Rauhaa repivät ratsut ja valkovaatteiset vainotut

Rakkaat kristityt.

Tämän päivän dramaattisten uutisten äärellä on vaikea puhua. On vaikea sanoa viisaita sanoja, jotka kertoisivat, mitä edessä on, tai edes selittäisivät, mitä mieltä on nyt käynnistetyissä sotatoimissa Ukrainassa. On myös vaikea valaa turvallista luottamusta tulevaisuuteen, kun maailman tilanne voi äkkiarvaamatta muuttua. On vaikea lohduttaa pelkääviä ja vakuuttaa, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, kun tapahtumat vyöryvät eikä alle jäävillä ihmisillä ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa niihin.

Mieli kuitenkin tekisi vakuuttaa, että rauha koittaa pian ja että oikeus voittaa kohta, ja että sotajoukkojen jalkoihin jäävät saavat säilyttää vapautensa, terveytensä ja henkensä. Mutta mitään tällaista ei ole yksittäisellä ihmisellä valta luvata, ainoastaan toivoa ja rukoilla. Niin on tehty tässä kirkossa monia kertoja aiemminkin.

Tämän kirkon kivisten muurien suojiin ovat ihmiset kokoontuneet monissa sukupolvissa. He ovat tulleet tänne huolissaan ja peloissaan, täynnä epävarmuutta siitä, mitä edessä on. Heidän mieltään ovat painaneet huolet omasta elämästä ja läheisten elämästä, heitä ovat ahdistaneet sanomat sodista ja uutiset uhreista, he ovat surreet viestejä vainajista ja he ovat itkeneet, kun heidän rakkaistaan on tullut ruumiita.

Tähän kirkkoon kokoontuneet ovat niin hyvinä kuin pahoina aikoina katselleet sanattomina kirkon jylhiä taideteoksia. Myös ne käsittelevät ihmiselle arvoitukseksi jääviä tapahtumia; kärsimystä, kuolemaa ja katoavaisuutta. Kenties kuvat ovat monessa herättäneet pelkoa. Sellaisia ovat ainakin kirkon pohjoisen sivun ikkunoiden lasimaalaukset, joihin Hugo Simberg valitsi aiheeksi niin kutsutut apokalyptiset ratsastajat. Ne eivät näy nyt illan pimeydessä, mutta kun ensi kerralla tulette tänne päivänvalossa, katsokaa niitä tarkoin. Sama aihe toistuu eri muodoissaan monissa kirkoissa, Tampereen lisäksi ne ovat ainakin Lapuan Tuomiokirkossa.

Noiden kuvien taustalla on katkelma Raamatun viimeisestä kirjasta, Johanneksen Ilmestyksestä:

Minä näin, kuinka Karitsa avasi ensimmäisen seitsemästä sinetistä, ja kuulin yhden neljästä olennosta sanovan ukkosen tavoin jylisevällä äänellä: ”Tule!” Ja siinä samassa näin valkoisen hevosen, ja sillä, joka istui hevosen selässä, oli jousi. Hänelle annettiin seppele, ja seppelöitynä voittajana hän lähti uusia voittoja kohti. Kun Karitsa avasi toisen sinetin, kuulin toisen olennon sanovan: ”Tule!” Nyt tuli esiin toinen, tulipunainen hevonen. Sille, joka istui hevosen selässä, annettiin valta riistää rauha maan päältä ja panna ihmiset tappamaan toisiaan. Hänelle annettiin iso miekka. Kun Karitsa avasi kolmannen sinetin, kuulin kolmannen olennon sanovan: ”Tule!” Siinä samassa näin mustan hevosen, ja sillä, joka istui hevosen selässä, oli kädessään vaaka. Minä kuulin äänen, joka tuntui tulevan noiden neljän olennon keskeltä, ja se sanoi: ”Mitta vehnää denaarilla, ohraa kolme mittaa. Öljyyn ja viiniin älä koske.” Kun Karitsa avasi neljännen sinetin, kuulin neljännen olennon sanovan: ”Tule!” Siinä samassa näin tuhkanharmaan hevosen. Se, joka istui hevosen selässä, oli nimeltään Kuolema, ja sen jäljessä tuli Tuonela. Ratsastajille annettiin valta neljänteen osaan maata, ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin. (Ilm. 6:1-8)

Hurja visio. Johannes näki näyssä maailman joutuvan sodan valtaan. Hänen näkyään ovat sukupolvet selittäneet eri tavoin, kukin omaan aikaansa soveltaen. Mielikuvituskin on monissa saarnoissa saanut sijaa. Mutta voitaneen sanoa, että ensimmäinen ratsastaja valkoisen hevosen selässä kuvaa valloitushalua: sen ratsastaja lähtee jousi kädessä uusia voittoja kohti. Mutta siitä seuraakin vain keskinäistä vihaa: rauha särkyy ja ihmiset alkavat tappaa toisiaan. Toinen ratsastaja punaisen hevosen selässä miekka kädessään kuvaa juuri sotaa. Sota tuottaa paitsi verenvuodatusta, myös kaikkea muuta kärsimystä: kolmas ratsastaja mustan hevosen selässä vaaka kädessä ilmentää nälkää ja puutetta. Rahat eivät riitä, mutta eipä elintarvikkeitakaan saada, vaan joudutaan säännöstelyyn ja lopulta neljännen, harmaan hevosen ratsastajan eli kuoleman saaliiksi. Sota tuo mukanaan vihan, tuhon, kärsimyksen, nälän, kulkutaudit ja villipedot, kuten Ilmestyskirja lausuu. Ei ihme, että näitä kirkon ikkunoiden arvoituksellisia ratsastajia ovat ihmiset sukupolvesta toiseen pelänneet. He olivat joutuneet itse todistamaan, mitä ne saavat aikaan.

