Saarna Urjalan kirkossa 17.9.2023

Evankeliumi Luukas 10:38–42

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”

 

Hyvä, parempi ja paras. Tuttuja suomen sanoja! Missä tahansa asiassa voidaan vertailla hyvää ja jotain, joka on vielä hyvääkin parempaa. Mutta voiko hyvää ja hyödyllistä verrata ja tulla tulokseen, että hyvä on hyödyllistäkin parempaa? Olemmehan tottuneet ajattelemaan, että se, mikä on hyödyllistä, on myös hyvää, ja mitä hyödyllisempää jokin on, sitä parempaa se on.

Näin on totuttu ajattelemaan kristillisen uskon läpäisemässä kulttuurissa, ehkäpä vielä erityisesti täällä luterilaisessa Pohjolassa. Eihän Luther voinut pitää kerjäläisyyttä elinkeinona, vaan jokaisen olisi tehtävä työtä, ja ken ei sairauden, vanhuuden tai ruumiinvamman vuoksi siihen kykene, häntä on kaikkien yhdessä autettava. Sitä tarkoitusta varten Saksan luterilaisissa kaupungeissa otettiin jo 1500-luvulla käyttöön yhteisiä köyhäinkassoja. Siinä oli sekä kristillisen yhteisvastuun että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämisen alku luterilaisissa yhteiskunnissa.

Yksi virsikirjamme suosituimpia virsiä on 408, Joutukaa sielut, on aikamme kallis. Se kehottaa kiiruhtamaan; siksi kai sitä on usein laulettu varuskuntien hartauksissa. Mutta siinä myös varoitetaan laiskottelusta sanoin Kunnian kruunua veltto ei voita, turhaan ei aikaansa tuhlata saa. Nämä sanat ovat uponneet syvälle suomalaisten sydämeen; velvollisuudet hoidetaan ja turhaa loikoilua tulee välttää.

Päivän evankeliumissa voi hyvin kuvitella, että tällainen virsi sopisi Martan hyräiltäväksi, kun hän häärää tarjoilujen kanssa. On tärkeää hoitaa emännöintiä, kun taloon poikkeaa vieras – eikä vain tämä vieras, vaan mukana kulkeva tusinaan nouseva opetuslasten seurue. Olisi siinä millä tahansa sisarusparilla puuhaa, kun nälkäiset maankiertäjät ruokitaan ja juotetaan! Sehän on maan sivu ollut tapa, taloon tulijoille osoitetaan vieraanvaraisuutta. Se näkyy monin paikoin myös Raamatussa. Kodin isännän ja emännän tulee ottaa vieras hyvin vastaan ja tarjota jotain, edes vettä juotavaksi. Vastaavasti vieraan on otettava vastaan, mitä hänelle tarjotaan, sillä niin hän tekee toiselle mahdolliseksi hoitaa velvollisuutensa osoittaa vieraanvaraisuutta.

Tämä muinaisen Lähi-idän tapa ilmenee esimerkiksi tänään kuullussa Vanhan testamentin lukukappaleessa. Köyhä leskivaimo Sarpatista laittaa viimeisistä jauhoistaan ja öljystään leipäsen taloon tulleelle profeetta Elialle. Vaikka se olisi sitten hänen ja poikansa viimeinen ateria, hän käyttäisi vähäiset raaka-aineiden rippeensä. Tavallistakin tärkeämpää oli ruokkia vieraileva pyhä mies, profeetta, jonka tehtävänä oli julistaa Jumalan sanaa. Vastaavasta oli kysymys myös Jeesuksen saapumisesta kylään, jossa Martta ja Maria asuivat. Pyhä mies kuului ottaa vastaan, ja siinä Martta toimi aivan oikein. Oikeastaan aivan samaan asemaan Jeesus asetti opetuslapsensa lähettäessään heidät kiertämään kylästä toiseen ja kehottaessaan heitä syömään asukkaiden kanssa: Jääkää siihen taloon ja syökää ja juokaa mitä teille tarjotaan, sillä työmies on palkkansa ansainnut. (Luuk. 10:7) Jakamalla elämää näiden kanssa, syömällä samassa pöydässä samaa ruokaa samoista astioista he osoittaisivat tasa-arvoista yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan ja antaisivat isännille myös mahdollisuuden osoittaa asiaankuuluvaa vieraanvaraisuutta.

Raamatuntutkijat ovat sitä mieltä, että tässä kertomuksessa kaikuu taustalla varhaisten kristittyjen pohdiskelu siitä, mikä on tärkeää. Oli ymmärretty, että seurakunnassa on pidettävä huolta nälkäisistä ja puutteenalaisista. On hoidettava diakoniaa ja ruokittava heitä, joilla ei ole tarpeeksi henkensä pitimiksi. Lähettihän Jeesus opetuslapsensa myös parantamaan sairaita. Alusta lähtien on kristillisen kirkon historiaan kuulunut palvella nälkäisiä ja kärsiviä. Se on myös aina ollut helposti perusteltavissa hyödylliseksi. Mutta evankeliumi ei ollut kavennettavissa palvelemiseksi. Se sisälsi tärkeämpääkin, nimittäin Jumalan puheen kuuntelemisen. Siitä olisi viime kädessä kiinni kaikki muu.

