Saarna Tuomiokirkon 110-vuotismessussa helluntaina 4.6.2017

Evankeliumi Joh. 14: 15-21

 

Jeesus sanoi:

”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.

En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni.”

 

”Tulee aika”, sanoo Herra. Tulee aika. Sellainen aika, jolloin kaikki pienimmästä suurimpaan tuntevat Herran. Näillä profeetta Jeremian kirjasta äsken luetuilla sanoilla lupasi Jumala hyvän tulevaisuuden kansalleen. Sellaista aikaa kannattaa odottaa! Kukapa ei haluaisi nähdä lupausten täyttyvän ja sellaisen ajan koittavan. Kaikkea hyvää sisältyisi sellaiseen aikaan, jolloin kaikki tuntevat Jumalan ja noudattavat hänen tahtoaan. Silloin ei kyseltäisi, mikä on Jumalan tahto, sillä Jumalan tahto on silloin kirjoitettuna kaikkien sydämeen, ja ihminen osaisi sitä seurata. Silloin kaikkinaista hyvyyttä ja siunausta seuraisi ihmisten elämään.

Mutta milloin odotus täyttyy? Täyttyykö se vähitellen, vai onko aika jo täyttynyt ja kaikki tuo jo todellisuutta? Tämä kirkko on yhtäältä odotuksen merkki, mutta toisaalta jo täyttyneen odotuksen merkki. Lupaus täyttyi jo kauan sitten helluntaina, kun Jumala lähetti Pyhän Henkensä, mutta täällä me yhtä kaikki rukoilemme, että Henki johdattaisi Kristuksen kirkkoa kaikkeen totuuteen. Sitä tarkoitusta varten tämä kirkko vihittiin 110 vuotta sitten.

Sadan ja kymmenen vuoden aikana on katseltu tulevaisuuteen ja odotettu. Ei ole nähty, mitä on edessä, mutta silti on odotettu ja toivottu. Paljon hyvää onkin nähty. On nähty koko Suomen tarina itsenäiseksi valtioksi, köyhästä kansasta rikkaaksi, maaseutumaisesta kaupungistuneeksi sekä taloudeltaan maanviljelyyn perustuneesta pitkälle teollistuneeksi maaksi, vähän kouluja käyneestä kansasta korkeasti oppineeksi kansaksi, syrjässä merien ja metsien takana eläneestä kansakunnasta kansainväliseksi, muilta apua vastaanottavasta sitä maailmalle antavaksi, kansanvaltaisesti hallituksi, tasa-arvoiseksi ja ihmisoikeuksia puolustavaksi maaksi jne.

Kaikkea tätä ei osattu odottaa ainakaan silloin, kun Tampereen Jussinkylään rakennettiin Johanneksen kirkkoa. Ei myöskään silloin, kun tänne alettiin kokoontua. Ei silloin, kun täältä etsittiin suojaa sodan luodeilta eikä silloin, kun tänne erilaisina pelon ja epävarmuuden aikoina tultiin kuulemaan Jumalan lohduttavia lupauksia: ”Tulee aika”, sanoo Herra. Tulee vielä aika.

Moni on tullut tänne kirkkoon toivo ja odotus sydämessään myös henkilökohtaisista syistä; olkoon kyseessä lapsen kaste, rippikoulun jälkeinen nuoren konfirmaatio, avioliiton solmiminen puolison kanssa, jäähyväisten jättäminen läheisen hautaan siunaamisessa. Eivät tänne kokoontuneet ihmiset ole nähneet elämässään eteenpäin yleisiä oletuksia enempää. He ovat vain käyneet uskossa rukoilemaan Jumalaa.

Tämä kirkko heijastaa arkkitehtuuriltaan ja taiteeltaan odotuksia ja toiveita. Sanoisin: tämä kirkko heijastaa niitä rukouksia, joita varten tämä rakennettiin. Kun Johanneksen kirkkoa suunniteltiin, rakennettiin ja vihittiin, elettiin Suomessa sortokausia. Edellisen vuosisadan aikainen suomalaiselle itsehallinnolle suotuisa kausi oli vaihtunut venäläistämispyrkimyksiin. Niille vastakkainen kansallinen herääminen oli jo jonkin aikaa näkynyt kuvataiteessa. Nyt se tuli myös arkkitehtuurin osaksi.

