Saarna jouluaattona Aleksanterin kirkossa 24.12.2017

 

Evankeliumi Luukas 2: 1-14

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

– Jumalan on kunnia korkeuksissa,

maan päällä rauha

ihmisillä, joita hän rakastaa.

 

Enkeli taivaan lienee kaikkein tunnetuin virsi Suomessa. Se opitaan yleensä jo koulussa siinä missä suvivirsikin, mutta lisäksi sitä lauletaan jouluna monissa kodeissakin. Tänäänkin se on osa meidän jumalanpalvelustamme, odottakaapa vain! Tarkoitus on laulaa sen kaikki kymmenen säkeistöä, mitä ei aina tehdä, vaan hypätään matkalta lopun ylistykseen. Siihen myös lukemani jouluaaton evankeliumi päättyi. Viimeisessä säkeistössä nousemme ja liitymme enkelten kanssa samaan kuoroon.

Virren runoili Martti Luther jouluksi 1535. Se julkaistiin suomeksi ensimmäisen kerran 1605. Sitä on siis laulettu meillä yli neljäsataa vuotta, kaikkiaan varmasti siis jo satoja tuhansia kertoja. Eipä ihme, että virsi tuo monille kultaisia muistoja mieleen, kenties juuri lapsuuden kodista tai kouluvuosilta.

Lutherin virressä oli alun perin viisitoista säkeistöä. Hän oli laatinut sen lapsia varten kuvaelman muotoon. Sillä saattoi siis esittää joulun evankeliumin eri henkilöiden osina. Niinpä ensimmäiset viisi säkeistöä ovat enkelin ilmoitusta paimenille, sitten seuraavat paimenten päätös lähteä katsomaan ja ihmettelemään vastasyntynyttä Herraa Kristusta, ja niin edespäin. Virteen yhtyvä voi mukana laulamalla samaistua tapahtumiin ja ikään kuin astua itse paimenten kedolle ja siirtyä sieltä heidän mukanaan katselemaan seimessä makaavaa lasta.

Joka tämän matkan sielunsa silmillä tai suunsa sanoilla tekee, se saa myös avata sydämensä samalle ihmettelylle: onko tässä todella Jumalan Poika? Miten taivaan ja maan kuningas voisi valita itselleen tällaisen kohtalon? Tulla nyt köyhien lapseksi, antautua epätietoisten vanhempien hämmentyneiden otteiden kannateltavaksi ja kapaloitavaksi, syntyä sinne, missä pidetään elikoita ja joutua niiden kaukaloon nukkumaan! Eikö hänelle kuuluisi pikemminkin kehto kullasta ja patja enkelten höyhenistä?

Alistuisiko taivaan Jumala keskelle maallisen keisarin käskemää suurvallan byrokratiaa ja maaherran sekavaa maakuntahallintoa? Lähtisikö Kaikkivaltias maailman parantamisessa liikkeelle jostain noin pienestä ja mitättömästä, lapsesta joka aikuiseksi kasvettuaan vielä tuomittaisiin hänen pilkastaan? Miksei Jumala kerralla uudistaisi koko maailman pahasta pyhäksi, väärästä oikeaksi, nälkäisestä hyvinvoivaksi, sotivasta rauhanomaiseksi, vihaavasta rakastavaksi? Eikö se maksaisi hänelle vain yhden sanan? Niin, suostuisiko Jumala itse tällaisen maailman lapseksi, jos hän voisi sormiaan napauttamalla muutenkin sen pelastaa? Voiko seimessä lepäävä pikkuinen todella olla toivo maailmalle?

Virttä laulavan mielessä voi olla hyviä ja vaikeita kysymyksiä. Mutta mitä enemmän virren sanomalle antautuu, sitä vähemmän merkitsee epäilys, ja sitä enemmän mielen valtaa luottamus: sinä, Herra, olet tullut ihmiseksi, jotta minulla ja maailmalla olisi toivo. Mitä enemmän paimenten kanssa ihmettelee seimen lasta, sitä enemmän mieli tarttuu enkelin lupaukseen: teille on syntynyt Vapahtaja.

