Kommenttipuheenvuoro Helsingin katolisen hiippakunnan foorumissa Amoris Laetitia 28.10.2017

 

 

Veljeni piispa Teemu, rakkaat kristityt, sisaret ja veljet. Kiitän saamastani kutsusta osallistua Helsingin katoliseen hiippakuntafoorumiin ja esittää siinä joitakin kommentteja. Avioliitto ja rakkaus ovat meille kristittyinä yhteisiä niin Jumalan antamina lahjoina kuin kutsuina elää hänen tahtoaan noudattaen.

Kiitän myös sisar Catherine Joseph Drostea hänen elämänläheisestä sekä syvällisestä alustuksestaan rakkauden hyveen merkityksestä avioliitossa. Rakkaus onkin mitä keskeisin voima puolisoiden yhteen liittymisessä, keskinäisessä sovussa elämisessä sekä yhdessä pysymisessä. Rakkaus lienee maailman käytetyimpiä ja rakastetuimpia sanoja, mutta kovin yksipuolisessa mielessä. Se on ainakin viihdeteollisuudessa usein latistettu vain sentimentaaliseksi onnen tunteeksi, jota voidaan kokea ihmissuhteessa – varsinkin sellaisen alkuvaiheessa – mutta tosiasiassa rakkaus merkitsee pitkämielisyyttä, vastoinkäymisten sietämistä ja omasta itsestään ja omista toiveistaan tinkimistä.

Oikeutetusti sisar Catherine kritisoi sadunomaisen avio-onnen odottamista epärealistisuudesta. Samaan aikaan hän kuitenkin haluaa torjua myös toisen väärinkäsityksen, sellaisen, jonka mukaan kestävä ja onnellinen avioliitto olisi mahdoton saavuttaa kaikkien arkielämän haasteiden ja puolisoiden erilaisuuden, riitojen, lankeemusten ja pettymysten vuoksi. Siksi sisar Catherine puhuukin rakkaudesta kärsivällisyytenä. Rakkaus on kärsivällinen, kuten apostoli Paavali kirjoittaakin 1. Korinttilaiskirjeessä.

Rakkaus ei ole vain tunne vaikka se sitäkin sisältää; rakkaus kohoaa tunteen yläpuolelle vapaasta tahdosta tehtyjen tekojen tasolle. Enemmän kuin tunnetta rakkaus on itsensä antamista toiselle. Sellainen ei ole helppoa. Paljon helpompaa kuin antaa itsensä toiselle on pyöriä oman itsensä ympärillä, loukkaantua, katkeroitua ja kyllästyä. Sisar Catherine puhuu avioliiton kauneudesta ajatellen iän ja kokemuksen myötä kypsyvää rakkautta, mutta kovin monien avioliittojen nähdään kypsyvän pikemminkin ratkaisemattomiin riitoihin. Puolisot etääntyvät toisistaan henkisesti, fyysisesti ja hengellisesti eikä heillä enää vuosikymmenten yhdessä olon jälkeen ole muuta yhteistä kuin taakka toisistaan. Odotus yhteisestä vanhenemisesta muuttuukin yhteiseksi riippuvuuden ja sitovuuden vankilaksi, josta vähitellen odotetaan kuoleman vapauttavan – ellei sitten lähdetä itse etsimään muuta tietä ulos.

Sisar Catherine katsoo kristillisen avioliiton perustuvan realismin ja armon varaan: avioliiton ihanne on ihmisen saavutusten ulottumattomissa, mutta toisaalta se on kuitenkin Jumalan armon voimasta tavoiteltavissa. Tällä kohdin tuleekin avioliitto puheeksi sakramenttina. Kuten on laita kaikkien sakramenttien, myös avioliitto kutsuu ihmistä pyhitykseen Jumalan armon vaikutuksesta. Kärsivällisyyden hyve on jotain, jolla ihminen osallistuu Jumalan sakramentaaliseen armovaikutukseen. Avioliitossa Jumala pyhittää ihmistä armollaan, kun tämä rukouksessa ja Jumalan tahdon noudattamisessa antaa itsensä Jumalan rakkauden kutsulle seurata Kristusta.

