Puhe Hämeenkyrön rovastikunnan pappeinkokouksessa Nokialla 4.9.2019

Kuvittele, että toimittuasi pappina 40 vuotta selaat vanhoja saarnojasi. Ehkä ne ovat sinulla jossain muodossa tallella, kenellä kokonaan kirjoitettuina, kenellä lyhyinä muistiinpanoina, kenellä vain tukisanoina. Aloitat mappisi lukemisen nuoruuden saarnoista ja etenet kohti viimeisimpiä. Matkan varrella huomaat kehittymistä, saarnataidon syvenemistä, mutta myös sisällöllistä muutosta. Samoin huomaat saarnojesi liittyneen kulloiseenkin tilanteeseen, yleiseen yhteiskunnalliseen aiheeseen tai oman seurakunnan tilanteeseen. Ehkäpä huomaat saarnojesi heijastaneen myös omaa elämäntilannettasi ja siinä tapahtuneita muutoksia. Mutta samalla huomaat, että jokin punainen lanka kulkee läpi kaikkien saarnojesi. On jokin asia, johon olet palannut kerta toisensa jälkeen. On jotain, jota olet käsitellyt mielelläsi nuorena ja jota olet nostanut esiin myös vanhana. Mikä se on? Mikä on se yksi asia, johon olet saarnoissasi keskittynyt?

Entä millä kohtaa kristinuskon kokonaisuutta on tuo yksi asia? Onko se keskipisteessä vai jollain ulommalla kehällä? Onko se juuri se sanoma, jota Kristus lähetti apostolinsa julistamaan, vai onko se jollain tavoin ”ekstraa” perusasian päälle? Vai onko se ikään kuin valaisin, jonka avulla näet kokonaisuuden entistä tarkemmin? Vai onko se kuin kiikari, joka kaventaa näkökulman johonkin yksityiskohtaan, jota ei kuitenkaan voi ymmärtää ilman kokonaisuutta?

Ehkäpä asia, josta mieluiten saarnaat ja josta innostut, on sinun dogmatiikkasi kruunu. Siinä ikään kuin huipentuu se, mistä sinun mielestäsi kristinuskossa on kysymys. Ehkäpä katsot, että kyllä kristinoppi tosiasiassa on paljon laajempi. Mutta voitko edellyttää, että kuulijasi tuntevat tuon laveuden tai että heille olisi selvää, mille perustalle sinun esiin nostamasi näkökohta kuuluu, ja missä kokonaisuudessa heidän tulisi tämä huipentuma ymmärtää?

Kirkossa kuulee sanottavan, että on olemassa ”keskeisempiäkin asioita” kuin kulloinkin kiistakysymys. Mutta miksi ei sitten saarnattaisi niistä keskeisemmistä? Miksi ei keskityttäisi siihen, mikä on yhteinen perusta ja yhdistää kaikkia Kristuksen opetuslapsia? Sellaista aluetta on riittäviin, kun ajattelee uskontunnustuksen sisältöä. Kirkollista keskustelua kuitenkin vaivaa jonkinlainen opillisuuden pelko. Sana ”dogmatiikka” herättää levottomuutta ja arkuutta, pelätään jäykkää ja ulkokohtaista rakennelmaa, joka pakottaa herkkiä sieluja hyväksymään yhdenmukaisuuden, vaikka mielessä olisi yksilöllisiä kysymyksiä. Siksi ehkä myös saarnoissa pelätään kristinuskon perussisällön puhumisesta. Viitataan siihen vain jollain yleisellä tasolla, koska uskotaan sen olevan riittävän selvä kaikille. Mutta vaikka olisikin, ei ole pahitteeksi sitä kerrata.

Nimittäin jokainen saarna noudattaa jotain dogmatiikkaa ja kertaa sen sisältöä. Näin on, vaikka saarnaaja ei itse tunnistaisi saarnaavansa jotain opillista sisältöä. Ei kuitenkaan ole opitonta saarnaa, vaan jokainen saarna sisältää joitain opillisia väitteitä ja nojaa joihinkin perusoletuksiin, vaikkapa sellaisia kuten ”Jumala rakastaa” tai ”Jumala armahtaa” tai ”Jeesus antaa elämän”.

