Saarna Parkanon kirkossa 19.1.2020

Evankeliumi Joh. 4: 34-38

Jeesus sanoi:

”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen. Te sanotte: ’Neljä kuuta kylvöstä korjuuseen.’ Minä sanon: Katsokaa tuonne! Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi. Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää, toinen korjaa.’ Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.”

Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen. Rakkaat seurakuntalaiset. Mitä kaikkea ihminen voi syödä? Ainakin ruokaa, eikö totta, mutta ei ilmeisestikään aivan kaikkea ruokaa. Tunnetaanhan sellainenkin määritelmä, että jokin pilaantunut tai muuten huono elintarvike on ”ihmisruuaksi kelpaamatonta”. Ihminen voi myös syödä jotain aineetonta ja kuvitella saavansa siitä jotain, mutta jää entistä tyhjemmäksi. Näin on ainakin silloin, kun ihminen syö sanansa! Joka syö sanansa eli pettää lupauksensa, jää ontommaksi kuin jos hän olisi jättänyt sanansa syömättä. Vielä parempi, jos hän olisi pitänyt sanansa ja sillä tavalla tehnyt omasta lupauksestaan itselleen ravintoa. Nimittäin ihminen voi tulla ravituksi siitä, että hän toteuttaa jotain tärkeää ja merkittävää. Toki ihminen tulee ravituksi myös hyvästä ateriasta, mutta minä puhun nyt muusta. Väitän, että ihminen voi syödä sellaista aineetonta, mikä ei ole ruokaa ja tulla siitä ravituksi. Näin tapahtuu, kun ihminen pitää ruokanaan Jumalan tahtoa.

Usein kuulee ihmisen saavan tyydytystä siitä, että hän voi toteuttaa itseään. Se on ymmärrettävää, sillä tokihan vapaus saada kehittyä sellaisessa, mistä on kiinnostunut, antaa tekijälleen onnistumisen ja mielekkyyden kokemuksia. Jokainen valitsee mieluiten sellaisia tehtäviä, joista nauttii ja joita tuntee osaavansa. Työpaikoilla viihdytään sellaisessa ympäristössä, jossa on tilaa tuoda oma kekseliäisyys yhteiseksi hyväksi eikä työntekijöitä pakoteta sellaiseen, mikä ei heitä motivoi tai mitä he eivät osaa. Mutta kääntöpuolena on, että helposti kehittyy solistinen työkulttuuri; työntekijä haluaa valita vain itselleen sopivia, oman ”mukavuusalueen” tehtäviä ja jalostaa niistä itselleen oman kutsumuksen yhteisen hyvän kustannuksella.

Väitänkin, että ihminen voi parhaimmassa tapauksessa tulla ravituksi siitä, että hän toteuttaa jotain sellaista merkityksellistä hyvää, joka on tärkeämpää kuin omat mieltymykset. Tarkoitan, että hän liittää oman tekemisensä johonkin itseään suurempaan ja tärkeämpään ja näkee olevansa merkittävä osa kokonaisuutta, jota hän ei ensi silmäyksellä pystynyt kunnolla hahmottamaan. Se saattaa vaatia häneltä käsityskykyä, joka ylittää sen, mitä häneltä juuri kulloiseenkin ikiomaan tehtäväänsä vaaditaan. Vanha esimerkki on suuren katedraalin rakentaminen. Euroopan upeimpia pyhäkköjä rakennettiin satoja vuosia. Taidokkaiden kivenhakkaajien ja muurarien sukupolvet eivät voineet nähdä lopullista kokonaisuutta, mutta onnellinen se, joka tajusi tekevänsä paljon muuta kuin vain omaa rajattua osuuttaan – ei vain muurata yhtä pylvästä vaan rakentaa katedraalia. Varmasti niin oli myös silloin yli kaksisataa vuotta sitten, kun tätä Parkanon komeaa kirkkoa rakennettiin. Osattiin katsoa johonkin suurempaan, jota oltiin toteuttamassa ei vain omaa aikaa vaan myös tulevia sukupolvia varten.