Luterilaiselle on hieman mutkikkaampaa puhua avioliitosta sakramenttina kuin katolilaiselle. Se ei ole kuitenkaan täysin vierasta tai pois suljettua. Tunnetusti Martin Luther halusi rajoittaa sakramentin määritelmän vain sellaisiin toimituksiin, joista on Uudessa Testamentissa Herran Kristuksen nimenomainen käsky ja siihen liittyvä lupaus syntien anteeksiantamuksesta ja ikuisesta elämästä. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa muistetaan myös pyhän Augustinuksen sana, jonka mukaan sakramentissa sana yhtyy aineeseen. Tällä tavalla sakramentteja olisi tiukimman määritelmän mukaan vain kaksi, kaste ja ehtoollinen, mutta samaan aikaan myös rippiä eli parannusta synnintunnustamisen ja synninpäästön merkityksessä pidetään luterilaisuudessa sakramenttina. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa todetaan myös ordinaation voivan olla sakramentti, koska vihityn papin tehtävänä on julistaa pelastavaa evankeliumia, ja pohditaanpa myös avioliiton mahdollisuutta olla sakramentti.

Ylipäätään nykypäivän luterilais-katolisissa ekumeenisissa neuvotteluissa on todettu, ettei sakramenttien lukumäärä ole kirkkojen keskinäiselle suhteelle ylipääsemätön ongelma. Reformaation kirkot ovat osaksi säilyttäneet myös konfirmaation ja voitelun toimitukset sellaisina, että niissä on tunnistettavissa sakramentaalisia piirteitä. Nähdään, että nämä toimitukset myös luterilaisen käsityksen mukaan kutsuvat kristittyä Jumalan armon avulla pyhittymään täydellistä pelastusta kohti. Jokainen sakramentti, niin Jumalan lahja kuin onkin, vaatii myös ihmiseltä osallistumista tai yhteistyötä Jumalan vaikutukseen hänen elämänsä parantamiseksi Kristuksen esikuvan mukaisuudessa.

Sisar Catherine kertoo olevansa moraaliteologian asiantuntija, ja avioliitto lankeaa tämän teologisen oppiaineen alaan. Tämä herättää kuitenkin kysymyksen sakramentteja koskevan teologian ja moraaliteologian suhteesta. On ilmeistä, että avioliittoa katolisessa dogmatiikassa käsitellään sakramenttien joukossa, siis Jumalan pelastavia lahjoja välittävien kirkon pyhien liturgisten toimitusten joukossa. Näin esimerkiksi suuressa Katolisen kirkon katekismuksessa. Samaan aikaan avioliitto näyttää kuitenkin olevan moraalin ja inhimillisen pyrkimyksen, jopa lainkäytön alaan kuuluva teema.

Avioliitto asettuu siten teologisesti tarkastellen Jumalan sakramentaalisen armon ja ihmisen moraalisten valintojen väliin. Se on yhtäältä Jumalan rakkauden lahja miehelle ja naiselle sekä toisaalta heille esitetty rakkauden kutsu tulla itse kärsivällisyyden hyveessä Kristuksen rakkauden muuttamina hänen kaltaisikseen. Mikäli avioliitto määriteltäisiin vain jommankumman kontekstissa, sakramentin tai moraalin, päädyttäisiin niihin äärimmäisyyksiin, jotka sisar Catherine torjuu. Juuri siltä varjelee hänen puheensa realismista ja armosta.

Realismi ja armo avioliitossa. Molemmilla on myös perustansa Jumalassa, Jumalan kolmen persoonan välisessä rakkaudessa. Jumalan olemus on rakkaus; siksi kukin kolminaisuuden persoona ottaa osaa siihen, mitä toinen tekee. Kun Isä luo, hän luo Pojassaan; ja kun Poika lunastaa ihmiskunnan synnin vallasta, hän tekee sen Isän lähettämänä uhrina; ja kun Poika lähettää kirkkonsa todistamaan hänen rakkaudestaan, se tapahtuu Pyhän Hengen voimassa. Niin myös avioliiton rakkauden voimanlähde on Jumalan persoonien välinen rakkaus.

Kun kirkko vihkii avioliittoon, se tekee sen vedoten kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Näin kirkko uskoo ottavansa osaa siihen työhön, mitä Jumala tekee kolmessa persoonassaan: Isä, maailman Luoja ja ylläpitäjä, kaiken elämän lähde, antaa puolisoille tehtävän ja kutsuu heidät avioliitossa työtoverikseen uuden elämän luomisessa; Poika, ihmiskunnan lunastaja ja syntien sovittaja, antaa rakkautensa puolisoiden keskinäiseksi sovinnoksi, toinen toisensa syntien peittäjäksi, ja kutsuu heidät näin heijastamaan sitä rakkautta, jolla Jumala rakastaa maailmaa; Pyhä Henki, pyhittäjä ja totuuteen johdattaja, vuodattaa rakkauden puolisoiden sydämiin ja lähettää heidät omalla uskollisuudellaan ja rakkaudellaan todistamaan Jumalan sydämen asenteesta maailmaa kohtaan.

