Saarna Ruoveden seurakunnan piispantarkastuksessa 12.4.2015

 

Evankeliumi Luuk. 24: 36-49

Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: ”Rauha teille.” He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ”Onko teillä täällä mitään syötävää?” He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.

Jeesus sanoi heille: ”Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu.” Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: ”Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”

 

Pääsiäisen juhla ei ole vielä päättynyt. Jos kerran siihen valmistaudutaan 40 päivän paastonajalla, miksi se menisi ohi muutamassa päivässä. Matkan varrella juhlatunnelmat kuitenkin jo laantuvat. Tänään on ensimmäinen pääsiäisen jälkeinen sunnuntai. Joskus ensimmäisillä kristillisillä vuosisadoilla tämä päivä tunnettiin nimellä ”valkoisten vaatteiden riisumisen päivä”, sillä siihen asti olivat pääsiäisenä kastetut uudet kristityt kantaneet yllään valkoista vaatetta lahjaksi saadun puhtauden merkiksi. He riemuitsivat uudesta elämästä. Mutta nyt oli tullut aika jo laittaa hohtavan valkoinen vaate pois ja alkaa elää arkista elämää.

Pääsiäisviikon jälkeinen arkinen elämä ei kuitenkaan ollut enää samaa arkista elämää kuin ennen. Nyt oli jotain muuttunut noiden vasta kastettujen elämässä. Vielä äsken he olivat olleet oppilaita ja kuunnelleet opetusta uskon sisällöstä. He olivat vähitellen valmistautuneet ottamaan suuren askeleen elämässään. He olivat tunnustaneet uskonsa ja tulleet kasteessa otetuiksi Kristuksen yhteyteen. He olivat kasteessa saaneet syntinsä anteeksi ja nyt olivat puhtaaksi pestyinä puetut valkeaan vaatteeseen. Tästä lähtien heidän tehtävänsä oli elää niin, että heidän elämänsä tuottaa kunniaa Kristukselle.

Kun he nyt laittaisivat valkoiset vaatteensa pois, he jatkaisivat arkisessa elämässä Kristuksen todistajina. He osoittaisivat elämässään, mitä merkitsee uskoa Herraan Kristukseen ja seurata häntä. Se tulisi näkyviin heidän suhtautumisessaan lähimmäiseen, heidän rakkaudessaan, uskollisuudessaan, pitkämielisyydessään, itsensä kieltämisessään jne. Kuulostaa aika vaativalta olla Kristuksen oma ja elää hänen esimerkkiään seuraten. Onko se aina ollut sellaista, ja onko se sellaista myös tänään?

Luetussa evankeliumissa ainakin Jeesuksen opetuslapset olivat kovasti huolissaan tulevaisuudesta. He olivat järkyttyneet Mestarinsa väkivaltaisesta kohtalosta. Heidän seuraamansa opettaja oli vangittu, hänet oli oikeudettomasti tuomittu, häntä oli pilkattu, lyöty ja ruoskittu ja lopulta naulittu ristille kuolemaan kauhea tuskallinen kuolema. Sieltä ristiltä he olivat hänet ottaneet, varovasti ja kunnioittavasti niin kuin vain rakkaan ystävän ruumista tulee käsitellä, ja sulkeneet sen kiviseen hautaluolaan. Sitten oli tullut lepopäivä, jolloin mitään työtä ei saanut tehdä, kaikkein vähiten olla tekemisissä kuolleitten ruumiitten kanssa.

Mutta nyt oli kuultu uusi, outo sanoma: Jeesus ei olekaan haudassa! Ystäväpiirin naiset sanoivat nähneensä hänet. Muut opetuslapset olivat yhä enemmän hämmästyneitä ja peloissaan. Voivatko muka kuolleet nousta haudoistaan? Pelko ja huoli tulevaisuudesta valtasi mielet. Ei, tästä ei olisi helppo lähteä julistamaan hyvää sanomaa – eivät opetuslapset voisi noin vain kääntää kelkkaansa, rohkaista mielensä ja lähteä julistamaan, että Jeesus on noussut kuolleista.

Yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän edessään ja toivotti rauhaa. Miksi olette kauhuissanne? Minä tässä olen. Jeesus osoitti, ettei hän ole mikään kummitus, vaan todella kuolleista noussut. Hänellä ovat naulojen jäljet nähtävinä ja kokeiltavina käsissään ja jaloissaan. Varmemmaksi vakuudeksi hän asettuu syömään heidän kanssaan.

Pelokkaat opetuslapset rohkenivat lähteä ulos, koska Jeesus itse rohkaisi heitä. Hän näyttäytyi heille elävänä, ja hän neuvoi heitä. Hän opetti heille alusta pitäen, miten kaikki oli tapahtunut juuri Jumalan suunnitelman mukaan. Hänen oli pitänyt kärsiä ja nousta kuolleista. Nyt hän olisi heillekin kuoleman vallan voittaja, nyt hekin olisivat ikuisesta elämästä osallisia. Mutta nyt heille annettiin myös vastuullinen tehtävä: Te olette tämän todistajat. Tehtävä oli mennä ulos tästä lukitusta huoneesta ja julistaa rohkeasti Jumalan herättäneen Kristuksen kuolleista. Sitä varten heille annettaisiin Jumalalta hengellinen voima. Pyhä Henki asettuisi heidän päälleen ja vahvistaisi sekä johdattaisi heitä.