Moni luterilainen saarna nojaa ns. pelastusjärjestykseen eli ordo salutis -oppiin. Se tarkoittaa heräämistä, kääntymistä, parannuksen tekemistä, uskoa, vanhurskaaksi lukemista ja vanhurskaaksi tekemistä eli pyhitystä. Tämä kaava on tuttu niin pietismistä kuin luterilaisesta ortodoksiasta. Sen ensimmäisenä muotona lienee Lutherin Vähän Katekismuksen kolmannen uskonkappaleen selitys, jossa reformaattori kirjoittaa pappien avuksi seuraavaa:

”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa. Samalla tavalla hän maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa. Tässä kristikunnassa hän joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi, herättää minut ja kaikki kuolleet viimeisenä päivänä sekä lahjoittaa minulle ja kaikille uskoville iankaikkisen elämän Kristuksessa.”

Lutherin teksti on taustalla myös nykyisessä kirkkomme Katekismuksessa, joka lausuu saman näin: ”Pyhä Henki on nimensä mukaisesti Pyhittäjä, joka tekee syntisistä ihmisistä pyhiä. Hän avaa sydämemme kuulemaan Jumalan sanan, tuntemaan Kristuksen ja turvautumaan Jumalan lupauksiin. Pyhän Hengen vaikutuksesta ihminen tulee Jumalan armolahjoista osalliseksi, alkaa rakastaa Jumalaa ja lähimmäisiään.” (Katekismus § 19)

Ei saarnan tarvitse olla erityisesti kääntymykseen tai pyhitykseen tähtäävä. Mutta sen tarvitsee olla Jumalan sanan kuuluttamista, sillä sanan välityksellä Jumalan Pyhä Henki toimii kutsuen, valaisten ja pyhittäen. Vanhastaan luterilaisuudessa on katsottu Jumalan sanan olevan lakia ja evankeliumia: laki vaatii, pakottaa ja tuomitsee ja saa ihmisen joko parantelemaan elämäänsä ja pyrkimään itse pyhäksi, tai se ajaa ihmisen epävarmuuteen, pelkoon ja epätoivoiseksi. Pelkkä lain saarna ohjaa umpikujaan. Varsinainen aarre onkin evankeliumi, sillä se lupaa syntien anteeksiantamisen ja pelastuksen. Vielä paremmin: se lahjoittaa ne, sillä kun pappi julistaa evankeliumia Kristuksesta, Kristus itse saapuu sen myötä ihmisen luo.

Otsikoksi valitsin kaksi sanaa latinankielisestä Raamatusta, patientia et doctrina. Mitä nämä sanat tarkoittavat ja mitä ne merkitsevät papin työssä? Ne ovat samasta jakeesta, nimittäin kehotuksesta, joka on kirjoitettu nuorelle Timoteukselle: ”Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen nimessä, hänen, joka on tuomitseva elävät ja kuolleet, ja hänen ilmestymisensä ja hänen valtakuntansa kautta: julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen.” (2.Tim. 4:1-2) Nuo latinalaiset sanat olivat tässä kaksi viimeistä, ”kärsivällisesti opettaen”. Edellinen raamatunkäännöksemme lausui ”kaikella pitkämielisyydellä ja opetuksella”, millä se liittyi latinalaiseen muotoon in omni patientia et doctrina.

Patientia on siis kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä, kreikaksi makrothymia, joka tarkoittaa myös kestävyyttä, sietokykyä ja hitautta vihastumiseen. Tässä kirjeessä se mielestäni kuvaa myös papilta vaadittavaa pastoraalista sietokykyä. Siis kykyä suhtautua pastoraalisella mielellä ihmisiin, olla läsnä heidän elämässään, kuunnella heitä ja pyrkiä löytämään ja lausumaan se, mitä heidän olisi syytä saada Kristuksen evankeliumista kuulla. Doctrina puolestaan tarkoittaa tässä yhteydessä opetusta, kreikaksi didakhee, eli papin toimintaa, opettamista.

Papin ei ole viisasta olla kiihkeän sähäkkä ja katsannoissaan yksisilmäinen – ei edes somessa – vaan pikemminkin viipyilevä ja harkitseva sekä sovitteleva. Mutta tätä patientiaa hän harjoittaa doctrinan pohjalta, ja harjoittamalla doctrinaa hän noudattaa patientiaa. Hän noudattaa pitkämielisyyttä ja kärsivällisyyttä, koska hänellä on tuotavanaan sanoma Jumalan totuudesta ja Jumalan rakkaudesta. Hän ei pakota eikä taivuttele, mutta hän ei myöskään itse alistu vaientamiseen eikä uskonsa taivuttamiseen joksikin muuksi. Hän ei menetä malttiaan, vaikka ihmiset eivät hänen sanaansa ottaisi vastaan, eikä hän menetä uskoaan, vaikka ihmiset valikoiden kuuntelisivat hänen sanojaan, eikä hän luovu luottamuksestaan siihen, että Jumalan Pyhä Henki toimii sanan julistuksen välityksellä.