottamushenkilön, siis kolmen subjektin identiteetistä. Olimme ensin sopineet teemasta suullisesti, ja joskus matkan varrella sitten näin otsikon kirjoitetussa muodossa ja kiinnitin ehkä ensimmäistä kertaa huomiota tuohon pilkkuun. Silloin ymmärsin, että se on tässä keskeinen pikku välimerkki. Se pakottaa puhumaan ensin seurakunnasta ennen kuin voi puhua seurakunnan jäsenestä. Se auttaa sijoittamaan ihmisen johonkin kokonaisuuteen, minkä pohjalta sitten tarkastellaan häntä luottamushenkilönä.

Puhun siis kolmesta asiasta, alkaen seurakunnan hengellisestä identiteetistä. Yksittäistä ihmistä suuremmasta kokonaisuudesta. Ei vain lähtien liikkeelle siitä itsestään selvyydestä, että jokaisella seurakunnan jäsenellä on jokin oma, toisista erillinen käsitys itsestään. Lähtökohtana on, mitä he ovat yhdessä, seurakuntana.

Mutta ennen sitä annan teille pienen tehtävän. Olkaa hyvät ja kääntykää vierustoverinne puoleen. Kerro vieressäsi istuvalle ihmiselle, kuka sinä olet, millaisessa luottamustehtävässä olet ja missä seurakunnassa.

***

Osa teistä näkyy istuvan jo ennestään tutun ihmisen tai peräti saman seurakunnan toisen luottamushenkilön vieressä, joten tämän kaiken kertominen ei ehkä ollut vaikeaa. Mutta toinen kysymykseni on hieman vaativampi:

Oletko luottamushenkilö myös jossain muussa kuin seurakunnassa? Kenties kunnassa, yhdistyksessä tai säätiössä, tai ehkä jonkin liikelaitoksen hallituksessa? Vaikkapa asunto-osakeyhtiössä tai jossain muussa? Jos sinulla siis on muitakin luottamushenkilön ja päätöksentekijän tehtäviä, ole hyvä ja kerro vierustoverillesi, eroaako sinun mielestäsi seurakunnan luottamushenkilönä toimiminen niistä jotenkin. Jos eroaa, miten?

 

Seurakunnan hengellinen identiteetti

Seurakunnan luottamushenkilönä toimimisen samankaltaisuus ja erilaisuus muihin mahdollisiin hallintoelimiin verrattuna riippuu siitä, missä mielessä seurakunta ylipäätään on samanlainen tai erilainen kuin nuo muut toimijat. Mikä on seurakunnan identiteetti?

Kirkko toimii samassa maailmassa, samojen ihmisten parissa, samojen inhimillisten, juridisten, sosiaalisten ja taloudellisten lainalaisuuksien mukaan kuin mikä tahansa muukin yhteiskunnallisesti järjestäytynyt ihmisyhteisö. Siksi sen hallinto voi muistuttaa kunnan hallintoa; tosiasiassa seurakuntahallintoa onkin viime vuosikymmeninä kehitetty kunnallishallinnon mallien mukaan, ja kirkolliskokouksenkin järjestäytymisessä on katsottu eduskunnan puoleen. Vastaavasti näihin elimiin vaaleilla valitsemisessa on otettu mallia muista julkisista vaaleista. Piispanvaaleissakin lienee vilkuiltu presidentin vaalitapaa.

Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa voi taloudeltaan ja hallinnoltaan perustellusti pitää osana julkista sektoria. Sillä on demokraattinen päätöksentekojärjestelmä ja sen talous perustuu julkiseen verotukseen. Se ulottuu kaikkialle maahan ja tarjoaa palveluksiaan kaikille tämän maan asukkaille. Sillä on julkisia tehtäviä, jotka yhteiskunta on sille lainsäädännöllä uskonut. Huomattavimmat niistä ovat hautausmaiden ylläpito, väestökirjojen ylläpito ja niistä tietojen antaminen sekä kulttuuriperinnön ylläpito. Kirkolla on yhteiskunnallisesti tunnustettu asema, ja jokaisella paikallisseurakunnalla on useita yhteisiä intressejä kunkin kunnan kanssa. Palvellaan samoja ihmisiä ja monin paikoin myös hallintoelimissä istuu samoja ihmisiä kummassakin.