Meidän aikamme kristityt eivät taida olla sen rohkeampia kuin Jeesuksen aikana. On monia huolen aiheita. Meidän oloissamme ei sentään tarvitse pelätä henkensä edestä niiden, jotka Jeesuksen nimeä tunnustavat, kuten oli apostolien aikana. Mutta maailmassa on paikkoja, jossa näin tapahtuu.

Olin eilen illalla konsertissa Tampereella. Armenian filharmoninen orkesteri esiintyi. Orkesteri aloitti maailmankiertueen, jolla se esiintyy kaikilla mantereilla yhteensä 24 maassa. Kiertueen aiheena on muistaa armenialaisen kansan joukkomurhaa, joka pantiin toimeen alkaen huhtikuusta 100 vuotta sitten. Tuolloinkin kristittyjä surmattiin, ja ne, jotka suostuivat vaihtamaan uskontoaan, jätettiin henkiin. Mutta oman aikamme uutiset kertovat, ettei tällainen kohtalo ole pelkkää historiaa. Tänään kristittyjä vainotaan monin paikoin. Heitä vangitaan, kidutetaan ja surmataan. Lähi-Idästä, Afrikasta ja Intiasta kuuluu tällaisia sanomia. Libyassa surmattiin äskettäin kymmeniä Egyptin koptikristittyjä. Kiirastorstaina iskettiin Keniassa yliopistoon, josta murhamiehet tietoisesti etsivät kristittyjä tapettaviksi.

Meidän huolenaiheemme eivät Suomessa ole aivan näin dramaattisia. Emme mekään voi tietää emmekä hallita tulevaisuutta. Emme tiedä, miten Euroopan turvallisuustilanne kehittyy Idän ja Lännen välien kiristyessä. Emme silti odota joutuvamme vainotuiksi. Omassa maassamme emme tiedä, millainen tulee olemaan viikon kuluttua vaalitulos ja mitä se tulee vaikuttaa kuntiimme ja välillisesti myös seurakuntiimme. Emme silti oleta, että joutuisimme kristittyinä uskomme tähden vaaraan, vaikka ilmassa on merkkejä kirkon aseman muutoksesta yhteiskunnassa. Vainoihin ei kuitenkaan pidä rinnastaa sitä, jos kirkolla ei tulevaisuudessa ole yhtä vakaata ja vaurasta asemaa tai yhtä läheistä suhdetta valtion kanssa. Tällaiset asiat voivat toki synnyttää huolta. Mutta ei aiemmin eletty yhtään huolettomampaa elämää. Ei maailma ollut sen vakaampi ja varmempi paikka elää ennenkään.

Täällä Ruovedellä ovat myös omat tulevaisuuden kysymyksensä, joita olen piispantarkastuksen aikana kuunnellut. Täällä pohditaan, miten eri kylien palvelut voidaan pitää yllä väkiluvun laskiessa ja säästöpaineiden kasvaessa. Seurakunnassa mietitään, mitä tehtäviä tulee asettaa etusijalle, jos tulevaisuudessa on tultavat toimeen niukemmilla henkilöresursseilla. Uusi seurakuntakeskus, jonka rakentaminen on alkamassa, herättää joissain huolta. Miten veloista selvitään? Toisaalta uuden rakentaminen kertoo siitä, että tulevaisuuteen halutaan käydä rohkeasti. Tämän kauniin kirkon rakentaminen oli aikoinaan suuri ponnistus ruovesiläisiltä tulevien sukupolvien hyväksi. Aina joudutaan tekemään investointeja, myös vanhaa ylläpidettäessä.

Jeesus ei pelokkaita opetuslapsiaan rohkaistessaan vain lähetä heitä matkaan, vaan hän antaa heille sekä tehtävän että lupauksen. Tehtävänä on olla Hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa todistaja, julistaa Hänen nimessään syntien anteeksiantamusta ja uutta elämää. Lupaus on Pyhä Henki, voiman lähde. Ruoveden seurakunnalle annetaan samat tehtävä ja lupaus. Seurakunnan tarkoitus on osoittaa Jumalan hyvyyttä Kristuksessa, antaa sanoin ja tämän paikkakunnan ihmisten kokea Jumalan rakkautta.

Kristinusko on ruumiillinen usko. Se ei ole vain aineettomien ajatusten kokoelma, ei vain hengen lentoa vapaana ruumiin kahleista. Ylösnoussut Jeesus söi omiensa kanssa; niinpä tämänkin päivän seurakuntalaiset viettävät aikaa ihmisten kanssa ja jakavat heidän kanssaan myös pöytänsä antimet. Kristityt elävät yhteistä elämää lähimmäistensä kanssa ja ottavat huomioon myös heidän ruumiilliset tarpeensa. He eivät vain saarnaa sieluille.

Ruoveden seurakunnalle annetaan myös sama lupaus kuin apostoleille: tähän kaikkeen te saatte voiman ja viisauden korkeuksista, kun Pyhä Henki teitä johtaa. Niin Kristus itse on omiensa kanssa, elää seurakunnassaan ja toimii sen välityksellä.

Tähän sanomaan vastaukseksi me nousemme ylös ja yhdymme uskontunnustukseen Nikean mukaan.