Alustus jumalanpalveluspäivillä Kuopiossa 19.3.2022

Verkko on nykyaikainen väline, eikö vain? Kun kirkko on verkossa, se on hyvin ajassa kiinni ja omaksuu uusia menetelmiä. Mutta onhan verkko jo Raamatussakin, sieltä löytyy vaikka Ps. 14:10, Sotkeutukoot he itse verkkoihinsa, minun tieni kulkekoon niiden ohi! Hurskas välttää siis verkot ja kiertää ne kaukaa. Jeesuksen ensimmäiset opetuslapsetkin jättivät heti verkkonsa ja lähtivät seuraamaan Jeesusta, Matt. 4:20. Mutta kyllä Raamatussa verkko tunnistetaan välineeksi, jota voi käyttää viisaasti, sillä Jeesus sanoi: ”Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.” He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös, Joh. 21:6. Opetuslapset luulivat verkon käyttämisen olevan heille jo riittävän tuttua. Mutta Jeesus yllättää: ette olekaan vielä käyttäneet verkkojanne syvemmän hyödyn merkityksessä.

Onko verkon jumalanpalveluksissa kaksisuuntaisuutta?

Tietysti nuo Raamatun verkot tarkoittavat ihan muuta kuin tietoverkkoja. Mutta on niissä jotain tuttua. Niillä saatiin joku tai jokin kiinni. Tietoverkkoihinkin voi jäädä kiinni; mutta eipä ajatella nyt sitä kielteisenä ilmiönä, nettiriippuvuudesta on yllin kyllin puhetta. Mutta verkolla voi tavoittaa. Sitä on kirkossa myös tehty vähitellen yhä enemmän ja monipuolisemmin ja vuorovaikutuksellisemmin. On laajennettu nettisivuilla tiedottamisesta ensin kysymysten ja vastausten palstaksi, sitten keskustelualustaksi ja paikoin reaaliaikaiseen chattipäivystykseen. Sosiaalinen media on edistänyt kaksisuuntaista netin käyttöä seurakunnissa, mutta vasta elävän kuvan mukaan tuleminen on nostanut vuorovaikutuksen uudelle tasolle. Tekniikan voi olettaa edelleen kehittyvän yhä enemmän mahdollistavaan suuntaan, mutta sen arvailu, mitä vielä on edessä, muuttuu helposti science fictioniksi.

Pandemiasta on ollut paljon haittaa. Mutta yhden hyvän puolen siitä löydän: se auttoi kirkkoa siirtymään netin käyttöön. Enkä nyt tarkoita vain sitä, että jumalanpalveluksia alettiin striimata, vaan myös sitä, että monet kokoukset ja neuvottelut tulivat mahdollisiksi oman pöydän ääressä, töissä, kotona tai vapaa-ajan asunnolla. Niissä olennaisin piirre on juuri kaksisuuntainen viestintä, oman kuvan ja äänen mukaan tuominen. Se ei kuitenkaan ole onnistunut jumalanpalveluksissa.

Striimatut jumalanpalvelukset ovat olleet kuin televisioidut jumalanpalvelukset, teknisesti vain vähemmällä vaivannäöllä valmisteltuja. Mutta jumalanpalvelukseen osallistuminen on silti enemmän kuin ohjelman seuraamista. Joka osallistuu jumalanpalveluksiin netissä, voi nauttia virret ja musiikit, yhtyä rukouksiin, kuunnella saarnan ja kokea olevansa osa hengellistä yhteisöä. Ilman fyysistä läsnäoloa jää kuitenkin paljon puuttumaan; ei voi astua kirkon ovesta ja kokea sitä hiljentävää ja pyhään tilaan astumisen tunnetta, ei voi katsoa muita seurakuntalaisia silmiin, ei nyökätä tutuille, eikä kävellä käytävää ja etsiä paikka penkissä ja sulkea muita asioita pois, eipä oikein onnistu virsien laulaminenkaan eikä kolehtihaaviin rahan pudottaminen eikä voi lopulta ottaa askeleita kohti alttaria ja nauttia ehtoollista sen äärelle polvistuen.

Yhteisöllisyys on kaksisuuntaista osallisuutta

Teenkin pienen eron sanojen osallisuus ja yhteisöllisyys välillä. Ero on ehkä kirkon elämässä keinotekoinen, sillä molemmilla suomen sanoilla voidaan kuvata sitä, mitä kaikkea Uudessa testamentissa tarkoitetaan kreikan sanalla koinonia. Se on yhteyttä niin Kristukseen kuin toinen toiseen: osallisuutta Hänen lahjoistaan pyhässä ehtoollisessa, osallisuutta hänen kärsimyksensä, kuolemansa ja ylösnousemuksensa voimaan.

