Saarna ordinaatiomessussa Tuomiokirkossa 19.11.2023

Evankeliumi Markus 13:33–37

Jeesus sanoo:

”Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee. Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta – varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta. Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!”

 

Rakkaat kristityt, valvomisen sunnuntain viettäjät. Vuosi kallistuu kohti viimeistä kuukauttaan, ja jo sitä ennen kallistuu kirkkovuosi kohti päätöstä. Viikon kuluttua vietetään tuomiosunnuntaita, joka muistuttaa uskomme tähtäyspisteestä, Jumalan valtakunnan täydellisestä koittamisesta. Ensi sunnuntaina luetaan Raamatusta, miten jokainen ihminen on Jumalan edessä vastuullinen elämästään ja miten kerran jokainen joutuu tekemään Tuomarille tilin teoistaan ja laiminlyönneistään. Sellainen ajatus kauhistaa meitä. Se saa mielen vakavaksi ja katseen yhtä totiseksi kuin Tuomiokirkon alttarifreskossa. Siinähän haudoista ylösnousevat eivät näytä rientävän juhlimaan ikuista elämää. He eivät näytä olevan menossa ottamaan vastaan voittopalkintoa, vaan pikemmin kuulemaan totuuden, joka paljastaa heidän salaisimmatkin tekonsa, ajatuksensa ja motiivinsa. He tietävät, etteivät tule kestämään kaikkinäkevän Jumalan läpivalaisua.

Mutta he kulkevat eteenpäin. Kukaan ei poikkea sivulle, vaan kaikki suuntaavat samaan. Suoraan haudasta mukaan kulkueeseen. Mikä heitä pitää tässä jonossa? Sekö, että heitä on niin monta, että jokainen voi sanoa, että onhan tässä muitakin eivätkä miljardit voi kaikki olla vääriä ja tuomittavia enkä minä ainakaan ole muita huonompi? On tässä saattueessa suurempiakin syntisiä. Vai pitääkö heitä tällä vaelluksella se, että he eivät muuta voi? Vastaansanomaton kutsu vetää heidät eteenpäin. Tuomari on myös Luoja, joka on elämän antanut, ja elämä nyt vain vetää hänen luokseen. Niin kuin valo vetää kärpäsiä, niin Jumala vetää ihmisiä, ajattelivat he hänestä mitä tahansa. Jumalan valo ja totuus on vastustamaton, vaikka hän Tuomarina on kuin aurinko, joka houkuttaa mutta lopulta polttaa liian lähelle tulevan.

Ehkä taiteilija on sijoittanut kaiken tämän noiden ihmisten kulkueeseen. Minä mieluusti luen vaeltajien vakaista askelista myös sen tietoisuuden, että heillä on kaikesta huolimatta toivo. Se ei perustu siihen, mitä he itse ovat onnistuneet olemaan, miten ovat elämänsä vastuullisesti käyttäneet tai vastuuttomasti tuhlanneet, lähimmäistään palvelleet tai tätä hyväksi käyttäneet ja alistaneet. Heidän tyhjistä ilmeistään ei voi lukea edes pelkoa, ainoastaan sitä, että he ovat sisäisesti paljastettuja ja voivat luottaa enää yksin Jumalan armoon. Ehkä he tietävät, että Tuomari on myös heidän Puolustajansa, ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika. Hänen haavoitettu ihmisyytensä vetää ihmiset luottamuksella myös jumalallisen Tuomarin eteen. Kulkueessa kulkevat kohottavat katseensa Häneen, jonka rakkauteen he perustavat myös ainoan toivonsa.

Mutta tänään ei vielä olla tuomiosunnuntaissa, yhtä vähän kuin vielä ollaan kaiken ajan lopussa ja viimeisessä päivässä. Vielä on pari viikkoa siihen, kun kirkkovuosi vaihtuu ja laulamme Hoosiannaa luoksemme saapuvalle Kuninkaalle. Meillä on yhä aikaa; nämä pari viikkoa ovat kuin pienoiskoossa koko edessä oleva elämämme aika, joka meidän on käytettävä hyvyyteen, rakkauteen, armollisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Lähiviikot ovat myös pienoiskoossa edessä oleva kirkon aika, aika, jolloin vielä voidaan tehdä työtä, hoitaa omaa tehtävää, ja, kuten Jeesus sanoo: valvoa.

Valvomisen sunnuntaina onkin kyseessä juuri hereillä pysyminen, oleminen valppaana ja valmiina edessä olevaan muutokseen. Valvominen on monimerkityksinen sana; nukkumisen vastakohta on yksi merkitys ja silmällä pitäminen toinen ja kontrollointi kolmas merkitys. Nämä merkitykset yhdistyvät päivän evankeliumissa, missä Jeesus vertasi omiaan talon palveluskuntaan ja kehotti heitä valvomaan, ettei kotiin yllättäen palaava isäntä tapaa heitä nukkumasta. Samalla hän kehotti heitä myös tarkkailemaan hetkeä, jolloin Herra palaa. Verratessaan heitä palveluskuntaan Jeesus lausui merkille pantavat sanat: talon isäntä antoi ”kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun”.

