Päivänvalon tekojen tekijöiksi

Evankeliumi Johannes 9:1–7, 39–41

Jeesus näki tien sivussa miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?” Jeesus vastasi: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.” Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: ”Mene Siloan altaalle ja peseydy.” – Altaan nimi merkitsee: lähetetty. – Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä.     Jeesus sanoi: ”Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.” Muutamat fariseukset, jotka olivat siinä lähellä, kysyivät tämän kuullessaan: ”Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?” Jeesus vastasi: ”Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.”

Rakkaat Lammin seurakuntalaiset, kun vajaa vuosi Mikkelinpäivänä sitten astuin tähän kirkkoon aloittamaan edessä olevaa piispantarkastuksen neuvottelujen sarjaa, koin jotain aivan uutta. Jotain, mitä en ollut ennen vielä nähnyt, mutta mitä tulisin näkemään joka kerta, kun sen jälkeen avaisin kirkon oven. Täällä nimittäin istui koko seurakunta maski kasvoilla, ja papitkin sitä käyttivät. Noihin aikoihin alkoi seurakunnissa maskisuositusten noudattaminen, kun tartuntaluvut olivat jälleen kesän jälkeen alkaneet nousta. Täällä Lammilla oltiin heti alusta asti huolellisia, aivan niin kuin viranomaiset olivat kehottaneet ja myös hiippakunnan taholta oli ohjattu.

Koronaviruksen ilmaantuminen viime vuoden alussa maailman kansoja piinaamaan oli ennalta arvaamatonta. Samaan aikaan oli kuitenkin odotettavissa, että jokin pandemia voi hyvinkin nykypäivänä lähteä kiertämään, vaikka monista tappavista kulkutaudeista oli jo päästy eroon. Kun korona otti maita ja kansoja otteeseensa, asiaan kietoutui myös aiheellinen lääketieteellinen keskustelu, joka ei ollut aivan vailla poliittista ulottuvuutta. Kysyttiin, kuka on syypää. Mistä tämä on lähtöisin, miten se sai alkunsa, kuka teki virheen, oliko kyseessä peräti jokin pahantahtoinen juoni? Ja kun eri maissa ryhdyttiin tautia torjumaan erilaisella strategialla, seurasi toisenlainen keskustelu: kuka päättää oikeasta menettelystä, onko joku oikeutettu joihinkin korvauksiin, onko kyseessä aina oma vastuu, jos saa tartunnan?

Meidän aikamme ihmisten keskustelu ei ollut kovinkaan kaukana siitä kyselystä, jota lukemassani evankeliumissa käytiin. Onko sokeana syntynyt itse syypää tilaansa, vai onko kyseessä jokin hänen vanhempiensa synti? Onko kyseessä jokin peritty sairaus tai jokin raskausaikana tapahtunut häiriö? Vai onko kyseessä Jumalan tuomio useamman sukupolven takaa? Monihan muistaa, miten Mooseksen kirjoissa sanotaan Jumalasta: ”Hän on armollinen tuhansille ja antaa anteeksi pahat teot, rikkomukset ja synnit, mutta ei jätä syyllistä rankaisematta. Lapset ja lasten lapset aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka hän panee vastaamaan isiensä pahoista teoista.” (2.Moos. 34:7)

Kun tällaisesta kiivaasta Jumalasta on sukupolvesta toiseen Suomessakin saarnattu, huomio on kiinnittynyt hänen armollisuutensa ja anteeksiantavaisuutensa sijasta hänen kiivauteensa. Jumalan oikeudenmukaisuus on tulkittu tinkimättömäksi hyvityksen vaatimukseksi, ellei peräti kostonhimoksi. Muinainen maailma, joka ei osannut selittää sairauksia lääketieteellisesti esimerkiksi virusten aiheuttamiksi, etsi niille tietysti muita selityksiä. Jokin syy täytyisi olla. Kenties synti, josta on seurannut Jumalan tuomio? Mutta samalla tuntuisi väärältä, jos ihminen joutuisi syntymästään saakka kärsimästään jostain sellaisesta, mihin hän ei itse voi olla syypää. Ei kai Jumala olisi niin epäoikeudenmukainen, että syytöntä rankaisisi? Olisiko sokeana syntynyt siis itse ehtinyt tehdä syntiä peräti ennen omaa syntymäänsä?

Nykypäivänä me ymmärrämme paremmin. Emme pidä sairauksia emmekä erilaisia ruumiillisia rajoituksia minkäänlaisena Jumalan antamana yliluonnollisena seuraamuksena vaan luonnon omana toimintana. Siksi niitä vastaan voidaan luonnontieteen keinoin käydä. Siksi vammautuneita voidaan auttaa ja syntymästään saakka eri tavoin muita heikompaan asemaan jääviä tukea. Mutta silti saattaa kärsivän ihmisen sielun sopukoissa vaivata hiljainen kysymys: miksi tämä on tapahtunut juuri minulle? Onko tämä jokin rangaistus jostain salaisesta synnistä? Ongelmansa ääreen jäävä ihminen saattaa nykyaikanakin kysellä, onko hänen vaivansa syynä peräti jokin kirous, jonka joku on hänelle langettanut.