Jos olen osallinen jostain, olen saamassa jotain. Mutta jos olen yhteisössä, olen myös antamassa. Kyseessä on molemminpuolinen osalliseksi tekeminen. Kun tulen osalliseksi Kristuksesta, tulen myös osaksi yhteydestä kaikkien hänen omiensa kanssa. Otan osaa heidän tarpeisiinsa ja jaan omastani heidän hyväkseen. Jumalanpalveluksessa toteutuu molemminpuolinen osallisuus, jos annan itsestäni. Sen voin tehdä osallistuen kiitosuhriin eli yhtymällä ylistykseen, tai tuomalla oman rukoukseni osaksi kokonaisuutta tai antamalla omastani kolehdissa. Mutta jos seuraan jumalanpalvelusta sivullisena kuin ohjelmaa jota toiset toteuttavat, voin olla osallinen, mutta teenkö myös toiset osalliseksi omasta elämästäni? Onnistuuko tämä netissä? Jos lähden liikkeelle ja siirrän itseni fyysisesti samaan paikkaan, osallistumiseni on heti enemmän. Pelkällä läsnäolollani osallistun yhteisöön näkyvämmällä ja koettavammalla tavalla.

Netti välittää osan jumalanpalveluksen merkityksistä

Tuoretta tutkimuskirjallisuutta pandemia-ajan jumalanpalveluskokemuksista Suomesta ja ulkomailta on hyvin saatavilla. Meillä on hyvin tunnettu amerikkalaisen professori Heidi A. Campbellin perustama ”digitaalisen uskonnon” tutkimuksen verkosto, jonka piirissä tutkitaan niin kristinuskon kuin esimerkiksi islamin harjoittamista uusien elektronisten välineiden kehittyessä. Suomalaisia artikkeleita seurakunnan hengelliseen elämään osallistumisesta striimattujen jumalanpalvelusten välityksellä ovat julkaisseet Sini Mikkola ja Laura Kallatsa Teologisessa aikakauskirjassa (4/2021) sekä Diakonian tutkimus -aikakauskirjassa (2/2021) heidän kanssaan Pekka Metso ja Talvikki Ahonen. Tärkeä on samassa julkaisussa myös Isto Peltomäen artikkeli virtuaalisesta vuorovaikutuksesta ruumiillisuuden näkökulmasta jumalanpalveluksessa.

Tutkimuksissa ilmenee kahtalaisuus. Yhtäältä virtuaalisiin jumalanpalveluksiin osallistuminen on koettu myönteisenä. Osalla se on vahvistanut autonomian kokemusta, kun on voinut olla jumalanpalveluksessa omassa kodissaan. Jotkut jopa pukeutuivat kuin kirkkoon, toiset taas olivat sitä mieltä, etteivät voineet ”leikkiä kirkkoa” kotonaan. Joissain palautteissa oli koettu sivullisuutta; striimatussa messussa oli koettu luotaantyöntävänä, kun nettiseurakuntaa oli puhuteltu kuin kyseessä olisivat katsojat eivätkä osallistujat.

Vaikka moni noiden tutkimusten mukaan koki striimatun jumalanpalveluksen vahvistaneen hengellisyyttään, suurin osa kuitenkin piti fyysisen läsnäolon puuttumisesta seurannutta yhteisöllisyyden vaillinaisuutta merkittävänä ongelmana. Virtuaalinen jumalanpalvelus voi välittää paljon jumalanpalveluksen merkityksiä, mutta ei kaikkia. Kehollisuus ja aistikokemukset – tilan tuntu, äänet, tuoksut – ovat olennaisia yhteyden kokemisen osia. Kysynkin, voiko niitä mitenkään korvata virtuaalisessa jumalanpalveluksessa? Voiko elektronisesti välitetty osallisuuden kokemus vahvistaa kokemusta yhteisöllisyydestä?

Onko jumalanpalvelus oma ohjelmalajinsa?