Mutta silti kirkolla on oma, kunnasta ja valtiosta poikkeava erityinen identiteetti. Se ei loppujen lopuksi ole niiden kaltainen inhimillinen toimija, joka olisi perustettu joitakin hyviä päämääriä varten, toteuttamaan yhteisiä tehtäviä kaikkien puolesta. Se ei ole syntynyt valtion perustamana virastona eikä myöskään kuntalaisten vapaana yhteenliittymisenä. Siksi se ei myöskään ota vastaan kummastakaan suunnasta tarkoitustaan, olemustaan eikä tehtäviään. Se saa oman olemassa olonsa Herraltaan Kristukselta. Se on Kristuksen kutsuma, Hänen omiensa joukko, kokonainen kansa, joka koostuu kaikkiin maailman kansoihin, kieliin ja kulttuuriin kuuluvista ihmisistä, jotka kuulevat Hänen äänensä ja seuraavat sitä.

Raamatussa on lukuisia kielikuvia kirkosta. Ne antavat sangen elävän, orgaanisen kuvan: Kristuksen ruumis, Jumalan kansa, elävistä kivistä rakennettu temppeli, hedelmää tuottava viiniköynnös… (Room. 12:5, 1.Piet. 2:9, 1.Kor. 3:16, 1.Piet. 2:5, Joh. 15:5) Kirkkoa tai seurakuntaa ei kuvata sen hallinnon tai talouden mukaan. Sellaisia tuskin Uuden testamentin aikana vielä oli kovin pitkälle kehittynytkään; alkuseurakunta oli kerääntynyt Jeesuksen lähimmän piirin ympärille eli apostolien ja Herran äidin sekä heidän kanssaan hänen vaiheitaan todistaneiden johdettaviksi (Apt. 1:13-15). Varojenkin kerrotaan olleen yhteisiä ja apostolien johdolla jaettuja (Apt. 4:34-35).

Toki kirkko on alusta asti tarvinnut sekä päätöksentekomekanismeja että taloudenpitoa, ja molemmista on esimerkkejä jo Apostolien teoissa. Mutta olennaista on, että niissäkin näkyy kirkon erityislaatu: se elää tiiviissä yhteydessä Kristuksen kanssa. Se jatkaa Hänen tehtäväänsä evankeliumin julistuksessa sanoin ja teoin. Se on suorastaan kohtalonyhteydessä Herransa kanssa siinä mielessä, että se saattaa kokea vainoa ja kärsimystä, mutta se tulee kuitenkin osalliseksi ylösnousemuksesta ja ikuisesta elämästä. Mitä on tapahtunut sen Herralle Kristukselle, se koituu myös sen osaksi. Tätähän merkitsee myös Pyhä kaste: siinä vanha ihminen hukkuu synteineen veteen ja uusi nousee tilalle puhtaana ja pyhänä. Siinä tapahtuu liittyminen Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, ja se ennakoi jo lopullista voittoa, vaikka vielä joudutaankin kulkemaan kuoleman ahtaan portin läpi.

Kirkkolaki säätää seurakunnan tehtävästä 4 luvun 1 § seuraavaa: ”Toteuttaakseen kirkon tehtävää seurakunta huolehtii jumalapalvelusten pitämisestä, kasteen ja ehtoollisen toimittamisesta sekä muista kirkollisista toimituksista, kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muusta kristilliseen sanomaan perustuvasta julistus- ja palvelutyöstä.” Pitkä lista. Lieneekö tärkeysjärjestyksessä? Ainakin tässä on jonkinlainen ”top ten” -luettelo, joka ei voi sisältää aivan kaikkea. Seurakunnissamme on aivan tavattoman monipuolista toimintaa. Kaikkea sitä ei ollut aivan kirkon alussa, vaan sitä on kekseliäs mieli kehittänyt tarpeen mukaan, etenkin viime vuosisadalla. Tarpeellisia työmuotoja on vaikea rajata määrän mukaan. Mutta lopulta tarpeellinen voidaan ilmaista myös kovin vähin sanoin.