Tällaisiin pohdintoihin on vastattava selvästi ja pontevasti ja kieltävästi. Ei ole. Sairaudella tai vammaisuudella ei ole synnin kanssa tekemistä. Kyse ei ole mistään Jumalan ylisukupolvisesta rangaistuksesta. Vaikka jollekin vaivalle ole mitään kunnon syytä osoitettavaksi, se ei ole merkki Jumalan tuomiosta tai kostosta. Jeesus päinvastoin katkaisee tällaiset pohdinnat, kun opetuslapset sitä kyselevät. Päivän evankeliumissa sokean miehen kohdalla tulivat näkyviin Jumalan teot, kun Jeesus hänet paransi.

Kun on päivä, on tehtävä tekoja, joita Jumala odottaa. On tehtävä päivänvalon tekoja, ei pimeyden tekoja. Jeesus sanoi olevansa maailman valo, jossa nähdään tehdä työtä. Jeesus paransi sokean ja antoi opetuslapsilleen esikuvan – ei siinä mielessä, että näidenkin tulisi kyetä toteuttamaan ihmeparantamisia, vaan siinä mielessä, että nämä tekisivät niitä valon tekoja, joita Jumala odottaa. Sellaisia ovat rakkauden teot; teot, joilla toiselle ihmiselle tulee mahdolliseksi elää kokien Jumalan armollisuutta ja rakkautta. Mutta ellei sellaisia päivänvalon tekoja tehdä, jää maailma pimeään. Se ei pääse nauttimaan niistä hyvistä asioista, joita Jumala ihmisten elämään on tarkoittanut, vaan jää pimeyden vangiksi – vangiksi siinä mielessä, että omaa hengellistä sokeutta ei tunnisteta. Omaa pimeyttä ei tunnisteta, vaan pidetään sitä normaalitilana; pidetään normaalina elää vain itseä varten. Ei nähdä, että olemme olemassa toisiamme varten.

Voi arvata, että tämä vanha Lammin kirkko on aikoinaan rakennettu juuri päivänvalossa. Nykyajan rakennuksille voidaan tuoda tehokkaat valaisimet ja työ sujuu myös talven lyhyinä päivinä ja joskus jopa yöllä. Mutta tämän kirkon kiviset muurit on epäilemättä nostettu päivänvalossa. Ne oli tarkoitettu juuri tekemään valon teot mahdollisiksi, antamaan koti seurakunnalle, joka tulee koolle kuulemaan Jumalan sanaa ja rukoilemaan häntä. Vuosisatojen ajan on tämä kirkko seissyt keskellä kylää ollakseen päivän ja valon merkki, ollakseen paikka, josta säteilee Jumalan hyvyys. Monille ohikulkijoille on merkittävää nähdä, että kirkon ikkunoista loistaa valo. Myös ne, jotka eivät kirkon ovea avaa, ymmärtävät, että tämä talo on Jumalan huone, josta tulee loistaa Jumalan kirkkaus. Sellainen kirkkaus poistaa ihmisestä pimeyden, sillä se ei ole kiivauden eikä kostonhimon loistetta, vaan rakkauden, armollisuuden ja toinen toiselle anteeksi antamisen loistetta. Se on valoa, joka muuttaa maailmaa. Sitä varten Jumalan Poika tuli maailmaan.

Tämä kirkko sai kokea kovia sisällissodan loppuvaiheessa. Kun se tulipalon jälkeen korjattiin, siitä tuli entistä ehompi. Kirkko sai silloin betonista holvatun katon. Sitä ennen täällä oli ollut puinen sisäkatto, kenties eri aikoina merkittävästikin erilainen. Ehkä tiiliholvien rakentaminen oli 1500-luvun alkupuolella jäänyt kesken, kun kuningas Kustaa Vaasa peruutti kirkon omaisuuden kruunulle. Muurattu holvikatto on kuitenkin hyvin tärkeä kirkon kestävyyden kannalta tulipalojen varalta.

Näiden holvien alla ovat lammilaiset nyt kokoontuneet jo reilut sata vuotta. Täällä he ovat saaneet nauttia Jumalan sanan valosta. Itse Herra Jeesus Kristus, maailman valo, on ollut heidän keskellään. Niinpä heillä on ollut päivä, Jumalan odottamien tekojen aika. Edelleen on syytä rukoilla, ettei tule yö eikä pimeä. Edelleen on aika Jumalan rakkauden voimassa tehdä päivänvalon tekoja.