Toinen kysymys on, pitääkö netissä välitetyn jumalanpalveluksen olla kuten televisio-ohjelmat. Nehän ovat oma taiteenlajinsa. Uusi media tuo uudet vaatimukset, joihin tradition mukainen jumalanpalvelus ei hyvin taivu. Kun elokuvat aikoinaan syntyivät, niitä tehtiin kuin oli totuttu tekemään näyttämöllä teatteria. Mutta vähitellen elokuvasta kehittyi aivan oma ilmaisun muotonsa. Pitäisikö nyt jumalanpalveluksen muotoutua nettivideoiden kaltaiseksi – siis yhtä mukaansatempaavaksi, riittävän lyhyeksi, läheltä kuvatuksi, sisältää vaihtelevia osuuksia ja henkilöitä, musiikkiesityksiä, haastatteluja, raportteja? Joissain televisiojumalanpalveluskokeiluissa näkyykin, että pappi mieltää roolinsa enemmän talk-show-juontajaksi kuin liturgiksi tai saarnaajaksi. En ole varma, onko tämä oikea suunta edes televisiossa, saati netissä. Se todennäköisesti tulee vaikuttamaan käsitykseen jumalanpalveluksesta. Se muuttaa sitä jumalanpalvelusta kultin harjoittamisesta viestinnäksi, mutta en tiedä, missä määrin sellainen onnistuu synnyttämään osallisuuden tai yhteisöllisyyden kokemusta. Epäilen, että mitä enemmän jumalanpalvelukseen sisällytetään osallistujaa yllättäviä elementtejä, jollaiset ovat ehkä netissä tai televisiossa välttämättömiä mielenkiinnon vangitsemiseksi ja ylläpitämiseksi, sitä vaikeampi siinä on kokea yhteisöllisyyttä. Herättäväthän uudet asiat yleensä ensin epävarmuutta ennen kuin niitä koetaan omiksi ja niihin antaudutaan mukaan.

Pidin toissakeväänä kahden kuukauden ajan iltaisin klo 21 Facebookissa striimattuja iltarukouksia Piispantalon kappelista. Silloin oli maassa voimassa valmiuslaki, ja kirkkoihin ei päässyt. Piispantalon iltarukoukset keräsivät säännöllisesti toista tuhatta seuraajaa. Ohjelmani oli hyvin yksinkertainen: pituus 10 minuuttia; päivästä toiseen sama rakenne: kellonsoitto, kynttilöiden sytyttäminen, alkusiunaus, vuorotervehdys, psalmi, evankeliumi, rukous, Isä meidän, Herran siunaus ja virsi. Ei puhetta, ei selostuksia, ei yrityksiä voittaa kuulijoiden mielenkiintoa tai tulkita tilannetta eikä kertoa mitä seuraavaksi tapahtuu. Eivät ihmiset kaivanneet viisailta kuulostavia puheita tai yrityksiä ottaa haltuun hallitsematonta. He kaipasivat Jumalan sanaa ja rukousta. Ja kun tiesivät, että tässä sitä tulee, niin he osallistuivat iltarukouksiin osana päivänsä rytmiä. Edelleen saan viestejä siitä, miten merkittäviä nuo iltarukoukset olivat, ja saan pyyntöjä pitää niitä lisää. Olen kaksi kertaa viikon ajaksi toistanut samaa tammikuisella kristittyjen ykseyden rukousviikolla, mutta en ole enää saanut yhtä paljon osallistujia. Ehkä toissa keväinen yhteiskuntaa lamauttanut ahdistus ja kirkkojen kiinni oleminen toivat ihmisiä helpommin nettirukouksiin.

Mutta osallisuudesta kertoi se, että heti kun striimaus alkoi, osa langoilla olijoista jo kommentoi ”terveiset täältä Patajärveltä” tai ”kuulolla ollaan Viitasalmella” tai ”hyvää iltaa kaikille” tai jotain muuta reaaliaikaista läsnäoloa ilmaisevaa. He tervehtivät toisiaan ja osoittivat kuuluvansa yhteisöön, vaikkakin eri puolilta maata. Sama näkyy useissa Facebookin nettipalveluksissa. Toisilleen vieraat kommentoivat livenä ja kertovat olevansa paikalla. Minä en kyennyt noihin terveisiin saman tien vastaamaan, mutta aina kunkin lähetyksen jälkeen klikkasin tykkääväni kaikkien kommenteista, vaikka kyseessä olisi ollut vain sydämen tai kukkapuskan kuva. Se oli minusta kuin kädenpuristus kappelin ovella rukoushetkestä poistuvien kanssa: ”Kiva kun olit täällä, hyvää kotimatkaa! Nähdäänkö huomennakin?”

Jumala on läsnä

Ei ole epäilystäkään, etteikö Jeesus olisi läsnä noissa verkon käytöissä ja etteikö hän olisi puhunut noissa teksteissä ja etteikö hän olisi rakentanut osallistujien uskoa noissa yksinkertaisissakin keskinäisissä kommenteissa ja jaetuissa hymiöissä. Onhan hän sanassaan läsnä. Jos hän jo apostolisena aikana saattoi tulla jokaiseen seurakuntaan vaikkapa apostolin kirjoittaman kirjeen mukana ja siitä seurakunnalle ääneen luetussa sanassa, niin tokihan hän voi tehdä sen myös radioaalloilla, televisiokuvassa tai netissä välitettynä. Jos Pyhä Henki tuli helluntaina tuulenpuuskana tai tulenliekkeinä, hän voi kyllä tulla muissakin medioissa.

