Saarna lähettien siunaamisessa ja Tampereen Luther-talon 80-vuotisjuhlassa 6.9.2020

Evankeliumi Matteus 5: 43-48

 

Jeesus sanoi:

”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.”

 

Rakkaat kristityt.

Näillä sanoilla Kirkkokäsikirja ohjaa pappia puhuttelemaan seurakuntaansa, kun tämä aloittaa jumalanpalveluksen. Toki johdantosanat voi pappi laatia vapaasti, mutta käsikirjassa on ehdotuksia. Monissa niissä on avaussanoina juuri rakkaat kristityt. Vaihtoehtoja ovat myös rakkaat ystävät tai rakkaat sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa. Kaikki täynnä hyviä sanoja. Suomalaiset tosin eivät kovin helposti lähesty puhekumppaneitaan kutsuen heitä rakkaiksi, kuten vaikkapa englannin tai saksan kielissä dear friends, liebe Freunde. Ehkä meillä vähän nolostellaan tunteelliselta kuulostavaa kielenkäyttöä tai varotaan sanomasta mitään liian korkealta kuulostavaa. Onhan toisen ihmisen kutsuminen rakkaaksi vähän vaikeaa. Se jotenkin avaa sanojan sielun ja sydämen toiselle julki ja tekee hänestä paljaan ja puolustuskyvyttömän; helpoiten se onnistuukin, kun sitä käytetään tällaisena yleisen tason puhutteluna.

Pappi tai piispa voi kuitenkin huoleti aloittaa messunsa kutsumalla kirkkoon kokoontuneita rakkaiksi. Onhan juuri rakkaus sitä, mistä Kristuksen omat tulisi tunnistaa, ja ovathan he kaikki keskenään sisaria ja veljiä, toisilleen rakkaita ja merkitseviä, aivan niin kuin Paavalin kielenkäytössä yhden ja saman ruumiin jäsenet ovat toisilleen kirjaimellisesti elintärkeitä. Mutta keskinäisen rakkauden ja yhteenkuuluvuuden puhuttelu sisältää myös väistämättä kääntöpuolena viestin, jossa yhdet saavat rakkauden tunnustuksen kun taas toiset jäävät siitä osattomiksi.

Kaikissa ihmisten yhteisöissä, olivat ne ystäväpiirejä, koululuokkia, työpaikkoja, sukulaissuhteita tai seurakuntia, on aina osalla tiiviimpi yhteenkuuluvuus kuin toisilla, ja ulkopuolelta on vaikea päästä sisäpiiriin. Yleensä siellä sisällä toivotaan hartaasti, että uusiakin tulisi joukkoon, ja sellaisille yleensä luvataan houkuttelevasti, että meille voivat kaikki tulla sellaisina kuin ovat. Mutta samalla jätetään kertomatta, että niiden uusienkin odotetaan tulevan meidän kaltaisiksemme, jotta he oikeasti pääsisivät osallisiksi meidän rakkaudestamme.

Me tervehdimme sisarinamme ja veljinämme mieluiten niitä, joiden kanssa meillä jo vallitsee yhteys, mieluiten yksimielisyys. Me tervehdimme kirkossakin omiamme, emme vieraita. Se ei liene mikään ihme, sillä samaan tapaanhan suomalaiset kadulla tai kyläteillä tai bussissa tervehtivät vain niitä, joiden kanssa he ovat tuttuja. Muita vastaantulijoita ei katsota edes silmiin, vaan oma visio pidetään tiukasti toisessa suunnassa, jaloissa tai kännykässä. Vähän samaan tapaan toimitaan myös suomalaisissa seurakunnissa, vaikka niissä retoriikan tasolla mieluusti ollaan sisaria ja veljiä.

Päivän evankeliumissa Jeesus ottaa puheeksi juuri lähimmäisiin kohdistuvan rakkauden ja omien ystävien tervehtimisen. Hän kumoaa jotakin, mitä hänen kuulijoilleen on aiemmin sanottu. Tai ehkä hän paremminkin oikaisee ja kääntää uuteen, paljon vaikeampaan, mutta myös parempaan asentoon sen, mikä on aiemmin ymmärretty väärin. Hän nimittäin ei anna vain yleistä käyttäytymisohjetta vaan kertoo, millainen on Jumala ja millainen on Jumalan tahto ihmisiä kohtaan. Jeesus sanoo: Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Tässä hän puhuu sekä ihmisestä että Jumalasta. Jumalasta lähtee se, miten ihmisen tulee elää.

Rakkaudessa ihminen osoittaa toiselle, millainen Jumala on. Rukoillessaan Jumalaa ihminen antaa itsensä Jumalan rakkaudelle. Näin hän rukouksessaan ja rakkaudessaan sekä tulee Jumalan lapseksi että alkaa rakastaa jopa vihaajiaan ja vainoojiaan. Tämä ei ole ihmiselle helppo läksy; se on oikeastaan koko elämän vaikein läksy. Sillä sellainen on itse Jumala: hän on itse rakkaus, joka kohdistaa hyvyytensä myös niihin, jotka vihaavat ja joka rakastaa myös niitä, jotka pilkkaavat ja vastustavat Jumalaa ja kääntävät hänelle selkänsä. Mutta heitäkin Jumalan rakkaus hiljaa vetää puoleensa.