Eurooppalainen art nouveau, ”uusi taide”, tai Jugend, ”nuoruus”, kuten sitä Saksassa kutsuttiin, rantautui Suomeen kansallisromanttisessa muodossa. Poimittiin aiheita suomalaisesta luonnosta: harmaa graniitti, sankkojen metsien tuuheat kuuset ja korkeuksia kurottelevat hongat, maan tasolla kasvavat saniaiset jne. tulivat asuintalojen, koulujen ja kirkkojen koristeiksi. Ymmärrettiin, että suomessa on paitsi omanlaisensa luonto, myös oma kulttuurinsa, joka ansaitsee tulla näkyviin. Taiteisiin nousi mielikuvia kansanperinteestä, joita nousi esimerkiksi joitain vuosikymmeniä aiemmin kootun Kalevalan maailmasta.

Suomalaiset mielikuvat heijastuvat niin tämän kirkon arkkitehtuurissa kuin sen koristelussa. Arkkitehti Lars Sonck sekä taidemaalarit Magnus Enckell ja Hugo Simberg muistetaan hyvin, edellinen alttarifreskosta ja sen yläpuolisesta pyöröikkunasta, jälkimmäinen kirkkosalin freskoista ja lyijylaseista; heidän lisäkseen muistettakoon myös Valter Jung ornamenteista.

Kaikki kuvat ovat unenomaisia, myyttisiä ja symbolisia viittauksia yhteisiin ihmisenä elämisen suuriin kysymyksiin, mutta jotenkin suomalaiseen tapaan esitettyinä. Ne on aseteltu suomalaisen luonnon murrettuihin väreihin, sovitettu pohjolan valkean kesän valoon tai syksyn ruskaan ja alkavan talven harmauteen. Niitä katsellessa voi kokea: tuo puhuu minustakin.

Taiteilijat eivät laatineet tähän kirkkoon perinteistä kirkkotaidetta. Ei edes totuttua kuvaa Kristuksesta ristillä, vain symboleja. Kuvia, jotka kertovat pahan todellisuudesta mutta myös hyvän sitä suuremmasta voimasta, kuoleman läsnäolosta mutta myös elämän voitosta, ihmisessä asuvan synnin vallasta mutta myös Jumalan pyhyydestä ja armosta. Ihmiset ovat näissä kuvissa totisia ja alastomia, eivät ehkä aina ruumiillisesti mutta kuitenkin jotenkin sielultaan paljastettuja.

Haavoittunutta enkeliä kantavat pojat ovat ilmeettömyydessään peittelemättömiä, eivät esitä mitään. Katsoja ei tiedä, ovatko pojat hyvyyttään auttamassa viatonta vai ovatko he itse syyllisiä haavoittuneen kärsimyksiin. Kumpaakin voi lukea heidän kasvoiltaan. Köynnöstä kantavat pojatkaan eivät turhia hymyile eivätkä puhu. Yhdelläkään heistä ei ole suu auki, kenenkään hampaat eivät näy. Tällaisia kuvia ei sijoitettaisi mainoksiin. Ne eivät näytä lupaavan ihmiselle menestystä, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Pikemminkin vaivannäköä koko elämän mittaisessa kutsumuksessa.

Helluntaina tähyillään kirkon tulevaisuutta. Pääsiäisen ilojuhlasta asetutaan lähtökuoppiin. Nytkö Jumalan valtakunta koittaa, kun Herra on ylösnoussut? Kuolema on voitettu, vihollisella ei ole valtaa. Toissaviikolla helatorstaina Herra vielä lupasi Puolustajan: Jeesus ei jätä omiaan orvoiksi vaan antaa Pyhän Hengen kirkkonsa voimaksi. Herra itse pysyy omiensa luona Pyhässä Hengessä.

Tämän kirkon kuvissa Henki on kuvattu moneen yksityiskohtaan. Tärkein niistä on eteläseinän suuri pyöröikkuna, jossa Pyhän Hengen kyyhkynen saapuu ja laskeutuu kirkkokansan päälle aivan niin kuin Henki asettui kyyhkysen hahmossa Jeesuksen päälle hänen kasteensa hetkellä. Nyt Henki vaikuttaa täällä, kun Jeesusta julistetaan, kun hänen nimeensä kastetaan tai kun hänen ruumiinsa ja verensä sakramenttia jaetaan ja nautitaan.

Mutta Henki esiintyy tämän kirkon symboleissa myös muualla: palavan pensaan tulenliekeissä niin ikään eteläseinän ikkunassa. Jumalan puhe onkin kuin auringon hehkuna palava lämpö, joka kutsuu luokseen ja siunaa. Liekkejä näkyy myös poikien kantaman köynnöksen päätepisteessä: siinäkin on palava pensas.

Molemmat köynnöksen päät tulevat alttaria kohti. Pojat ovat matkalla eri asennoissa, ikään kuin he kantaisivat köynnöstä kukin omaan tahtiin ja oman elämänsä kulun mukaisesti. Mutta ennen pitkää he kuitenkin kaikki kantavat köynnöksensä alttarille. Ehkäpä köynnös todellakin kuvaa elämää; ehkä se kuvaa ihmisen matkaa alusta loppuun, kirkon ovelta alttarille eli lopulta Jumalan luo.

