Sääli ja sympatia

Evankeliumi Luuk. 7: 11-16

Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: ”Älä itke.” Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille. Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: ”Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi.”

Milloin viimeksi olet ollut hautajaisissa?

Seurakuntapappina olin sellaisissa usein, koska sain virkatehtävänä toimittaa hautaan siunaamisia. Mutta piispana olen niissä ollut enää harvoin, vähän niin kuin muutkin ihmiset. Ei niitä usein tule kohdalle sukulaisten tai tuttavien piirissä, eikä aina sellaisten tullessa kohdalle ole mahdollisuutta osallistua muiden aikataulussa olevien tehtävien vuoksi. Niinpä saattaa mennä useita vuosia ennen kuin on syytä osallistua hautajaisiin.

Mutta viime kesäkuussa eräs nuoruuden ystävä kuoli vaikean sairauden murtamana. Menin hänen hautajaisiinsa ja pidin siellä pienen puheen. Kerroin erään neljänkymmenen vuoden takaisen pienen muiston, joka koski tuota ystävääni tai ehkä paremminkin sitä mitä hänen isänsä oli hänestä minulle sanonut. Se oli ollut mieleen painunut kohtaaminen, joka oli yksinomaan minun tiedossani enkä ollut sitä koskaan kertonut. Mutta nyt tunsin, että minä haluan jakaa tämän yksin minun omanani olleen asian.

En oikein tiedä, ketä tahdoin puheellani lohduttaa. Ainakin vainajan vanhaa äitiä ja sisaruksia. Ajattelin, että heidän on hyvä kuulla pieni tarina kohtaamisesta, sillä se auttaisi heitä perheenjäseninä sijoittamaan itsensä toistensa yhteyteen. Samoihin aikoihin huomasin eräät toisetkin hautajaiset, mutta en lähtenyt niihin itse. Kuitenkin halusin kirjoittaa leskelle kirjeen siitä, millaisen kannustuksen hänen puolisonsa oli neljäkymmentä vuotta aiemmin onnistunut minulle antamaan, kun olin ollut varusmiespalvelussa.

Jotkut muistot jäävät ihmisen mieleen vain sitä tarkoitusta varten, että hän voi niillä siunata jotain toista ihmistä. Ehkä sinä muistat jonkin yksityiskohdan, jota et ole kenellekään kertonut, mutta jonka kertomalla sinä voit lohduttaa jotain rakkaan omaisensa menettänyt ihmistä. Mitäpä kukaan muu tuolla muistolla tekisikään? Mutta yhdelle se voi muodostua hyvin merkittäväksi voimanlähteeksi. Siksi sinun kannattaa se kertoa, kun oikea hetki koittaa.

Ei tällaisilla pienillä muistoilla toi tietenkään antaa omaisille sellaista lahjaa kuin minkä antoi Jeesus herättämällä nuorukaisen kuolleista. Eivät tällaiset pienet puheet tuo takaisin sitä, josta on jouduttu luopumaan. Mutta ne voivat lohduttaa ja auttaa katsomaan edessä olevaa elämää uusin silmin ja uusin voimin. Jos sinä saat Jumalalta toivoa ja tulevaisuutta, sinä voit niitä myös jakaa. Apostoli Paavali kirjoittaa: Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme, niin että me häneltä saamamme lohdutuksen voimalla jaksamme lohduttaa muita ahdingossa olevia. (2.Kor. 1:4)

Evankeliumin kertomassa tapauksessa Jeesus keskeytti hautajaiset, koska hän sääli leskiäitiä. Tämän ainut elämän turva oli mennyt; hänellä ei ollut miestä, mutta nyt hänellä ei ollut enää ainutta poikaansakaan, joka olisi antanut hänelle vanhuuden turvaa. Poika merkitsi hänelle varmuutta tulevaisuuden toimeentulosta, kun hän itse heikkenisi eikä voisi enää pitää huolta itsestään.

En tiedä, surraanko ainoan lapsen menettämistä syvemmin kuin lapsijoukosta yhden menettämistä. Luulen, että oman lapsen kuolema on aina yhtä syvästi haavoittavaa, oli lapsi minkä ikäinen tahansa tai oli hänen paikkansa sisarussarjassa mikä tahansa. Nuoren ihmisen kuolema tuntuu epäoikeudenmukaiselta, elämän normaalin kulun nurin kääntämiseltä ja asioiden väärään tapahtumajärjestykseen laittamiselta. Lapsen tai nuoren kuolema, tapahtui se onnettomuudessa, sairaudessa, väkivallassa tai jopa oman käden myötä, on läheisille aina yhtä lamauttava. Se tuottaa tuskaa niin lapsen vanhemmille, sisaruksille ja muille läheisille. Jos kyseessä oli onnettomuus tai väkivalta, johon oli vaikuttamassa tai vastuullisena joku toinen nuori, se traumatisoi myös tämän omaiset. Syyllisyyden tunne hivuttautuu myös hänen vanhempiinsa.