Tänään otetaan vastaan seurakuntien uusia työntekijöitä. Useimmat ovat jo aloittaneet erilaisissa tehtävissään, ja osa uusista vihitään tänään virkaan. Uusien työntekijöiden valmennuksessa on ollut mukana myös teitä, joille ehkä kuulostaa tutulta ovenvartijan tehtävä eli vastuu kiinteistöstä. Mutta kaikilla on oma vastuunsa suuren talon kokonaisuudessa. Kristuksen kirkon työssä on monenlaisia palvelutehtäviä, kaikki omalla tavallaan osallisia Kristuksen omasta tehtävästä. Jokainen ottaa osaa siihen Jumalan valtakunnan edistämiseen, jota Jeesus itse tuli toteuttamaan ja jota julistamaan hän lähetti myös opetuslapsensa.

Toissapäivänä kokoonnuimme diakonian virkaan ja pappisvirkaan vihittävien kanssa pohtimaan, mikä on oma paikka Kristuksen missiossa. Luimme Luukkaan evankeliumista kohtia, joissa Jeesus ensin kuvasi oman kutsumuksensa lainaamalla profeetta Jesajan kutsumusnäkyä ilmoittaa ilosanoma köyhille, julistaa vangituille vapautta ja sokeille näkönsä saamista, päästää sorrettuja vapauteen ja julistaa Herran riemuvuotta. Tämän Jeesus ilmoitti omaksi missiokseen, siihen Pyhä Henki oli hänet voidellut, ja siihen hän lähetti ensin kaksitoista opetuslastaan ja kohta sen jälkeen vielä koko joukon muita oppilaitaan. Heitä hän kehotti menemään kyliin ja kaupunkeihin, ihmisten luo, ja jakamaan elämää heidän kanssaan (Luuk. 4:18-19, 9:1-6, 10:1-9). Näitä sanoja lukiessamme mietimme, löytyikö listalta oma tehtävä. Aivan samoja meidän kirkossamme tunnettuja palvelussuhteita tai ammatin kuvauksia ei siellä toki ollut, mutta suurena yleisotsikkona nuo luetellut sanat kyllä kuvasivat kaikkea sitä, mitä Kristuksen tehtävä oli ja missä asioissa meidän tehtävämme on hänen missiotaan jatkaa.

”Kullekin palvelijalle oma tehtävä ja vastuu.” Oma vastuu on meille tuttua seurakuntatyössä. Omat hommat hoidetaan hyvin ja moitteettomasti. Mutta entä kun tulisi kantaa yhteistä vastuuta? Entä kun kaikkien tulisi nähdä oma tehtävänsä osana suurta Kristuksen missiota? Silloin kysytään jo yhteistä vastuuta, ei vain omaa osuutta. Tarvitaan kykyä yhteistyöhön, suuremman päämäärän tavoitteluun. Kykyä katsoa oman tehtävän ulkopuolelle kokonaisuuteen eli omaa nokkaa pidemmälle. Vanhan vertauksen mukaan tällaista suurta Tuomiokirkkoa rakentavien muurarien tulee ajatella muutakin kuin vain sitä, miten he laittavat yhden tiilen toisen päälle. Tulee pitää mielessä pyhä päämäärä, kokonainen katedraali, vaikka sitä ei omalla työpisteellä välittömästi olisikaan nähtävissä tai ollenkaan helppo edes hahmottaa.

Mitä varten tätä kaikkea tehdään? Miksi siivoan seurakuntataloa, miksi pidän lasten kerhoa, miksi järjestän nuorteniltoja ja pidän rippikoulua, miksi kirjoitan someen seurakunnasta, miksi vastaan ruoanlaitosta, miksi harjoitan diakoniaa, miksi pidän jumalanpalveluksia, kastan lapsia ja siunaan vainajia? Kaikella tällä on toki välitön merkityksensä, josta voi ammentaa suoraan perusteluja jonkin ihmisiä nyt palvelevan tavoitteen mielessä. Mutta tärkeämpää on katsoa välittömien tulosten tuolle puolen, nähdä oma osuutensa suuressa taloudenhoidossa, siinä talossa, jonka Herra on uskonut palvelusväkensä käsiin. Se juuri on valvomista: nähdä oma työ sekä koko oma elämä suhteessa kerran koittavaan Herran päivään. Tärkeää on nähdä, että meillä jokaisella on yhteinen vastuu Kristuksen missiosta, jossa köyhät saavat kuulla ilosanoman, sorretut saavat oikeutensa ja vangitut vapautensa sekä alkaa Herran riemuvuosi. Valmistautua siihen, että tehtävän antanut Herra tuon päivän koittaessa kutsuu meidät eteensä ja kysyy: Miten hoidit osuutesi? Olkoon se meille armon ja vapautuksen hetki, ilon ja voiton päivä.

Pian alkaa uusi kirkkovuosi. Ehkä se ei vielä ole se riemuvuosi, jolloin Jumalan valtakunta koittaa. Mutta se on jälleen vuosi, jolloin me valvomme eli käytämme olemassa olevan aikamme uskolliseen palvelukseen.

Tänään kaksi diakonia ja viisi pappia vihitään ja erotetaan palvelukseen. Me rukoilemme Pyhää Henkeä varustamaan heitä lahjoillaan. Nyt siirrymme alttarin ääreen toimittamaan vihkimisen.