Saarna Tuomiokirkossa pääsiäisyönä 16.4.2022

Evankeliumi Mark. 16:1–8

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.

Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”

Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

 

Hiljaisen viikon lauantai on Jeesuksen haudassa lepäämisen päivä. Se on viikon viimeinen päivä Raamatun laskutavan mukaan, viikon seitsemäs päivä, joka muistuttaa siitä, miten Jumala loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemäntenä. Siksi lauantai on juutalaisten sapatti, jolloin ei tule tehdä mitään työtä. Lepopäivänä on tarkoitus muistaa koko elämän olevan Jumalan lahjaa. Omat työt ja tekemiset asetetaan seitsemän päivän viikkorytmissä osaksi Jumalan työtä maailmassa. Omat arkiset askareet heijastavat Jumalan työtä ja ottavat siihen osaa. Kristittyjen pyhäpäivä on viikon ensimmäinen päivä eli sunnuntai. Se on uuden alun päivä. Vanha, luomiseen viittaava aika jää taakse, uudeksi luomisen aika on tullut.

Mutta tämä lauantai on myös päivä, jonka sanoma yhdistää kaikkia ihmisiä – onhan kuoleminen ja haudatuksi tuleminen asia, joka kohtaa jokaista ihmistä riippumatta hänen kulttuuristaan tai uskonnosta tai aatteestaan. Hauta on jokaisen osana ennemmin tai myöhemmin. Mieluiten soisimme sen tulevan vasta, kun ikää on karttunut niin paljon, ettei voimiltaan jaksa päivääkään enempää, tai kun elämää on koettu kylliksi, mikään ei enää kiinnosta eikä yksikään uusi päivä merkitse enää mitään. Onnellisia ne omaiset, jotka voivat näin kiitosten kanssa luopua rakkaastaan ja jättää hänet Jumalan huomaan, kun aika koittaa.

Mutta elämä voi myös katketa inhimillisesti katsoen aivan liian varhain, ennen aikojaan, vaikkapa sairauden, onnettomuuden tai väkivallan myötä. Viime viikkoina olemme nähneet tiedotusvälineissä kuvia sodan uhreista Ukrainassa. On ollut kauheaa katsoa ihmisiä, jotka piirityksen keskellä hautaavat rakkaitaan kotitalon pihaan, kaupungin puistoon tai vain katujen varsille, kun pääsy hautausmaalle on estetty. He ovat sentään saaneet toimittaa jonkinlaisen rakkauden palveluksen omaisilleen, toisin kuin he, joiden läheiset on ammuttu ja jätetty kylmästi sijoilleen tai heitetty joukkohautaan. Voi vain kuvitella, miten pitkään näiden traumaattisten tapahtumien muistot kulkevat kertomuksina perheissä ja suvuissa.

Pääsiäisyön evankeliumissa ollaan liikkeellä aamulla ani varhain. Naiset Jeesuksen lähimmästä ystäväpiiristä lähtivät haudalle heti, kun sapatti oli päättynyt ja uusi päivä koittamassa. He tähtäsivät tekemään viimeistä rakkauden palvelusta, joka heiltä oli keskeytynyt. Perjantai-iltana oli Jeesus pitänyt kiireesti saattaa hautaan eikä hänen ruumistaan ehditty voidella. Kaksi Mariaa ja Salome halusivat nyt tehdä sen, mitä läheiset ihmiset aina tekevät haudatessaan rakkaitaan. He haluavat osoittaa kunnioitusta loppuun asti.

Eihän hautaaminen olekaan vain ruumiiden hygieenistä poistamista, vaan juuri äsken elävänä kohdatun ihmisen saattamista hellästi lepäämään Jumalan huomassa. Jos hautajaisia ei syystä tai toisesta saada toimittaa, jää monia ihmiselle tarpeellisia surutyön askeleita ottamatta. Myös Jeesuksen opetuslapset veti hänen haudalleen toive saada jättää kunnioittavat jäähyväiset vääryydellä surmatulle. Sen jälkeen he olisivat voineet palata normaaliin ja vähä vähältä myös suuntautua surevina tulevaan.