Jeesus säälii äitiä. Ehkä hän ymmärtää tämän tuskan ajattelemalla omaa mahdollista tietään – kenties Jeesus jo etukäteen näkee sen menetyksen, jonka hänen oma äitinsä tulisi kokemaan? Tällä äidillä oli kuitenkin ystäviä, sillä pojan hautajaissaattoon oli kokoontunut runsaasti kaupungin väkeä. Ehkäpä tapahtuma oli poikkeuksellinen ja houkutteli paljon uteliaita?

Nykypäivänä meillä hautajaissaatot pienenevät. Yhä vähemmän ihmisiä osallistuu hautajaisiin ja muistotilaisuuteen. Ehkä niitä erilaisista syistä halutaankin järjestää mahdollisimman pieninä, vain lähimpiä omaisia varten. Monet myös nimenomaan toivovat sellaista omalle kohdalleen, ajatellen, ettei minun poismenostani tarvitse tehdä numeroa.

Mutta pidetäänkö muistotilaisuuksia juuri kuollutta varten? Eikö pikemminkin eläviä varten? Hautajaisiin osallistuva väki auttaa läsnäolollaan, lämpimillä katseillaan ja kädenpuristuksillaan jäljelle jääneitä surevia. Ne tuovat näkyväksi ja koettavaksi, miten monille poisnukkunut olikaan tärkeä ja rakas. Hautajaisiin osallistuminen antaa tilaisuuden vähän vieraammillekin tuoda esiin jokin muisto, ehkä kertoa jotain tai mainita jokin yksityiskohta, mitä juuri tämä henkilö hänelle merkitsi. Kaiketi tätäkin poikaa saattamassa oli myös monia mukana surevia, lesken tukijoukkoja, hänelle sympatian osoittajia.

Kreikan kielestä omaksuttu sana sympatia tarkoittaakin kirjaimellisesti ”mukana kärsimistä”. Jeesus osoittaa olevansa äitiä kohtaan sympaattinen; onhan hän itsekin menossa kärsimään. Ehkä hän on jo ennakoivasti sympaattinen omalle äidilleen. Tässä Jeesus herättää pojan ja antaa hänet äidilleen, ristinsä luona hän antaa rakkaimman opetuslapsensa omalle äidilleen pojaksi.

Nähdessään kuolleen heräävän ihmiset pelästyvät Jeesuksen valtaa, mutta eivät ainoastaan pelästy. He näkevät ja ymmärtävät, että nyt heidän keskuuteensa on tullut paitsi suuri profeetta, jopa itse Jumala on tullut heidän avukseen. Niin monet ovat köyhyyden, sairauden, turvattomuuden ja muunlaisen epävarmuuden vuoksi peloissaan tulevaisuudesta yhtä lailla silloin kuin tänään, vaikka meidän yhteiskunnassamme on ihmisillä muitakin tukiverkostoja kuin omat jälkeläiset. Mutta kuoleman edessä mekin kaipaamme viime kädessä sitä lohdutusta, jonka vain Jumala voi antaa: Jeesus nostaa kuolleista. Meidänkin lohdutuksemme elämän katoavaisuuden edessä on siinä, että Jeesus on voittanut kuoleman.

Rakkaat somerolaiset. Viime päivien piispantarkastuksessa on käynyt ilmi, että seurakunnalla on täällä monia yhteistyökumppaneita. Sen sanomaa toivosta Jeesuksessa Kristuksessa tarvitaan ja kaivataan. Tästäkin eteenpäin se julistaa tuota toivoa sanoin ja teoin. Minun tehtäväni on jättää jäähyväiset seurakunnalle, joka ensi vuoden alusta siirtyy Tampereen hiippakunnasta Turun arkkihiippakuntaan.

Palautetaanko Somero nyt varsinaiseen hiippakuntaansa, annetaanko hänet päivän evankeliumia lainaten nyt takaisin äidilleen? Somero kuului historiallisesti arkkihiippakuntaan aina vuoteen 1895 asti. Somero ehti olla Porvoon hiippakunnassa 28 vuotta ja Tampereen hiippakunnassa 97 vuotta, mikä ei keskiaikaisen seurakunnan historiassa ole kovin pitkä rupeama. Varsinais-Suomen ja Hämeen rajamailla Somerolla on ollut mahdollisuus rikastua kummankin tavoista. Mutta molempia yhdistää sama usko; hiippakunnilla on ehkä erilaiset historiat, mutta niissä eletään samasta Jumalan sanasta ja tunnustetaan samaa uskoa. Sen merkiksi nousemme nyt ja yhdymme uskontunnustukseen.