Jeesuksen viittaus teille on opetettu oli osoitettu fariseuksille eli hänen oman aikansa uskonnollisena eliittinä itseään pitäville. Fariseukset halusivat noudattaa Jumalan tahtoa tarkoin, ja he tutkivat kirjoituksia pitääkseen niistä kiinni. He halusivat olla täydellisiä. Mutta se johti heidät halveksimaan paitsi publikaaneja ja syntisiä, ylipäätään sitä tavallista maan kansaa, joka ei heidän tapaansa pitänyt kirjoituksia. Fariseuksilla oli toki raamatulliset perustelunsa, mutta ne vaativat Jeesuksen täsmennystä.

Kolmannessa Mooseksen kirjassa annettiin ohjeita siihen, miten lähimmäiseen tulisi suhtautua, mutta tuo lähimmäinen oli joku omaan kansaan kuuluva, oma heimolainen, oma naapuri. Luvusta 19 luen muutamia käskyjä: Älä kulje panettelemassa heimolaisiasi, älä saata lähimmäistäsi syytöksilläsi hengenvaaraan. Minä olen Herra. (16) Älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minä olen Herra. (18)

Lähimmäistä tulee rakastaa niin kuin itseä, tämänhän me olemme kuulleet ja lukeneet myös Jeesuksen sanoina. Niiltä osin Jeesus ei opettanut mitään uutta. Myös siinä, miten Jeesus lausui lähimmäisen rakastamisen olevan Jumalan omana elämistä ei ollut mitään uutta. Mooseksen laissakin rakastamisessa on kyse Jumalalle kunnian antamisesta. Siihen tuo näiden käskyjen lopussa oleva vakuutus minä olen Herra viittaa. Jumalan nimissä ei voi tehdä vääryyttä toiselle, ei voi olla osoittamatta häntä kohtaan oikeudenmukaisuutta ja rakkautta. Mutta oliko rakkauden käskyn tarkoitus rajoittua vain omiin, heimolaisiin, saman kansan jäseniin?

Ei Mooseksen lain mukaan vieraallekaan saanut tehdä mitä tahansa, vaan kun tämä on tullut asumaan Jumalan kansan joukkoon, hän ei enää olekaan vieras vaan häneen tulee suhtautua kuin yhteen ja samaan joukkoon kuuluvaan. Käskyt jatkuvat: Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan keskuudessanne, älkää sortako heitä. Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne. (33-34)

On siis selvää, että omaan elämänpiiriin kuuluvia vieraitakin tuli jo Jumalan muinaisten käskyjen mukaan rakastaa. Mutta sen kauemmas ei rakkauden käsky yltänyt. Siitä puhuttiin vain omien osana. Varsinkaan viholliselle ei rakkautta ollut tarpeen osoittaa. Päinvastoin, jos palvelit Jumalaa, sinulla oli myös jumalallinen valtuutus vihata niitä, joiden katsottiin olevan Jumalan vihollisia.

Jumalalla on vastustajia. Hänellä on vihollisia, jotka taistelevat häntä vastaan, joskus myös hänen omiaan vastaan. Mutta hänen omiensa tehtävänä ei ole alkaa puolustaa Jumalan kunniaa ottamalla oikeutta omiin käsiinsä ja ryhtymällä kostamaan Jumalan puolesta. Jumala pitää kyllä itse huolen omasta kunniastaan. Hänellä on keinonsa hyvittää se, millä häntä on vihoitettu. Elämä maksaa takaisin elämän Antajaa vastaan nousemiset.

Ihmisen tehtävänä ei ole ryhtyä Jumalan nimissä kostamaan vääryyksiä, sillä silloin tulkinnoissa menee helposti sekaisin. Omia loukkaantumisia ja vihastumisia ei saa jumalallistaa eikä perustella Jumalan oikeudenmukaisuudella. Kun ihminen ottaa Jumalalle kuuluvan koston omiin käsiinsä, ihminen ja Jumala vaihtavat helposti paikkaa. Omista vihan kohteista tehdäänkin Jumalan vihan kohteita.

