Saarna ordinaatiomessussa Tuomiokirkossa helluntaina 24.5.2015

 

Evankeliumi Joh. 3: 16-21

Jeesus sanoi Nikodemokselle:

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.”

 

Helluntaina puhutaan rakkaudesta. Joka kevät se nostaa esiin vanhan sanonnan heilan hankkimisesta vähintäänkin kesän ajaksi, ellei pidempäänkin. Ellei helluntaina koe rakkautta, ei sitten koko kesänä. Sattuvasti tänään luettu helluntain evankeliumi puhuu myös rakkaudesta. Johanneksen evankeliumista rippikoulussa ulkoa opeteltu ”pienoisevankeliumi” vakuuttaa Jumalan rakkautta maailmaa kohtaan.

Maailmaa tuleekin rakastaa. Se on nimittäin sen tarpeessa. Kristillisessä kielenkäytössä usein varoitetaan maailman rakastamisesta, lauletaanhan tutussa virressäkin ”Maailman rakkaus mielestä heitä, riemuiten riennä jo kotia päin.” Uudessa testamentissakin apostoli Johannes kehottaa: ”Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä, mikä maailmassa on.” (1. Joh. 2:15) Mutta tässä on kysymys eri asiasta. Jumala rakastaa maailmaa ja tahtoo pelastaa sen hukkumasta synteihinsä. Siitä rakkaudesta maailmaa kohtaan mekin olemme osallisia, ja sillä rakkaudella meidänkin tehtävämme on rakastaa maailmaa. Varoitettu maailman rakkaus puolestaan ei etsi maailman pelastumista synnistä vaan halua osallistua sen synteihin – ja lopulta myös hukkuu sen mukana.

Jumala rakastaa maailmaa ja kaikkia sen ihmisiä. Me näemme, miten kipeästi maailma tarvitsee juuri Jumalan rakkautta, hänen hyvää läsnäoloaan, hänen turvaansa, hänen armollisuuttaan. Jumalan rakkaudessa voi maailma myös muuttua. Jumalan rakkaus voi lämmittää ihmisen kylmyyden, sulattaa hänen kovuutensa ja tehdä myös hänestä rakastavan. Jumalan anteeksiantamus opettaa ihmistäkin antamaan anteeksi.

Helluntaina luetaan aina epistola Apostolien teoista. Siinä kuvataan kielten ja kansojen paljoutta, ja kerrotaan ihmeestä. Kaikki vieraat, jotka olivat saapuneet Jerusalemin juhlille, kuulivat omalla kielellään puhuttavan Jumalan suurista teoista. Nuo ihmiset olivat juutalaisia, jotka ymmärsivät myös oman uskonsa kirjoitusten pyhää kieltä ainakin auttavasti. Mutta eivät heprea ja aramea olleet heidän äidinkieltänsä, vaikka he samaan Jumalan kansaan kuuluivatkin. He asuivat muissa maissa ja puhuivat muiden maiden kieliä. Mutta nyt heitä lähestyttiinkin noilla heille tutummilla äidinkielillä.

Jumala ei puhu vain yhtä kieltä. Hän ei lähesty meitä muinaisilla pyhillä kielillä eikä vaadi meitä opettelemaan taivaallisia sanankäänteitä, jotta voisimme häntä oikein rukoilla. Me ihmiset joskus kuvittelemme, että Jumalaa tulee rukoilla kaanaankielen fraaseilla ja kerubien korulauseilla. Mutta silloin me rukoilemmekin toisiamme, muita ihmisiä, joiden korvissa haluamme rukoustemme tulevan hyväksytyiksi.

Mutta Jumala puhuu monilla kielillä. Se on suuri siunaus ihmiskunnalle ja kirkolle: vaikka meillä on yksi Jumala ja yksi usko häneen, meillä on kuitenkin lupa moninaisuuteen ja erilaisuuteen. Kaikkien ei tarvitse käyttää samoja sanoja. Miten voisikaan, kun meitä on näin monenlaisia ihmisiä? Miten voisivatkaan kaikki maailman ihmiset, joita Jumala rakastaa, tulla puhumaan yhtä kieltä, laulamaan samoja lauluja, pukeutumaan samoihin vaatteisiin, syömään samoja ruokia? Myös mielipiteitä voi olla erilaisia monista asioista.

