Puhe synodaalikokouksessa Hämeenlinnassa 27.9.2022

Noin kuusikymmentä vuotta sitten Helsingissä valmistauduttiin Luterilaisen maailmanliiton yleiskokoukseen. Tuon kokouksen teemana oli Vanhurskauttaminen tänään. Pyrkimyksenä oli ilmaista, mitä luterilaisille rakas oppi pelastuksesta yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden merkitsee nykypäivänä. Tehtävä osoittautui liian vaikeaksi. Yhteistä ajankohtaista julkilausumaa vanhurskauttamisesta ei kyetty muodostamaan. Aika oli muuttunut siinä määrin, että puhe hengellisestä pelastuksesta ei tuntunut mielekkäältä. Olihan äskettäin käyty hirmuinen maailmansota järkyttävine ihmisoikeuksien rikkomuksineen luterilaisuuden kotimaassa. Maailma oli jakaantunut kylmän sodan vastakkaisiin leireihin, vanha kristillinen Eurooppa oli menettänyt johtoasemansa taloudessa ja tieteissä, alistetut siirtomaat Afrikassa ja Aasiassa olivat itsenäistymässä ja niiden painoarvo oli väestönkasvun myötä nousemassa.

Uudet aatteet kyseenalaistivat vanhoja objektiivisiksi katsottuja totuuksia, ja uskonnot alkoivat näyttää menneeseen maailmaan kuuluvilta jäänteiltä. Niinpä Luterilaisen maailmanliiton kokouksen aihetta kritisoitiin toteamalla, ettei nykyajan ihmisen ongelma ole sama kuin Lutherilla, joka pohti ”miten löytäisi armollisen Jumalan”, vaan miten ihminen ylipäätään voisi kokea elämän mielekkäänä. Elämän merkityksellisyyden kokemus oli katoamassa.

Vanhurskauttamisoppi ei kuitenkaan jäänyt maailmanliiton piirissä vallan kadonneeksi teemaksi. Siihen palattiin, kun Saksassa ja Yhdysvalloissa oli pari vuosikymmentä myöhemmin käyty tärkeitä ekumeenisia neuvotteluja katolisen kirkon kanssa. Ne johtivat Luterilaisen maailmanliiton ja Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston laatimaan vanhurskauttamisoppia koskevaan Yhteiseen julistukseen. Se allekirjoitettiin Augsburgissa 1999. Tässä asiakirjassa luterilaiset ja katolilaiset yhdessä totesivat, että niillä on ihmisen pelastusta koskevasta opista perustava yksimielisyys, ja missä edelleen on eroavuuksia, ne eivät anna aihetta keskinäisiin oppituomioihin.

Yhteinen julistus onnistui yhdistämään kummallekin osapuolelle tärkeät näkökohdat. Luterilaiset painottivat Jumalan yksin vaikuttavuutta lahjaksi annettavassa pelastuksessa, jonka vain usko voi ottaa vastaan. Katolilaiset tähdensivät ihmisessä Jumalan armosta tapahtuvaa valmistautumista sekä vanhurskauttamisen ilmenemistä rakkautena. Yhdessä kuitenkin oltiin sitä mieltä, että mikään ihmisessä niin ennen kuin jälkeen vanhurskauttamisen tapahtuva ei ole pelastuksen perusta eikä syy. Ainut perusta on Jumalan armo Kristuksessa.

Olennainen yksimielisyyden avain oli yhteinen Raamatun tutkiminen. Nähtiin, että niin syntien anteeksi saaminen kuin pyhäksi tuleminen perustuvat Kristukseen, joka on koko persoonassaan Jumalan lahja ihmiselle. Kristus ei ole ainoastaan ansainnut pelastusta ihmisille, vaan hän asettuu itse uskossa ihmiseen asumaan ja lahjoittaa tälle oman pyhyytensä.

Tästä avautui mahdollisuus voittaa menneitten vuosisatojen vastakkainasettelu. Päästiin yli siitä luterilaisten äärimmäisestä tulkinnasta, jonka mukaan uskonvanhurskaus turmeltuu heti, jos samassa yhteydessä puhutaan siitä, millaista muutosta ihmisessä pitäisi tapahtua, ja saatiin katolisesta kirkosta vakuutus siitä, että pelastus tapahtuu yksin armosta ja uskon kautta.