Päivän evankeliumissa oli myös puhe siitä, että yhdet kylvävät ja toiset korjaavat. Jeesus lähetti opetuslapsensa kokoamaan satoa, jonka toiset jo ennen heitä olivat kylväneet. Hän tarkoitti kaikkia niitä, jotka jo olivat julistaneet Jumalan sanaa ennen hänen tuloaan. Olivathan profeetat jo vuosisatoja saarnanneet, ja olihan sanaa luettu ja selitetty synagogissa, ja olihan Jerusalemin temppelissäkin rukoiltu sukupolvesta toiseen.

Parkanossakin on Jumalan sanaa saarnattu vuosisadasta toiseen. Tässä kirkossa on vietetty jumalanpalveluksia, kastettu lapsia, konfirmoitu nuoria, vihitty avioliittoja ja jätetty siunaten jäähyväisiä poisnukkuneille. Tänne on kokoonnuttu kuuntelemaan Jumalaa ja rukoilemaan häntä. Mitä kaikkea se onkaan merkinnyt tälle paikkakunnalle! Sitä on vaikea arvioida vain lyhyeen ajanjaksoon katsomalla. Mutta kun katsoo, millainen on kristillisen uskon vuosisatainen vaikutus ollut meikäläiselle yhteiskunnalle, on myönnettävä sen olleen ”parasta mitä Suomelle on tapahtunut”, kuten viime kesänä totesi kirkkoon aikuisiällä liittynyt historioitsija Teemu Keskisarja.

Nykypäivän Eurooppa vapauden, tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja hyvinvoinnin maanosana on pitkälti kristinuskon hedelmöittämä. Jopa ne liberaalit arvot, joiden puolustajien usein kuulee väittävän olevan pikemminkin irtautumista kristinuskon kahlitsevasta vaikutuksesta, ovat pohjimmiltaan kristillisen kaksituhatvuotisen valtakulttuurin tuote. Kirkon julistama evankeliumi ei ole näiden arvojen vihollinen, vaikka näin joskus propagandistisesti väitetään, tai jopa lyhytnäköisesti kristittyjen taholta itsekin uskotaan. Asia on päinvastoin, sillä vaikka historiasta löytyisi yksittäisiä esimerkkejä siitä, miten kirkko olisi jarruttanut kehitystä, kristinusko on päinvastoin pitkässä tarkastelussa tehnyt tuon kulttuurisen kehityksen mahdolliseksi. Länsimainen yhteiskunta vapauksineen ja ihmisoikeuksineen ei ole syntynyt tyhjästä, vaan se on tietyn pitkän historian tulos; historian, jonka avainasemassa on ollut evankeliumi Kristuksesta.

Ne hyvät piirteet, joista nautimme, ovat syntyneet uskosta siihen, että Jumala rakastaa jokaista ihmistä. Vuosisatoja saarnattu evankeliumi opetti Euroopan kansoja ymmärtämään, että Jumalan edessä ei auta suuruus, ei mahti eikä rikkaus, sillä hän etsii pientä, heikkoa, vähäistä ja jopa syntistä ja kadotettua ihmistä. Jumalan voivat löytää vain puhdassydämiset ja nöyrät, itsensä hänelle avaavat. Sotaisat ja vallanjanoiset kansat tulivat kristityiksi ja oppivat hitaasti näkemään, että vapaaehtoinen itsensä uhraaminen toisten hyväksi on suurempaa ja merkittävämpää kuin toisten alistaminen. Mutta tämä vaikea läksy ei ole pysynyt kaikkien kristittyjenkään mielessä.

