Sadun loppu - ilon alku
20.12.2012
Piispan jouluhartaus Tampereen yliopistollisessa sairaalassa 20.12.2012
Joulu on kauneuden juhlaa. Kodit koristellaan, tunnelmaa tavoitellaan. Lämmitellään kynttilän loisteessa ja perheenjäsenten yhteydessä. Istuskellaan sohvalla kaikessa rauhassa ja levätään.
Tällaisia kauniita kuvia tulee mieleen, kun ajattelee, miltä joulu näyttää. Mutta onko kauneus vain katsojan silmässä? Onko se tässä tapauksessa vielä sisäisissä, vain sielun silmissä? Onko joulu todellisuudessa kaunis?
Ihmiselämä ei aina ole kaunis. Siinä ei aina ole sadun hohdetta, pikemminkin kauhukertomuksen tai pahan unen piirteitä. Elämässä on pettymyksiä, katkeruutta. On puutetta ja köyhyyttä. On kipua ja sairautta, on eroa ja kuolemaa, on toivottomuutta ja tulevaisuuden kadottamista.
Tänä vuonna vietetään monissa kodeissa vähävaraista joulua. Vuoden mittaan on tapahtunut monia irtisanomisia. Tuotannolliset ja taloudelliset syyt ovat leikanneet monien joulusta juhlaa, jota siihen ehkä aiemmin on voinut kuulua. Kaikissa pöydissä ei nyt ole lautaselle leikattavaa.
Sairaaloissakin tiedetään, mitä leikkaukset merkitsevät, kahdessakin mielessä. Yhtäältä sanalla tarkoitetaan kirurgista toimenpidettä, jolla hoidetaan ihmistä. Jotkut tapaukset vaativat nopeita toimenpiteitä, toiset taas monia operaatioita pidemmän ajan kuluessa. Toisaalta samalla sanalla kuvataan voimavarojen vähentämistä. Resursseja ei riitä työvoiman palkkaamiseksi tai materiaalien uusimiseksi. Samat tehtävät tulee hoitaa kuten ennenkin, mutta vähemmillä voimilla.
Joulu ei aina näyttäydy kauniissa kehyksissä. Siitä huolimatta haluamme kokea sen kauniina. Kaiken huolen ja pelon sekä epävarmuuden keskellä odotamme ja toisillemme toivotamme ”Hyvää joulua”. Mitä silloin toivotamme?
Tutussa joululaulussa katsellaan joulun tähtiä ja lasten tähtisilmiä. Niiden tuiketta ihastellaan ja halutaan kuulla niiltä joulun sanomaa, ”yhtä uutta, yhtä ihanaa”. Samalla kuitenkin tiedetään, että kerran satu loppuu: ”suru säveliä sumentaapi, silmän täyttää kyyneleet, virtaa vuolahina tuskan veet”. Joulu näyttää kauneutensa vain ohimenevänä hetkenä, jonka aikana ei ainakaan tämän laulun mukaan kannata tuudittautua onnellisuuteen, vaikka silloin sopiikin hetken helkyttää riemun kanteleita. Ehkä suomalainen käsitys joulun kauneudesta painottuu haikeuteen ja huokailuun. Elämän todellisuus nähdään vallitsevana tummana taustana, jota vasten joulu erottuu pienenä valopisteenä, kuin tuikkiva tähti. Sellaisesta osaa iloita vain lapsi, joka kiinnittää huomionsa käsillä olevaan hetkeen. Aikuinen huomaa myös taustan, mutta näkee sen liian vallitsevana. Hän ei ehkä uskalla kohdistaa katsettaan synkästä kokonaiskuvasta valoisaan yksityiskohtaan. Sellainen ihminen näkee pimeyden mutta ei kynttilän liekkiä. Hän ei nauti sadusta vaan arvailee jo sen ikävää loppua.
Suomalainen varovaisuus osuu kyllä sikäli oikeaan, että joulun kauneus voidaan nähdä ja kokea vain pienuudessa. Joulu ei pohjimmiltaan ole jatkuvaa enkelkuoron laulua eikä häikäisevää taivaan loistetta. Se on Jumalan Pojan läsnäoloa tavallisessa ja pienessä, heikossa ja hätäilevässä ihmiselämässä. Se on Jumalan astumista köyhyyteen, pelkoon ja puutteeseen. Se on Kaikkivaltiaan sitoutumista ihmisen vähäisyyteen.
Katoamaton ja kuolematon antaa jouluna itsensä ihmisten syliin. Hän syntyy ihmiseksi ja tulee elämään ihmisten elämää. Hänet kääritään kapaloihin, hän imee äidin rintaa. Varttuessaan hän tulee kokemaan nälän, vaivannäön, oppimisen, työn. Mutta hän tulee myös kokemaan pilkan, hylkäämisen, väkivallan ja lopulta surmaamisen.
Sellainen on joulun sadun loppu joulun päivänsankarin osalta. Sellainen on juuri Jumalan osa ihmisten käsissä, koska sellainen on ihmisten maailma. Jumala, joka syntyy ihmiseksi, saa kokea ihmisen kohtalon sen koko karuudessa ja kauheudessa.
Mutta sadun loppu on samalla ilon alku. Joulun ihme, Jumalan tuleminen ihmiseksi, murtaa sadun rajoitteet. Joulu ei jääkään vain kauniiksi tunnelmiksi, ei ihmisen kaipuun heijastumiksi, ei utuisiksi unelmiksi, ei tähtisilmien toiveiksi. Joulu muuttuu sadusta iloksi, koska Jumalan Poika itse murtautuu kiiltokuvasta todelliseen elämään, meidän elämäämme.
Hän astuu seimiasetelman nukkekotimaisesta idyllistä sinun vierellesi ja lähtee kulkemaan kanssasi, vie sinua kädestä, puolustaa sinua, antaa sinulle voimaa ja rohkeutta. Hän rakastaa sinua ja lahjoittaa sinun elämääsi toivon, tuo pimeyteesi valon, huoliisi luottamuksen. Hän tuo pelkoosi rauhan.
Tällaista hyvää joulua me tänäkin vuonna toivomme ja toisillemme toivotamme. Rukoilemme.
Jeesus, Herramme ja Vapahtajamme. Nyt, vuoden pimeimpänä aikana, me odotamme sinua ja sinun valoasi. Kiitos, että tulet kaikkialle sinne, missä on pelkoa ja surua. Kiitos, että meidän ei tarvitse pelätä eikä kantaa huoliamme yksin. Auta meitä katsomaan sinuun ja luottamaan siihen, että sinä teet kaiken uudeksi. Aamen.