Yhteinen julistus on sittemmin tullut hyväksytyksi luterilaisten ja katolilaisten ohella myös metodistikirkkojen, reformoitujen kirkkojen sekä anglikaanisten kirkkojen maailmankommuunioissa. Niinpä siitä on tullut viittä kirkollista perhettä yhdistävä asiakirja. Meillä on suppeasti ilmaistuna yhteinen käsitys kristillisen pelastuksen perustavista totuuksista.

Mainitsemani 60 vuoden takaiset vierauden kokemukset pelastuksesta opillisella kielellä puhumista kohtaan eivät ole lieventyneet. Pikemminkin se tuntuu nykymaailmassa entistä vaikeammalta myös meidän seurakunnissamme. Samalla uudet globaalit huolenaiheet kuten ilmastonmuutos, saastuminen ja luontokato ovat tulleet ennenkin tunnettujen sodan, kulkutautien ja nälänhädän uhan lisäksi. Uusia apokalyptisia ratsastajia on karauttanut Ilmestyskirjasta tuttujen rinnalle.

Kovin harva kirkkomme jäsen pitää puhetta synnistä ja armosta millään tavoin elämäänsä koskettavana. Tämä ei silti tarkoita, etteivätkö sellaiseen puheeseen hyvin läheisesti kietoutuvien elämän mielekkyyden, oikeudenmukaisuuden, rakkauden, anteeksiantamisen sekä itsensä ja toisensa hyväksymisen teemat olisi tärkeitä ja ymmärrettäviä meidän aikamme ihmisille. Niitä vain ei nähdä hengellisinä, Jumala-suhdetta koskevina tai erityisesti kristittynä elämistä koskevina, kirkon jäsenyyteen liittyvinä aiheina.

Vanhurskauttamisopin tavoin on ekumeenisen lähetysteologian kohdalla noussut uutta yhteisymmärrystä, kun pelastuksen asiasta on alettu puhua muutoksena eli transformaationa. Oikeastaan kyse on samasta kehityksestä kuin yhteisessä julistuksessa. Pelastuksessa on kysymys Jumalan vaikuttamasta muutoksesta.

Näin on kyetty ylittämään se tarpeeton vastakkainasettelu, jonka mukaan lähetystyössä pitäisi keskittyä vain sielun pelastukseen eikä puuhailla ajallisten kanssa, tai, kuten toiset katsovat, kirkon pitäisi vain palvella ja siten vaikuttaa maailmaan, sillä yksin Jumalan Pyhä Henki voi lahjoittaa uskon, ja sen hän tekee missä ja milloin tahtoo.

Transformaatio, alkuaan latinankielinen ja nykypäivänä erityisesti englanninkielinen sana on hankala kääntää suomeksi. Muutos sinänsä kuulostaa hieman lattealta, kun kysymys on kokonaisvaltaisesta kehityksestä, jossa muuttuvat niin ihminen kuin hänen yhteisönsä, hänen kirkkonsa ja hänen yhteiskuntansa. Lähtökohtana on Jeesuksen Nasaretin synagogassa pitämä puhe tai suorastaan ohjelmajulistus, jossa hän profeetta Jesajaa lainaten sanoo Hengen voidelleen hänet julistamaan sokeille näkemistä, vangeille vapautusta ja köyhille ilosanomaa (Luukas 4).

Nasaretin manifestia pidetään nykyään kattavampana lähetystyön julistuksena kuin Matteuksen evankeliumin viimeisten sanojen kaste- ja lähetyskäskyä. Siinä yhdistyvät evankeliumin julistaminen sekä ihmisten elämän olosuhteiden parantaminen ja heidän puolestaan toimiminen.