Rakkaat ystävät, miksi puhun näin paljon kuolemasta ja hautaamisesta tänä yönä? Minulla on siihen kaksi syytä. Ensinnäkin vain kaksi viikkoa sitten saatoin oman isäni hautaan. Hän kuoli iäkkäänä, ja saimme kiitollisin ja turvallisin mielin jättää hänet Jumalan haltuun. Toinen syy on se, että viikko sitten sain vierailla tehtaassa, jossa valmistetaan ruumisarkkuja. Toistasataa osaavaa käsityöläistä toimi useassa työpisteessä, kuka sahasi, kuka hioi, kuka verhoili. Voisi kuvitella, että ruumisarkun tekemiseen liittyy jotain synkkää ja salaperäistä, jotain tavallisesta elämästä poikkeavaa. Minua puhutteli kuitenkin näiden ihmisten huolellisuus, jota he sinänsä arkisissa tehtävissään osoittivat. Siitä näkyi arvostus niitä ihmisiä kohtaan, jotka arkun hankkisivat. Nuo jokapäiväiset tehtävät verstaassa olivat toisten surutyöhön osallistumista. Tekemällä uskollisesti huolellista työtä he osoittivat arvostusta sitä tuntematonta kohtaan, jota tässä arkussa saatettaisiin. Niin siinäkin liityttiin Jumalan työhön hänen luomassaan maailmassa.

Hautajaisissa luetaan usein psalmia 103, jossa muistutetaan: Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. (Ps. 103:15-16) Ihmisen osana on kadota myös muistista: hänen asuinsijansa ei häntä enää tunne. Meidän jälkeläisemme muistavat meidät parissa sukupolvessa, mutta sen jälkeen meistä ei enää paljon tiedetä. Ja miten voimakkaasti me kuvittelemmekaan omistavamme omat asuinsijamme, oman kotimme ympäristöineen! Luulemme omistavamme maisemamme ja närkästymme, jos sitä ryhdytään muuttamaan, naapuriin taloa rakentamaan tai uutta tietä tekemään. Emme muista, että olemme itse väliaikaisia ja että ympäristömmekin on väliaikainen. Vuosisatojen ja tuhansien kuluessa on paljon muuttunut ja muuttuu edelleen. Järven ranta siirtyy, joki vaihtaa uomaa, meretkin siirtyvät, mannerlaatat liikkuvat, vuoret kohoavat ja laskevat. Kosmisissa muutoksissa ihmiselämä on mitättömän lyhyt ja katoava.

Isäni laskettiin samaan hautaan, johon olen ollut hänen vanhempiaankin saattamassa, isoisääni pappina kolme vuosikymmentä sitten, mutta isoäitiäni silloin, kun olin itse vasta ekaluokkalainen koululainen. Jotain jylhällä tavalla symbolista oli siinä, että kun maa tulee maaksi jälleen, isäni tulee siksi täsmälleen samassa kohdassa, jossa hänen äitinsä 55 vuotta aiemmin alkoi tulla maaksi. Maan poveen ja äidin syliin.

Jääkö meistä jäljelle muuta kuin tomua ja tuhkaa? Mutta: jos ihminen voi olla jälkeläisten muistissa näiden eliniän ajan, eikö sitten ikuisen Jumalan muistissa ikuisuuden ajan? Hänessä aika vaihtuu ikuisuudeksi, jossa ei enää ole eilistä eikä huomista. Se vaihtuminen tapahtui, kun Jumala herätti Jeesuksen kuolleista.

Pääsiäisen aamuna Jeesukselle palvelusta osoittamaan tulleet eivät enää löytäneetkään ruumista. Heille ei enää osoitettu vainajaa voideltavaksi. Sen sijaan heille osoitettiin tyhjää leposijaa: tähän te hänet jätitte, nyt siinä ei enää ole mitään. Mutta tämä sanoma ei ollutkaan sama kuin se, jonka mukaan ruumis tulee maaksi eikä sitä enää löydy. Tämä oli sanoma ylösnousemuksesta, jonka Jumala oli tehnyt. Hän oli kutsunut Jeesuksen ylös haudasta. Näin hän oli tiivistänyt muutamaan päivään sen, mikä ihmistä odottaa: hän oli antanut Jeesuksen kuolla, tulla haudatuksi ja nousta uutena. Yhdellä poikkeuksella: hän ei ollut antanut Jeesuksen ruumiin hajota maaksi, vaan oli muuttanut sen uudeksi, kuitenkin niin, että kärsimyksen ja kuolevaisuuden jäljetkin olivat vielä tunnistettavissa, haavat käsissä, ja jaloissa ja kyljessä.

Ihmisen osana on käydä läpi kuoleman, hautaamisen ja maaksi tulemisen askeleet yhtä varmasti kuin hän on tänne kerran syntynyt. Niitä hän ei voi ohittaa. Mutta hän voi Jeesuksen tähden tulla osalliseksi ylösnousemuksesta. Siihen hänet on jo liitetty, kun hänet on kastettu. Hänet on pyhässä kasteessa kiinnitetty Kristukseen. Kaste tiivistää yhteen kuolemisen, hautaamisen ja ylösnousemisen. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen voimasta katoavaisuus häviää, Jumalan sana ja vesi vievät sen pois, uusi nousee uskoon, toivoon ja rakkauteen.