Luterilaisissa kirkoissa, kuten myös muissa protestanttisissa kirkoissa on viime vuosina paljon puhuttu avioliitosta aivan uudesta näkökulmasta. Monissa maissa on avioliittoa koskeva lainsäädäntö muutettu siten, että myös samaa sukupuolta olevat parit voivat solmia laillisesti sitovan avioliiton, näin myös Suomessa. Lainmuutokseen on eräissä sisarkirkoissamme reagoitu muuttamalla myös kirkon avioliittokäsitystä. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa näin ei ole toimittu, joskin vastaavanlainen debatti on meilläkin meneillään. Parhaillaan kirkolliskokouksemme työskentelee sille jätetyn tätä asiaa koskevan aloitteen parissa.

Näyttää kuitenkin siltä, että ainakaan vielä ei ole esitetty sellaisia teologisia perusteita, joiden valossa voitaisiin muuttaa kirkollista avioliittoon vihkimisen käytäntöä ja ulottaa se myös samaa sukupuolta oleviin pareihin. Sellainen merkitsisi ratkaisevaa muutosta koko avioliittoinstituution ymmärtämisessä, nimenomaan niiltä osin, mitä merkitsee kirkon vihkitoimitus Jumalan nimeen. Vihkiessään avioliittoon kirkko uskoo tekevänsä sitä työtä, jota Jumala tekee. Siksi ei ole helposti ajateltavissa, että kirkko vihkisi samaa sukupuolta olevia pareja, ei ainakaan ilman uskoon perustuvaa vakaumusta.

Samaan aikaan kuitenkin yhteiskunnassa muuttunut avioliittokäsitys haastaa miettimään, miten kirkko parhaiten ottaisi huomioon sekä sulkisi yhteyteensä ne jäsenensä, jotka eivät seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi voi solmia avioliittoa vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Miten osoitamme hengellistä tukea näille sisarille ja veljille? Miten kutsumme yhteyteemme niitä, jotka vasta vähitellen ovat alkaneet saavat yhteiskunnissa hyväksyntää osakseen? Tai miten osoitamme rakkautta ja vastaanottavaisuutta niille yksin jääneille, joille ei yrityksistä huolimatta ole onnistunut löytää puolisoa ja solmia avioliittoa? Entä niille, jotka ovat avioliitossaan syystä tai toisesta joutuneet haaksirikkoon, ja joille avioliiton rakkaus ei kärsivällisyyden hyveen harjoittamisesta huolimatta koskaan tullut sellaiseksi tasapainoisen elämän voimanlähteeksi, joksi Jumala sen on tarkoittanut?

Näihin kysymyksiin ei ole yksinkertaista vastausta. Silti katson, että sisar Catherine osoittaa aivan oikeaan suuntaan puhuessaan kodin merkityksestä lapsen kasvun kannalta. Jokaisen oma lapsuuden koti on valmistautumista mihin tahansa hengelliseen kutsumukseen, avioliitto mukaan luettuna. Koti valmistaa mihin tahansa edessä olevaan tulevaisuuteen antamalla paikan kasvaa turvallisuudessa. Vanhempien keskinäinen liitto voi osoittautua sekä voimanlähteeksi että esikuvaksi lapsille, kun näiden aika tulee solmia avioliitto. Vanhempien keskinäinen rakkaus on se turvapaikka, jossa lapset kasvavat luottamuksessa. Lapsen kokemus rakkaudesta on avainasemassa hänen itsetuntonsa ja persoonallisuutensa kasvussa. Sen voimasta lapset voivat myös itse tulla solmimaan avioliiton pitämättä siinä onnistumista mahdottomana.

Puolisoiden keskinäisellä rakkaudella on sukupolvien kuilun ylittävä merkitys. Siksi avioliiton rakkautta ei voida kaventaa koskemaan vain heidän keskinäistä suhdettaan. Kun mies ja vaimo rakastavat toisiaan, he luovat toinen toisestaan puolison. He antavat rakkaudessaan itsensä toiselle, mutta samalla myös tulevat itse toisen rakkauden muuttamiksi. Vastaavalla tavalla myös lapset luovat vanhempansa: siinä missä vanhemmat osallistuvat Jumalan luomistyöhön antamalla elämän seuraavalle sukupolvelle, myös lapset tekevät vanhemmat. Minä en olisi isä enkä isoisä ilman lapsia ja lapsenlapsia; he tekevät rakkaudessaan minusta sen, mitä perheenisänä olen. Lasten rakkaus muuttaa myös vanhempia ja auttaa heitä näkemään osansa kolmiyhteisen Jumalan luovan, sovittavan ja pyhittävän työn ketjussa.

Rakkaus on kärsivällinen. Mutta juuri kärsivällisyytensä tähden rakkaus saa myös nähdä suuria asioita toteutuvan.