Tänä vuonna tuli täyteen viisisataa vuotta siitä, kun Martti Luther naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen. Niistä käynnistyi mullistus, joka on suuresti muokannut etenkin pohjoisen Euroopan maita niin uskonnollisesti, poliittisesti, kulttuurisesti ja jopa taloudellisesti. Sattuvasti onkin tänä Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna pohdittu, olisiko Suomi sellainen hyvä maa ja turvallinen yhteiskunta kuin se on, ilman koko kulttuurin läpäisevää kristillisen uskon vaikutusta sen luterilaisessa muodossa.

Itsenäisyyspäivän tienoolla lienee Lutherilta laulettu kuitenkin Enkeli taivaataenemmän virttä Jumala ompi linnamme. Siihenkin kiinnittyy monia muistoja, joskin luonteeltaan ehkä enemmän kansallisia kuin yksilöllisiä. Virren sanoin on kiitetty Jumalaa suojeluksesta ja varjeluksesta, samalla kun on muistettu niitä raskaita hetkiä, jolloin itsenäisyyden puolesta jouduttiin taistelemaan.

Jumala ompi linnamme lienee kuitenkin syntyhistorialtaan pikemminkin lohdutuslaulu kuin taistelulaulu, mahdollisesti lähestyvän ruton tuoman ahdistuksen alla kirjoitettu. Siinä mainittu vihollinen ei ole mikään maanpäällinen mahti tai uhkaava sotajoukko, vaan se hengellinen vihollinen, joka yrittää saada ihmisen lankeamaan epätoivoon ja menettämään uskonsa Jumalaan. Se vihollinen on kiusaaja, joka vakuuttelee, ettei Jumalasta ole mihinkään – miksi siis palvella häntä? Eikö hyödyllisempää olisi palvella mammonaa, tavoitella rikkauksia ja vaikutusvaltaa? Miksi kiinnittää huomiota mitättömään seimen lapseen? Eipä näytä vahvalta tuollainen Jumala. Eikö olisi parasta olla voittajan puolella ja tavoitella itselleen niin paljon kuin tässä elämässä ehtii; toistahan ei kuitenkaan tule?

Mutta tällaiset houkutukset ovat tyhjää puhetta. Niitä uskoneet ovat sukupolvi toisensa jälkeen tulleet lopulta pettymään kaiken luvatun onnen ja omaisuuden valuessa sormien välitse. Viimeisellä rajalla merkitsee vain se rakkaus, jota Jumala on pienessä seimen lapsessa tullut osoittamaan. Sillä niin kuin alasti tänne synnymme, myös täältä ilman mitään lähdemme. Mutta toivonamme on Jumala, joka on itsekin sellaiseksi syntynyt ja ihmisen elämän elänyt. Hän ei jäänyt taivaalliseen loistoonsa, kunnian hoviinsa, jossa enkelit ja kerubit veisaavat ylistystään. Ei, sillä häntä kiinnostaa enemmän ihminen; heikko, nälkäinen, köyhä, sairastuva, kärsivä ja lopulta kuoleva ihminen. Sellaiseksi hän tahtoo samaistua.

Jumala syntyy itse Vapahtajaksi tuodakseen ihmiskunnalle toivon. Hän ei ole niin kuin ne keisarit ja maaherrat, jotka lupaavat rauhaa omien valtojensa suojissa mutta rauhan sijasta tuovatkin sotaa ja verenvuodatusta. Heihin sopii se, mitä Lutherin virressä sanotaan vihollisen houkutuksista: ”Nyt valheen vallat on jo saaneet tuomion. Ne yksi sana kaataa.”

Yksi sana. Tänä iltana se sana on: ”Teille on syntynyt Vapahtaja.” Tämä lupauksen sana karkottaa pelon ja vaihtaa epätoivon luottamukseen. Sinua varten on Jumala syntynyt ihmiseksi, pieneksi lapseksi. Hän on Rauhan Ruhtinas. Hänen rakkaudessaan on koko maailmalle tulevaisuus. Hänen rakkaudessaan on myös kodeissa rauha, niin jouluna kuin kaikkina tulevan vuoden päivinä.