Transformaatio on tullut ekumeenisen lähetysteologian peruskäsitteeksi viimeisten vuosikymmenten aikana. Sen avulla pyrittiin yhdistämään hengellinen sielun pelastus sekä ihmisten ja heidän yhteisöjensä ja lopulta yhteiskuntiensa muutos. Sillä haluttiin 1980-luvulle tultaessa korvata niin 1960-luvulla ekumeenisessa liikkeessä muotiin tullut puhe vapautuksesta (liberation) sekä valtioiden avustustoiminnassa yleistynyt käsite kehitys (development). Edellisen nähtiin taipuvan helposti poliittisiin tarkoitusperiin, kun taas jälkimmäisellä oli liittymäkohtia teollisuusmaiden taloudellisiin intresseihin. Paremmaksi termiksi nähtiin muutos (transformation) syvälle käyvässä ja ihmisiin ja heidän yhteisöihinsä vaikuttavassa mielessä.

Voiko pelastuksen nähdä tällaisena muutoksena, transformaationa? Ainakin näin ajatellaan lähetysteologiassa, jossa tavoitellaan kokonaisvaltaista osallistumista Jumalan toimintaan maailmansa hyväksi. Uudessa testamentissa pelastusta kuvaillaan myös lopunajallisena muutoksena, ikuisen elämän kirkkauteen pääsynä. Apostoli Paavali kirjoittaa Korinttilaisille: Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. (2.Kor. 3:18)

Pelastuksen päämääränä on muuttuminen Kristuksen kaltaiseksi sellaisena kuin hän kirkastusvuorella ilmaisi itsensä lähimmille opetuslapsilleen (Matt. 17). Näyttäytymällä evankeliumissa tällä tavoin ihmisille Jeesus osoitti, millainen pelastus Jumalan yhteydessä odottaa. Se alkaa jo tässä ajassa (senköhän vuoksi osalla meistä tukka alkaa olla valkoisempi kuin yksikään vaatteenvalkaisija osaa valkaista; kirkastuminen alkaa ylhäältä!).

Odottaessaan pian koittavaa pelastusta Paavali kirjoitti korinttilaisille: Me emme kaikki kuole, mutta kaikki me muutumme (1.Kor. 15:51). Tämä lause nauratti minua, kun luin sen eräässä amerikkalaisessa kirkossa pienimpien lasten hoitohuoneen ovella: We shall not all sleep, but we shall all be changed. Sanaleikkiä ei voi kääntää suomeksi, mutta ainakin tässä yhteydessä noilla sanoilla luvattiin, että vaikkeivät täällä kaikki vauvat nuku, kaikki kuitenkin saavat kuivaa alleen.

Jos pelastus on pitkäkestoista niin ihmisen kuin hänen elämänsä ja olosuhteidensa muuttumista eli transformaatiota eikä vasta aikojen lopulla kerralla tapahtuvaa kirkastumista, sen voi nähdä kattavan paljon jo tässä elämässä. Silloin se sisältää kokonaisvaltaisesti ihmisen niin hengellisen tilan muutoksen syntisestä ja tuomion ansaitsevasta armahdetuksi ja ikuisen kirkkauden perilliseksi kuin hänen elämänsä paranemisen merkityksessä. Silloin pelastukseen kuuluvat oikeudenmukaisuuden koittaminen, vapauden ja hyväksynnän, rakkauden ja mukaan toisten ihmisten yhteyteen ottamisen.

Näin pelastus laajenee sielusta ruumiiseen ja edelleen ihmisyhteisöön sekä yhteiskuntaan ja lopulta koko maailmaan. Silloin pelastuksella luulisi olevan paljonkin tekemistä yhtä hyvin tämänkin ajan ihmisten eksistentiaalisten kysymysten kanssa kuin sillä oli jo apostolisena aikana.

Tästä näkökulmasta on selvää, että evankeliumi ei vanhene vaan säilyttää kokonaisvaltaisen merkityksensä sukupolvesta ja muuttuvasta ajasta toiseen. Samalla evankeliumi puhuu myös eri kulttuurien ihmisille ja saattaa kirkon kykeneväksi kunnioittavaan vuoropuheluun eri uskontojen ja katsomusten edustajien kanssa. Ihmiskuntaa yhdistävät yhteiset elämän ja kuoleman kysymykset, ja juuri niihin on Kristuksen elämällä ja opetuksilla sekä kuolemalla ja ylösnousemuksella paljon annettavaa. Meidät hän lähettää jatkamaan hänen Nasaretin synagogassa julistamaansa tehtävää. Siihen Jumala antakoon Pyhän Henkensä voimaksi.