Kirkon tehtävänä on ottaa osaa siihen tehtävään, joka Herralla Jeesuksella itsellään on. Hän tuli Isän luota kuuluttamaan Jumalan valtakunnan koittamista ja valmistamaan ihmisiä siihen. Hänen elämässään, opetuksessaan ja teoissaan tuo valtakunta jo tuli ihmisten keskelle. Samalle asialle hän lähetti omansa. Siksi kirkon tehtävänä on olla merkkinä Jumalan valtakunnan tulemisesta, olla jo kuuluttamassa sitä ja osoittamassa kuin esimakuna, millainen tuo koittava rakkauden, anteeksiantamuksen ja uuden toivon valtakunta voi olla. Toiseksi kirkon tehtävänä on olla Jumalan valtakunnan koittamisen välikappale, kuin Kristuksen työkalu, jonka välityksellä hän valtakuntaansa maan päällä edistää.

Nämä kaksi sanaa, merkki ja väline, latinaksi signum et instrumentum, ovat viime vuosikymmenellä nousseet ekumeenisissa asiakirjoissa keskeisiksi kuvattaessa kirkon olemusta ja tehtävää. Ne esiintyvät niin roomalaiskatolisissa, anglikaanisissa kuin luterilaisissa ekumeenisissa luonnehdinnoissa. Niissä ilmenee syvä salaisuus, nimittäin Kristuksen ja hänen kirkkonsa välinen läheinen suhde.

Jos kirkko on Kristuksen ruumis, silloin tämän ruumiin toimet, sanat ja teot, ovat Kristuksen toimia. Kristus itse elää ja toimii kirkkonsa välityksellä. Voidaan jopa sanoa, että Kristus itse on olemassa, elää ja toimii kirkkona. Hän ei ole vain jossain tuonpuoleisessa, istumassa taivaallisella valtaistuimella Isän oikealla puolella, vaan hän vaikuttaa täällä kirkossaan ja kirkkonsa kautta. Joka ainoassa pyhäpäivän messussa Hän seurakuntansa keskellä antaa äänensä kuulua evankeliumin julistuksessa sekä antaa ristinsä uhrin koitua meidän hyväksemme Pyhän ehtoollisen sakramentissa. Siinä hän tulee itse meidän ruoaksemme, antaa oman ruumiinsa ja tekee meistäkin hänen elävän ruumiinsa. Jakamalla oman ruumiinsa meille hän muuttaa kokoontuvan seurakunnan yhdeksi ruumiiksi, joka jakaa itsensä maailmalle ja antaa itsensä sen hyväksi.

Kristuksen ja kirkon välinen suhde on hyvin tiivis; apostoli Paavali vertaa sitä miehen ja naisen avioliittoon, mutta se on enemmän kuin kahden puolison suhde. Se on lähempänä toiseen identifioitumista kuin kahden tasaveroisen kumppanin yhteyttä. Kirkolla on identiteetti, jossa se samaistuu Herraansa Kristukseen, hänen hyveisiinsä, hänen mielenlaatuunsa ja hänen tehtäväänsä.

Kristuksen ja kirkon keskinäisestä yhteydestä seuraa myös, että kirkolla ovat toisenlaiset tehtävät kuin millä tahansa muulla inhimillisellä yhteisöllä, vaikka se niiden tavoin järjestäytyy osana inhimillistä yhteiskuntaa. Kaikki päätökset, kaikki seurakunnan toiminta, kaikki sen palvelu ilmentää, miten Kristus toimii maailmassa. Tämä kirkon hengellinen identiteetti antaa syvyyttä kaikille kirkossa toimiville, niin työntekijöille, luottamushenkilöille kuin kaikille jäsenille.