Mutta täällä Tuomiokirkossa on myös muuta taidetta. Magnus Enckellin alttarifresko Ylösnousemus ikään kuin täydentää Hugo Simbergin ratsastajia. Se kääntää katseen yhtä arvoitukselliseen todellisuuteen, kuoleman voittamiseen. Kuva on kuin unesta, kuin näky jostain toisesta todellisuudesta, mutta silti sellaisesta, jonka osaamme kuvitella. Ovathan apokalyptiset ratsastajatkin painajaisunen kaltainen kuva, mutta tunnemme senkin siitä valloitushalun, sodan, nälän ja kuoleman maailmasta, jossa joudumme elämään. Kuitenkin katsomme mieluummin eteenpäin kohti toivoa, kohti valoisaa tulevaisuutta. Emme tahdo jäädä vihan ja tuhon vangeiksi. Tahdomme nähdä enemmän, tahdomme nähdä nousemisen ylös, toiseen, parempaan maailmaan. Sellaiseen maailmaan, jossa ihmiset eivät pelkää toisiaan vaan kunnioittavat ja rakastavat toisiaan; maailmaan, jossa oikeudenmukaisuus vallitsee, jossa vääryydet korjataan, jossa on rauha ja jossa elämä on kaikkinaisessa tasapainossa.

Sellaisen tulevaisuuden odottamisesta sama Johanneksen näky jatkaa heti ratsastajien kuvaamisen jälkeen:

Kun Karitsa avasi viidennen sinetin, näin alttarin alla niiden sielut, jotka oli tapettu Jumalan sanan ja oman todistuksensa tähden. Ne huusivat kovalla äänellä: ”Kuinka kauan kestää, Valtias, sinä Pyhä ja Tosi, ennen kuin lausut tuomiosi ja kostat meidän veremme maan asukkaille?” Silloin niille kullekin annettiin valkea vaate ja niitä kehotettiin odottamaan rauhassa vielä vähän aikaa, kunnes niitä ja niiden veljiä, niiden lailla surmattuja Jumalan palvelijoita, olisi täysi määrä. (Ilm. 6:9-11)

Maailma näyttää olevan suistumaisillaan sellaisten voimien valtaan, jotka tuottavat vain tuhoa. Toivomme ja rukoilemme, että sota Ukrainassa ei leviä vaan loppuu. Rukoilemme kaikkien niiden puolesta, jotka joutuvat kärsimään ja jotka ajetaan pakosalle. Rukoilemme, että väkivallanteot päättyisivät ja että oikeus ja rauha palaisivat, sillä vain sellaisten vallitessa voimme ihmisinä rakentaa yhteistä tulevaisuutta.

Ilmestyskirjan kuvauksessa alttarin alla odottavia surmattujen sieluja kehotettiin kärsivällisyyteen. Heidän vallassaan ei ollut toimittaa kostoa vainoajilleen, saati ottaa oikeutta omiin käsiinsä. Sellainen kuuluu yksin Jumalalle, joka ajallaan maailman kansat ja kansojen johtajat seuloo.

Meidän tehtävämme on rukoilla rauhaa ja työskennellä rauhan hyväksi. Niin teemme, kun pidämme huolen siitä, että me ja meidän lapsemme sekä lapsenlapsemme oppivat, mikä on Jumalan tahto. Suomalaiset ovat oppineet luottamaan toisiin ihmisiin, sillä meillä on vuosisatojen ajan saarnattu Jumalan käskyjä, jotka ohjaavat oikeudenmukaisuuteen, uskollisuuteen ja toisten kunnioittamiseen. Ne eivät ohjaa tavoittelemaan yksin omaa vaan myös toisen ihmisen hyvää. Vain silloin voimme rakentaa yhteiskunnan, joka perustuu keskinäiseen luottamukseen, kun itse osoittaudumme luotettaviksi.

Jumala on uskollinen. Me jättäydymme hänen turviinsa. Tuli mitä tuli, hän on luotettava eikä jätä meitä. Hänellä ovat kädessään tulevaisuuden arvoitukset. Me emme tiedä huomisesta, mutta hän avaa suljetut sinetit omassa aikataulussaan. Me rukoilemme häneltä varjelusta itsellemme ja läheisillemme, omalle maallemme ja maanosallemme. Rukoilemme häneltä rauhaa koko maailmaan.