Jumala, joka on taivaan ja maan Herra, ei lähetä meillekään käsittämättömiä sanomia kaukaa. Hän tulee itse luoksemme puhumaan sillä kielellä ja niillä sanoilla, joita me ymmärrämme. Meidän Jumalamme ei jää pilven reunalle huutelemaan megafonilla hyviä ohjeita, vaan hän astuu itse alas tuomaan meille hyviä uutisia ja puhumaan meille niin, että me ymmärrämme. Jumala rakastaa maailmaa ja lähettää oman Poikansa ihmiseksi. Jumala ei lähetä Poikaansa maailmaan tuomitakseen maailman, vaan jotta maailma voisi Pojan kautta pelastua. Maailma on tuomittu vain, jos se synteineen jättäytyy pelastuksen ulkopuolelle, jos se ei tule siihen valoon, jota Jumala rakkaudessaan loistaa.

Tämän pelastuksen palvelukseen hän kutsuu kaikki ne, jotka hän on jo ottanut omakseen. Kaikki seurakunnan jäsenet hän tekee rakkautensa välikappaleiksi. Hän lähettää kuuluttamaan hyvää sanomaa sanoin ja teoin, osoittamaan, että Jumala rakastaa.

Erityisesti teidät, tänään virkaan vihittävät, hän nyt kutsuu, varustaa helluntain Henkensä lahjoilla ja lähettää maailmaan. Helluntaista alkaa kristillisen kirkon lähetys. Pyhän Hengen lahjana apostolit alkoivat puhua vieraita kieliä niin, että kaikki ymmärsivät. Sama ihme jatkuu. Kristus lähettää omansa edelleen kaikkeen maailmaan, lähelle ja kauas. Hän lähettää yhä uusia ihmisiä, ja he kohtaavat yhä uusia ihmisiä erilaisissa olosuhteissa. Evankeliumilla on keskipakoinen voima. Se lähtee pyhästä kaupungista ulos maailmaan, jota Jumala rakastaa.

Martti Luther kuvaa sitä näin: ”Tämän sanoman ilmoituksen on kuin jos heittäisi veteen kiven, joka muodostaa ympärilleen aaltoja, renkaita ja juovia; nämä aallot vuorostaan loittonevat yhä etäämmälle, toinen toistaan takaa ajaen, kunnes saavuttavat rannan. Vaikka keskusta tyyntyykin, aallot eivät asetu, vaan kulkevat edelleen. Samoin on saarnankin laita. Se on pantu alulle apostolien toimesta ja se jatkuu yhä edelleen saarnaajien eteenpäin viemänä.” (Kirkkopostilla, 2. osa, Helatorstain 2. evankeliumisaarna)

Mutta millaisen tehtävän Kristus antaa? Millaista sanomaa hän lähettää kuuluttamaan? Onko nyt lähetettävien sanoma tuomion vai rakkauden sanoma? Kumpaa me ajattelemme sen olevan, siitä riippuu paljolti myös se, miten lähestymme ihmisiä. Onko evankeliumi Kristuksesta viimeinen varoitus hukkuvalle maailmalle vai hyvä uutinen jo annetusta armosta? Kumpi meitä kuljettaa? Totuuden nimessä Jumalan sanassa ovat molemmat puolet. Siinä ovat niin tuomio kuin armo. Mutta tässä Johanneksen evankeliumin kohdassa, jossa Jeesus keskustelee Nikodemoksen kanssa, lähtökohtana on ilman muuta Jumalan rakkaus ja armollisuus. Sen kääntöpuoleksi jää tuomio, joka seuraa ihmisen kieltäytymisestä.

Jumala lähetti valon, mutta kuka haluaisikaan jäädä pimeään? Jumala osoittaa rakkauttaan, kuka haluaisikaan jäädä siitä paitsi? Jumala antaa armossaan pelastuksen, mutta kuka hylkäisi sen? Maailmassa on paljon pimeyttä, ihmisillä paljon toivottomuutta ja omaan itseensä käpertymistä. Pimeys saa myös aikaan sen, että Jumalan rakkaus tulkitaan vihaksi, tuomiolla uhkaamiseksi, pakottamiseksi ja alistamiseksi.

Kristuksen omat eivät aina ole osanneet olla sellaisia valon ja rakkauden lähettiläitä, jollaisina Kristus heidät lähettää. Usein ovat saarnaajien omat synnit olleet kuulijoiden uskon esteenä. Mutta kun Jumala tekee meistä valon lähettiläitä, hän kutsuu meidät ensin itsemme valoon. Hän ottaa heikkoja, taitamattomia ja syntisiä palvelukseensa. Hän rakastaa ja armahtaa ja tekee lähettiläistäänkin rakastavia ja armahtavia. Siihen turvaudumme tänäänkin, kun nyt yhdessä käymme teitä virkaanne vihkimään.