 

Jäsenen hengellinen identiteetti

Jos seurakunnan hengellinen identiteetti kokonaisuutena aukeaa sen läheisestä yhteydestä Kristukseen, samaa tulee sanoa myös seurakunnan yksittäisen jäsenen hengellisestä identiteetistä. Senkin lähtökohta on yhteydessä Kristukseen. Onhan jokainen kristitty otettu Hänen yhteyteensä edellä mainitsemallani tavalla Pyhässä kasteessa.

Seurakunnan jäsenen hengellinen identiteetti kumpuaa siitä, mitä seurakunnan jumalanpalveluksessa tapahtuu. Siellä Kristus itse tulee lähelle ja ottaa sijaa ruumiinsa jäsenissä asettuen heihin asumaan. Kristitylle on tärkeää, tai suorastaan itsestään selvää, että hän on osa seurakuntaa. ”Jäsenen identiteetti” on siksi parempi sanapari kuin ”kristityn identiteetti”, sillä jälkimmäisen saattaisi tulkita myös yksilökeskeisesti, siis lähtien liikkeelle yksittäisestä ihmisestä ja hänen erityisistä ominaisuuksistaan.

Toki jokainen ihminen on Jumalan luomana yksilöllinen ja ainutlaatuinen. Ihmisen itsenäisyys ja vapaus ovat korkeita arvoja, joita tulee varjella. Yksilö ei ole sidottu toisiin, vaan hän voi itse etsiä tiensä suuntaa ja vapaasti käyttää omaa päättelyään. Hän voi etsiä tietään, tavoitella hyvää, totta ja oikeaa. Hänellä on myös lain turvaama vapaus ilmaista itseään ja kuulua sellaiseen uskonnolliseen tai aatteelliseen yhteisöön mihin tahtoo.

Mutta kristityn identiteetti on aina sidoksissa myös seurakuntaan ja kokonaiskirkkoon. Tarkoitan tällä sitä, että kristityksi voi tulla vain seurakunnan yhteydessä, ja siellä usko myös kasvaa ja vahvistuu, kun sitä pannaan harjoitukseen. Kristitty tarvitsee toisia; heidän välityksellään hänen uskonsa muuttuu teoiksi.

Sen sijaan omassa yksinäisyydessä usko alkaa kutistua omien toiveiden ja pelkojen näköiseksi. Sen valaiseva paiste himmenee, jos se ei koskaan näy minnekään, jos se ei saa avaamaan suuta tai ojentamaan kättä. Mikäli usko suljetaan ikiomaan salaisuuksien lippaaseen omaan sydämeen, se pikku hiljaa menettää elämää kannattelevan voimansa eikä enää anna sitä iloa ja toivoa, jonka se voi antaa toisten uskosta rohkaistuneena.

Kirkon jäsenen tehtävistä lausuu Kirkkojärjestyksen 1 luku 5 § seuraavaa: ”Kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista. Kirkon jäsenen tulee noudattaa kristillistä elämäntapaa, solmia avioliittonsa säädetyllä tavalla, antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan.” Vaikka tässä pykälässä sanamuoto on velvoittava, ”jäsenen tulee”, muistuttavat juristit usein, että se on ns. ihannepykälä. Sen noudattamatta jättämisestä ei ole säädetty mitään sanktioita, se ilmaisee suunnan, jonka mukaan seurakunnan jäsenen tulisi elämässään orientoitua. Tässä yhteydessä siitä kannattaa nostaa esiin jumalanpalvelus, johon oikeastaan tuo puhe ”armonvälineistä” myös viittaa – niillähän tarkoitetaan Jumalan sanaa ja sakramentteja, joiden välityksellä Jumala jakaa armoaan.

Kristityn elämäntapaan kuuluu osallistua jumalanpalvelukseen. Hänellä on paikkansa kirkossa muiden seurakuntalaisten kanssa, hänen tehtävänsä on tulla sinne ja liittää äänensä Jumalan ylistykseen. Siellä hän myös liittää oman elämänsä huokaukset seurakunnan yhteiseen rukoukseen, ja siellä hän myös itse omalla rukouksellaan kantaa koko maailmaa Jumalan eteen ja siten edistää Valtakunnan koittamista. Ortodoksit puhuvat maailman pyhittämisestä; kirkko viettäessään liturgiaa osallistuu Jumalan pyhittävään työhön maailman puolesta. Myös luterilaisina voimme ajatella niin; Jumala kuulee rukouksemme maailman puolesta, ja rukous avaa myös meidän sydämemme maailman hädälle, kun elämämme suuntautuu Jumalan palvelemiseen.