Näin olivat myös Jeesuksen ajan fariseukset tulkinneet paitsi Mooseksen lain määräykset, myös muut sellaiset pyhien kirjoitusten kohdat, joissa Jumalaa rukoillaan voittamaan viholliset. Niin kuuluu esimerkiksi Psalmi 139: Kunpa surmaisit, Jumala, väärintekijät! Kaikotkaa, murhamiehet! He ovat sinun vihollisiasi, he vetoavat sinuun valheellisesti ja vannovat väärin sinun nimeesi. Enkö vihaisi sinun vihollisiasi, Herra, enkö inhoaisi sinun vastustajiasi! Loputon on vihani heitä kohtaan, he ovat minunkin vihollisiani. (19-22)

Kun Jumalan viholliset nähdään minunkin vihollisinani, ollaan vaarallisella tiellä. Silloin omille vihan teoille otetaan hurskas motiivi, omalle kostonhimolle ja väkivaltaisuudelle vedetään päälle jumalinen peitto kätkemään oman sydämen pimeys. Silloin omat viholliset selitetään Jumalan vihollisiksi ja oikeutetaan viha heitä vastaan. Mutta Jeesus kääntää tämän toisin päin: vihollisiakin tulee rakastaa ja vainoojienkin puolesta tulee rukoilla. Jumalan nimessä ei voi käydä ”pyhää sotaa” lihallisin asein, verta vuodattamalla.

Kristinuskossa ei voi olla kunniamurhaa. Kenenkään ihmisen kunnia ei voi olla niin korkea, että sen loukkaaminen vaatisi toiselta hengen ottamista. Mitään ihmisen kunniaa ei voida kohentaa käymällä niiden kimppuun, joita pidetään omina vihollisina, kaikkein vähiten voidaan sellaista tehdä Jumalan nimissä. Nimittäin Jumalan kunniaa ei ihminen voi väkivalloin korottaa.

Jumala on pyhä ja hänen kunniansa on korkea, mutta korkeammalle nousee hänen rakkautensa. Sen hän on osoittanut Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Jumala on rakastanut pahoja ihmisiä, hänen tahtonsa vastustajia, hänen hyvyytensä halveksijoita ja hänen pyhyytensä pilkkaajia niin paljon, että hän on lähettänyt oman Poikansa syntymään ihmiseksi ja antautumaan tällaisten ihmisten käsiin. Jumala on rakkaudesta antanut pahojen surmata Pyhän, hän on pidättäytynyt heidän tuhoamisestaan ja sen sijasta antanut heidän tuhota hänen oma Poikansa. Jos ihminen voi jotain sanoa Jumalan olemuksesta, se on hänen Poikansa tähden tämä: rakkaus on kunniaa korkeampi.

Tällainen on Jumala, joka lähestyy meitä Pojassaan Kristuksessa: omastaan luopuva rakkaus toisten hyväksi, jopa vihollistensa hyväksi. Hän, joka on kuolematon, korkea ja loukkaamaton, astuu rakkautensa tähden alas ja antautuu itse loukattavaksi, jopa surmattavaksi. Näin hän osoittaa, millainen hän on. Hän jättää pyhyytensä ja kunniansa ihmiseltä salaisuudeksi, jota vain kalpeasti voi aavistella, sillä syntinen ja kuolevainen ihminen ei kestä Pyhän Jumalan kirkkautta.

Mutta Jumala ilmoittaa itsensä ihmiselle rakkautena, sillä sitä kaikkein kehnoinkin, itsekeskeisinkin, katkerin ja vihamielisinkin ihminen kestää. Rakkautta voi pahimminkin epäonnistunut, langennut, elämänsä sotkenut ja Jumalaa kaikesta katkeruudestaan syyttävä ihminen sittenkin ottaa vastaan. Sitä kieltä jokainen ymmärtää, sitä jokainen sietää, sillä jokainen haluaa kuulla ja kokea olevansa rakastettu ja arvokas ja sellainen, jota kohtaan ollaan ystävällisiä ja joka otetaan vastaan ja suljetaan omien joukkoon veljeksi ja sisareksi. Sen saa aikaan Jumalan rakkaus Kristuksessa; rakkaus, joka muuttaa kaukaisimmatkin lähimmäisiksi ja tekee vieraista omia, muukalaisista saman heimon jäseniä.

Te tässä messussa lähetystyöhön siunattavat olette antaneet elämänne juuri tällaisen rakkauden palvelukseen. Teitä elähdyttää rakkaus, joka ulottuu omaa lähipiiriä, omaa kansaa, kotimaata ja omaa uskonveljien ja -sisarten piiriä laajemmalle. Olette lähdössä matkaan, koska Kristuksen rakkaus kutsuu ja lähettää. Teidän tehtävänne ei ole helppo eikä se kovin helpolla näytä tuottavan hedelmääkään. Mutta teidän tehtävänne ei olekaan teidän omanne vaan Herran, joka teitä kutsuu ja lähettää. Kristus pitää itse huolta siitä, miten hänen sanansa vaikuttaa.

Kun te olette Hänen rakkautensa todistajiaan, Kristus itse toimii teidän sanojenne ja tekojenne välityksellä. Hän tekee oman kunniansa tunnetuksi teidän rakkaudessanne. Sama pitää paikkansa myös teidän lähettäjienne kohdalla: tätä seurakuntaa kutsutaan rakkaudessa tukemaan teidän työtänne ja siten tekemään Jumalan kunnia tunnetuksi Kristuksen rakkautena. Siksi käymme nyt yhdessä alttarin ääreen rukoilemaan teille hänen siunaustaan.