Johanneksen evankeliumin ensimmäisissä jakeissa lausutaan juhlallisesti, että Alussa oli Sana. … Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. (Joh. 1:1,14). Jumalan Pojan syntyminen ihmiseksi on kristinuskon keskeisin salaisuus. Jumala, joka henki, sitoutuukin aineeseen, jopa heikkoon ja kuolevaiseen ihmiskehoon ja antautuu ihmisille silmin nähtäväksi, korvin kuultavaksi, jopa käsin kosketeltavaksi. Tällä tavoin alkaa ensimmäinen Johanneksen kirje: Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. (1.Joh. 1:1)

Sana on siis käsin kosketeltavaa, inhimillistä ja kehollista. Jumalanpalveluksessa on katsomista ja kuulemista myös netissä, mikä kykenee siten välittämään osallisuutta ja vahvistamaan yhteisöllisyyttä. Mutta koskettaminen jää pois, enkä tarkoita vain kättelyä kirkon ovella; kättelyn tulevaisuudesta emme osaa sanoa. Mutta ruumiillisen läsnäolon puutteella voi olla hyvinkin kauaskantoisia vaikutuksia, sillä se koskee oikeastaan koko kirkon sakramentaalista elämää eri toimituksissa, eikä vähiten säännöllistä ehtoollisen viettoa. Lopuksi siksi muutama sana ns. etäehtoollisesta.

Etäehtoollinen muuttaa käsitystä sakramentista, virasta, kirkosta ja Kristuksesta

Ehtoollinen on Kristuksen kärsimyksen muiston ateria. Hän on asettanut sen ennen ristiinnaulitsemistaan, se on hänen ruumiinsa ja verensä ateria. Se ei siis ole hänen ylösnousemuksensa jälkeen asettama vaan lihaksi tulleen ja inhimillisesti ruumiillisena olentona elävän ja kärsivän Jeesuksen asettama ateria. Se ei ole pääsiäisenä ihmeellisellä tavalla suljettujen ovien läpi kävelevän ja Emmauksen pöydän äärestä yllättäen katoavan, muista ihmisistä poikkeavan ylösnousemusruumiin muistamisen ateria. Siksi ehtoollisen viettäminen, leivän ja viinin pyhittäminen ja nauttiminen ovat myös ruumiillisia toimituksia.

Kristinuskon kultillinen ydin on tässä ateriassa, ja sen merkitys avautuu siihen liittyvässä liturgiassa. Siksi kyse on muusta kuin vain syömisestä Jeesuksen muistoksi. Ehtoollisessa on kyse myös niistä rukouksista, joita messussa rukoillaan, niistä Jeesuksen sanoista, joihin vedotaan ja siitä neliosaisesta aktista, jonka pappi tekee Jeesuksen esimerkkiä seuraten: otti, siunasi, mursi ja antoi. Tätä ei pappi voi siirtää nettiin vaan hänen täytyy tehdä se alttarilla olevien leivän ja viinin kanssa. Tähän kulttiin tarvitaan fyysinen läsnäolo, yhtä hyvin kuin kristinuskon moniin muihinkin ruumiilliseen kosketukseen perustuviin toimituksiin. Sellaisia ovat vaikkapa kaste, jossa käytetään vettä, tai konfirmaatio, jossa laitetaan kädet pään päälle (niin kuin diakonin, papin tai piispan virkaan vihkimisessä) tai hautaan siunaamisessa.

Onkin ihmeellistä, että vaikka tekniikka kehittyy niin, että jopa vaikeita leikkauksia voi spesialisti suorittaa toiselta mantereelta käsin ohjaamalla robotin käsiä, ei pappi voi tehdä samaa ehtoollisella – ilman, että hän samalla muuttaisi käsitystä koko ateriasta, niin Kristuksen lihaksi tulemisesta, hänen ateriansa asettamisesta kuin sen tuleville sukupolville eteenpäin välittämisestä. Syynä on se, että kultillista ei voi muuttaa rationaaliseksi vaikuttamatta siihen kultilliseen, sen sisältöön ja merkitykseen. Virtuaalinen ehtoollisen vietto siten, että pappi pyhittää leivän ja viinin kirkossa ja kodeissa tehdään samaan tahtiin samoin, kantaa mukanaan useita syviä teologisia ennakko-oletuksia niin ehtoollisesta, pappisvirasta, kirkosta osallisuutena ja yhteisönä kuin kaiken perustana olevasta opista Kristuksesta eli Jumalan Pojasta ihmisenä ja Jumalana samassa persoonassa. Tämänkaltaisia muutoksia harkittaessa pitää olla selvästi tietoinen kirkon vastuusta Kristuksen testamentista.