Jumalanpalvelus on olennainen tekijä seurakunnan jäsenen hengellisen identiteetin rakentumisessa. Juuri siellä Kristus itse hoitaa omiaan evankeliumin sanalla sekä Pyhän ehtoollisen sakramentilla. Siinä toteutuu se, mistä edellä puhuin: Kristus antaa oman ruumiinsa ja tekee sen nauttijoista oman elävän ruumiinsa. Seurakunnan jäsenen tehtävä on olla ruumiinjäsen; jäsen, joka elää samaa elämää muiden kanssa. Kristus on ruumiin pää, ja hänen elämänsä virtaa kaikkien ruumiinjäsenten lävitse ja yhdistää heitä.

Pyhä messu on seurakunnan elämän keskus. Se ei ole yksi toimintamuoto monien joukossa, joka joutuu kilpailemaan ihmisten huomiosta ja ajasta kaikkien muiden hyvien seurakunnallisten aktiviteettien joukossa, vaan se on itse seurakunta koolle tulleena; siinä kaikki muut seurakunnalliset toiminnat kohtaavat ja siitä ne kaikki lähtevät liikkeelle. Kaikista toimintamuodoista johtaa lanka Pyhään messuun, oli sitten kyse diakoniasta tai lähetyksestä, kasvatuksesta tai
sielunhoidosta. Messu on kuin pyörän napa, jossa kaikki puolat ovat kiinni.

Että jumalanpalvelus on seurakunnan elämän keskus, ei siksi ole vain korulause, vaan syvä hengellinen totuus: messu on se paikka, jossa Kristus antaa sakramentaalisen ruumiinsa eli ehtoollisen, tekee meistä kirkollisen ruumiinsa eli ihmisyhteisön, joka jakaa samaa uskoa ja jossa me myös nauttiessamme Hänen ruumiinsa jaamme itsemme ja elämämme toisten kanssa.

Jäsenen hengellinen identiteetti merkitsee näet myös tehtävää antaa itsensä aivan kuten Kristus antoi itsensä. Seurakuntalaiset ottavat osaa siihen työhön, jota seurakunta tekee suuntautuessaan ulospäin maailman palvelemiseen sekä evankeliumin eteenpäin viemiseen. Kirkon identiteetissä on olennaista lähetys ja palvelu, siis missio ja diakonia; ne ovat myös osa seurakuntalaisen hengellistä identiteettiä. Niissä me teemme toisille niin kuten Kristus on tehnyt meille: autamme hädänalaisia, ruokimme nälkäisiä, lohdutamme hätääntyneitä Jumalan rakkaudella. Jokaisella on osansa kirkon tehtävästä Jumalan valtakunnan koittamisen merkkinä ja välikappaleena. Sellainen on myös luottamushenkilöillä, jotka tekevät päätöksiä.

 

Luottamushenkilön hengellinen identiteetti

Seurakunnan luottamushenkilöksi voi tietenkin tulla vain seurakunnan jäsenenä, ja jäsen on osallinen seurakunnan ja koko kirkon identiteetistä. Niinpä luottamushenkilön hengellinen identiteetti ei enää noiden kahden käsittelyn jälkeen voi olla kovin omalaatuinen. Yksi lisä siinä kuitenkin on: luottamushenkilöllä on valtaa ja vastuuta. Kumpaakin ovat hänelle uskoneet toiset seurakuntalaiset; eivät niin, että he olisivat työntäneet itseltään sen pois, vaan vaaleissa äänensä antamalla he ovat nimenomaan kantaneet omaa vastuutaan ja osoittaneet haluavansa kirkon tehtävistä pidettävän huolta.