Tulevien polvien kannalta on kovin lyhytnäköistä vaieta Kristuksesta tai ylipäätään heikentää niitä mahdollisuuksia, joiden välityksellä Jumalan sana pääsee vaikuttamaan. Kristillinen usko ei kuulu kulttuurissamme nurkkaan, vaan se muodostaa suorastaan kulttuurin ytimen. Se on sen sisäinen voimanlähde, joka auttaa näkemään kaikkien ihmisten yhtäläisen arvon Jumalan luomana ja lunastamana. On suorastaan vaarallista vähentää lasten ja nuorten tietämystä oman kulttuurin perusteista esimerkiksi riisumalla uskonnonopetusta. Se johtaa myös kyvyttömyyteen tunnistaa muiden kulttuurien uskonnollista syvärakennetta ja olla niiden edustajien kanssa arvostavassa dialogissa.

Tänään vietetään Suomen kansallispyhimyksen Pyhän Henrikin muistopäivää. Kalenterissamme on edelleen Heikin nimipäivä muistuttamassa Henrikin marttyyrinkuolemasta v. 1156. Henrikiä kunnioitetaan Suomen ensimmäisenä piispana, mutta hän ei tuonut kristinuskoa, vaan se oli jo rantautunut ja jonkin verran vahvistunut Suomessa. Henrik saapui järjestelemään kirkollisia oloja. Hänestä on kovin vähän historiallisia tietoja, oikeastaan vain kaksi kirjallista lähdettä, Pyhän Henrikin legenda sekä Pyhän Henrikin surmavirsi, molemmat 1200-luvun lopulta. Mutta tarina on useimmille tuttu: Lalli tappoi piispan Köyliönjärven jäällä.

Pyhän Henrikin legendassa sanotaan, että ”kun piispa tahtoi kirkkokurilla ojentaa erästä murhamiestä, tämä siitä vihastuneena tappoi hänet julmasti”. Surmavirsi kertoo toisen motiivin: piispa olisi Lalloilan taloon poikettuaan ottanut emännän ynseyden vuoksi omin luvin eväät, mutta jättänyt kuitenkin tilalle maksun. Lallin palattua kotiin Kerttu väitti ”ruokaruotsin, syömäsaksan” ryöstäneen ruoat ja jättäneen vain tuhkaa tilalle, jolloin Lalli hiihti piispan kiinni ja löi kuoliaaksi. Taustalla on siis varhainen ärsyyntyminen kirkollisverosta! Lieneekö mitään uutta auringon alla?

Keskiaikainen Pyhän Henrikin hymni, virsikirjamme virsi 759, joka juuri ennen saarnaa laulettiin, alkoi maininnalla kyyhkysestä, joka kantaa viheriöivää oliivipuun oksaa. Siitä on lainattu Tampereen hiippakunnan vaakunan aihe. Se tunnettiin jo 1550-luvulla perustetun Viipurin hiippakunnan sinetissä ennen kuin hiippakunta siirrettiin ensin Porvooseen ja sitten Tampereelle. Tässä hiippakunnassa iloitsemme yhä siitä, että Jumala kutsui Pyhä Henrikin työtoverikseen ja että me saamme olla niin hänen kuin lukemattomien muiden kylvämän sadon korjaajia.

Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon, sanoo Jeesus. Toisaalla hän sanoo: Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta (Matt. 4:4). Me syömme toisten tekemän työn hedelmiä, mutta meillekin kuuluu kutsu ottaa vastaan Jumalan sanaa ja noudattaa hänen tahtoaan. Se ei ollut ainoastaan aiempien sukupolvien ruokana. Meidänkin aikamme, puhumattakaan tulevaisuudesta, tarvitsee sanan kylvötyötä niin seurakunnissa kuin kodeissa. Avainasemassa eivät ole vain papit, vaan kaikki seurakuntalaiset. Jokaisella on oma paikkansa, jossa voi toteuttaa Jumalan tahtoa, esimerkiksi kodeissa kasvattajina tai erilaisissa yhteisöissä toisten palvelijoina. Kun Parkanon seurakunta siirtyy Tampereen hiippakuntaan, sen toiminta jatkuu Kristuksen kutsumana ja lähettämänä edelleen samanlaisena.