Meidänkin aikanamme kirkkoa arvioidaan usein sen mukaan, mitä hyötyä siitä on. Silloin luonnollisesti tunnistetaan sen palveleva tehtävä. Muistetaan, että seurakunta auttaa puutteenalaisia sekä jakaa ruoka-apua. Se oli tavattoman arvokasta äskettäin koronapandemian aikana, ja sen merkityksen viranomaiset tunnustivat. Kirkon diakoniatyötä arvostetaan myös siellä, missä sen uskoa ei pidetä niin tärkeänä. Tämä saa joskus myös kirkossa aikaan näköharhan: aletaan arvioida, että meidän olemassaolomme tarkoitus perustuu siihen, miten hyödyllisiä olemme yhteiskunnalle tällaisilla inhimillisillä mittareilla mitattuna.

On selvää, että köyhien avustaminen kuuluu kirkon olemiseen. Diakonia on kirkon elämänmuoto. Mutta sellainen on myös jumalanpalvelus. Kumpikin on välttämätön tehtävä. Jeesuksen opetus on yksiselitteinen: tärkeintä on, että Jumalan palvelijat kuuntelevat hänen ääntään. Kyllä heille silti jää ylenpalttisesti tilaisuuksia tehdä hyvää. Kirkossa käyntiä, sanan kuulemista ja rukousta ei voi korvata millään, mikä inhimillisesti ajatellen olisi hyödyllisempää. Seurakunta toteuttakoon rakkauden palvelua ja lievittäköön maailman hätää, mutta lähtökohtana on Jumalan tahdon kuuntelu ja sen aikaan saama muutos ihmisissä.

Avainasemassa kaikessa kristillisessä lähimmäisen palvelussa on pysytellä lähellä Jumalaa. Siitä kaikki riippuu, se antaa hengellistä voimaa uskoa ja palvella. Omaa hengellistä elämää tulee hoitaa niin kuin Maria, joka asettui kuuntelemaan Jeesuksen opetusta. Kyseessä oli nimenomaan Jumalan kuunteleminen, ei vain taloon poikenneen saarnaajan puhe. Evankeliumissa sanotaankin ”Jeesuksen” tulleen otetuksi vastaan Martan ja Marian luo, mutta sen jälkeen Jeesusta kutsutaankin koko kertomuksen ajan ”Herraksi”, ei vain Jeesukseksi. ”Herra” on sana, jota käytettiin Jumalasta. Kun evankeliumissa vaihdetaan Jeesus Herraksi, osoitetaan, että kyseessä on ihmisen tehtävistä tärkein eli Jumalan kuunteleminen. Se on olennaisempaa kuin kiertävän hengellisen opettajan ruokkiminen tai vieraanvaraisuuden osoittaminen.

Kirkko on Jumalan perustama. Sen hän on luonut sanallaan. Siksi kirkossa ei ole tarpeen panikoida, kun nähdään laskevia käyriä tai kiristyvää taloutta. Kirkkoa eivät ole perustaneet ihmiset, eivät edes apostolit, jotka lähtivät viemään sanaa ja käynnistivät seurakuntia. Hengellisessä mielessä kirkko on Jumalan luomus, jonka hän on saanut aikaan sanallaan. Kirkko on katoamaton, vaikka seurakuntia saattaa kuolla. Koska se on Jumalan luomus eikä ihmisten perustama yhdistys, sillä on myös avustamista syvällisempi tehtävä ja tarkoitus: se tekee ihmisistä Jumalan lapsia julistamalla Jumalan sanaa ja jakamalla sakramentteja.

Mutta tämä tärkeysjärjestys ei millään muotoa väheksy diakonisen palvelun saati nälkäisten ruokkimisen merkitystä. Oikeastaan myös yhdessä syöminen sisältää Jumalan kuuntelemista. Raamatussa on useita kertomuksia, joissa ollaan aterialla ja juuri silloin Jumala ilmoittaa jotain uutta itsestään sekä suunnitelmistaan. Sitten elämää jatketaan muuttuneina; yhteisen aterian jälkeen nähdään elämän tarkoitus uudessa valossa. Se nähdäänkin nyt osana Jumalan työtä ja tarkoitusta. Tällaisia ruokailukertomuksia saatatte hyvin muistaa useita te, jotka olette Raamattua lukeneet tai saarnoja kuunnelleet.

Sellainen kertomus oli Vanhan testamentin lukukappale profeetta Eliasta ja Sarpatin leskestä. Siinähän opittiin, että Jumala pitää huolta, vaikka kaikki näyttää loppuvan ja toivo olevan mennyttä. Myös tänään kuullusta Uuden testamentin lukukappaleesta voi löytää tämän näkökulman. Siinähän apostoli Paavali kirjoitti tottuneensa kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itsensä kylläiseksi ja näkemään nälkää. Paavali oli vakuuttunut siitä, että hän kestää kaiken hänen avullaan, joka antaa voimaa (Fil. 4:12-13).

Onko siis Herrasta hyötyä? Onko evankeliumi hyödyllinen, onko se maailman hyvinvoinnille tarpeellinen? On, mutta ennen muuta siksi, että se osoittaa ihmiselle hänen paikkansa Jumalan palvelijana ja välittää hänelle Jumalan ikuiset hengelliset lahjat. Ne antavat hänelle kestävyyden ja voiman vaikeitakin aikoja varten. Ne tekevät hänestä rakkaudessa lähimmäisensä ruokkijan ja palvelijan. Ne vakuuttavat Jumalan uskollisuutta. Jumalan lupausten varassa voi luottaa tulevaisuuteen, vaikka kaikki näyttäisi loppuvan.