Kun katsoo urkuparven kohdalla köynnöstä, se näyttää muodostavan tyylitellyt alfan ja omegan, mikä palauttaa mieleen Jeesuksen sanat Ilmestyskirjassa: minä olen A ja O, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen (Ilm. 1:8, 21:6, 22:13). Hänessä kaikki alkaa ja häneen kaikki tähtää. Hänessä kaikki on luotu ja hänessä kaikki saa täyttymyksensä.

Kun kirkon ovesta astuu sisään, on jo matkalla kohti Jumalaa. Elämän köynnöstä kannetaan alusta loppuun, syntymästä kuolemaan, mutta kun sitä kannetaan Kristuksen lähettämän Pyhän Hengen voimassa, se johtaa myös elämän täyttymyksen Jumalassa.

Köynnöksen päässä on palavassa pensaassa yksitoista liekkiä, vaikka poikia on kaksitoista. Taiteilijan muistiinpanoista ilmenee, että hän köynnöksenkantajia suunnitellessaan ajatteli kahtatoista apostolia. Lieneekö liekkien lukumäärässä viitattu Juudakseen uskonsa menettäneenä? Silloin se olisi kuva myös siitä, että yksittäinen ihminen voi menettää uskonsa Kristukseen ennen kuin ehtii kantaa elämänsä köynnöksen Jumalan luo.

Muutama vuosi sitten namibialaisen ystävyyshiippakuntamme piispa Shekutaamba Nambala saarnasi tässä kirkossa. Hän kiinnitti puheessaan huomiota poikiin, jotka hänen silmiinsä näyttivät vetävän köynnöstä yhdessä. Yleensähän puhutaan lähinnä siitä, miten eri tavoin jokainen poika kantaa köynnöstä, ikään kuin olennaisinta olisi jokaisen ikioma yritys, jopa toisistaan poikkeava oma päämäärä. Mutta namibialaisen vieraan silmissä freskossa ei nostettu esiin jokaisen elämän ikiomia päämääriä, vaan pojat vetivät kaikki yhtä köynnöstä voimakkaasti samaan suuntaan.

Olin muutama viikko sitten Namibiassa Luterilaisen Maailmanliiton yleiskokouksessa. Siellä kuulin puhuttavan yhteisestä vetämisestä muussa yhteydessä. Namibian presidentti Hage Geingob kertoi tervehdyspuheessaan olevansa myös luterilainen. Hän painotti Namibian kansan yhteistyön tärkeyttä elintason nostamiseksi ja kuvasi sitä käsitteellä harambee. Hän lanseerasi sennimisen valtiollisen ohjelman vuosi sitten. Alkuaan swahilinkielinen sana tarkoittaa voimakasta vetämistä samaan suuntaan yhdessä muiden kanssa. Tämän kuullessani muistin namibialaisen piispan tulkinnan köynnöspojista. Siinä oli käynnissä harambee, yhteinen ponnistelu samaan suuntaan.

Me vietämme Tuomiokirkon 110-vuotisjuhlia ja itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlia. Molemmat merkkivuodet kääntävät katseen Jumalaan, kaikkien siunausten lähteeseen. Samalla vietetään reformaation 500-vuotisjuhlia. Se muistuttaa, että kaiken perustalla on Jumalan armo hänen Pojassaan Kristuksessa. Jeesuksen Kristuksen armolahja on vapaus synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Se antaa rohkeuden käydä tulevaisuuteen.

Mihin helluntain Henki johtaa kirkkoa? Me edelleen odotamme Jumalan täyttävän lupauksensa siitä, että kaikki tuntevat hänet. Samalla jo kuitenkin kiitämme siitä, että Pyhä Henki jo johtaa meitä. Henki antaa monia lahjoja oman valintansa mukaan. Hengellä on varalla monia karismoja. Niiden kaikkien tarkoituksena on vahvistaa ja johdattaa samaa kirkkoa ja auttaa sitä kulkemaan samaan suuntaan. Matkalla tarvitaan monia tietoja ja taitoja, joukko on monenkirjava ja siinä esiintyy monia mielipiteitä. Mutta se kuitenkin pysyy koossa, koska siinä vedetään samaan suuntaan. Siinä kuunnellaan palavaan pensaan kutsua ja kuljetaan kohti sitä. Yhteistä päämäärää kohti kulkemisen merkiksi nousemme nyt ja yhdymme uskontunnustukseen.