Kirkkolain 7 luku 3 § lausuu luottamushenkilöistä seuraavaa: ”Vaalikelpoinen seurakunnan luottamustoimeen on kristillisestä vakaumuksesta tunnettu 18 vuotta täyttänyt seurakunnan konfirmoitu jäsen, joka ei ole vajaavaltainen.” Tässä oikeastaan sanotaan jotain luottamushenkilön hengellisestä identiteetistä, vaikka puhutaan myös muodollisista ja helposti arvioitavista kelpoisuusvaatimuksista. ”Kristillisestä vakaumuksesta tunnettu” – se tarkoittanee, että äänestäjien tulee voida luottaa henkilöön seurakunnan asioista päätettäessä. Tuskin kyseessä on jonkinlainen hengellinen kilpalaji, johon kelpaisivat vain jollain tietyllä tavalla Hengen vallassa olevat ihmiset – sellaisetkin voivat olla tosiasiassa oman henkensä vallassa – vaan kristillisellä vakaumuksella tarkoitetaan kirkon yhteistä uskoa, johon ehdolle asettuva liittyy ja jonka äänestäjä haluaa myös tunnistaa.

En tiedä, voisiko tällä perusteella evätä vaalikelpoisuuden seurakunnan jäseneltä, joka ilmoittaisi ehdolle asettuessaan olevansa tosiasiassa ateisti, jonka tarkoituksena on tulla päättäjäksi voidakseen vaikeuttaa seurakunnan asemaa. Tällainen tilanne joitain vuosia sitten muistaakseni Ruotsissa, vai oliko Tanskassa. Hänellä taisi loppujen olla oikeus pysyä luottamushenkilönä. En tiedä, miten kävisi meillä tämän lakipykälän nojalla.

Jotkut teistä muistavat, että ennen vuoden 1993 kirkkolain muutosta tämän säännöksen sanamuoto kuului hieman toisin: ”Kirkkovaltuuston jäseneksi voidaan valita jumalaapelkäävä ja kristillisestä harrastuksesta tunnettu seurakunnan jäsen.” Ehkä jumalanpelko ja kristillinen harrastus olivat liian vaikeita asioita arvioida, tai ohjasivat ajatuksia harhasuuntaan. Nykyinen sanamuoto on hieman neutraalimpi, mutta ei vähemmän hengellisyyttä painottava. Se kuitenkin varoo sellaista tulkintaa, joka taipuisi hurskasteluun tai antaisi etusijan jollekin seurakunnalliselle aktiivisuudelle ohi toisten palvelutehtävien.

Kuuntelin viime maanantaina erästä ruotsalaista pappia, joka on tullut laajalti tunnetuksi seurakunnan jumalanpalveluselämän kehittäjänä. Hän kertoi pitäneensä jollain paikkakunnalla kaksi seminaaria, toisen seurakunnan työntekijöille ja toisen luottamushenkilöille. Ensimmäisen seminaarin aikana joku pappi halusi esittää hänelle huolenaiheensa: luottamushenkilöt eivät käy kirkossa. Vai niin, hän sanoi. Iltapäivällä oli toinen seminaari, ja siellä joku luottamushenkilö halusi esittää hänelle huolenaiheensa: kun nuo papit eivät meillä käy kirkossa.

Kuulostaako tutulta? Se, jolle on vastuuta uskottu, kantakoon sitä tunnollisesti. Mutta tehköön sen vapain mielin siinä kristillisessä uskossa, jota yhteinen jumalanpalvelus ravitsee. Siellä kasvaa myös yhteinen työnäky; sen kautta opitaan arvioimaan, mitä varten seurakunta on olemassa ja näkemään, mikä on tärkeää, mihin sijoittaa resursseja ja mihin suunnata.

Lopuksi palaan alkuun, eli annan jälleen keskustelutehtävän. Pyydän sinua pohtimaan vierustoverisi kanssa, eroaako luottamushenkilön hengellinen identiteetti jollain lailla muusta seurakuntalaisen hengellisestä identiteetistä. Jos eroaa, niin miten?