Piispan puhe Kalevankankaan hautausmaalla 28.8.2014

Onko sinulla kylmä? Paleltaako täällä?

”Hautausmaalla on aina kylmä”, kuulin usein surevien omaisten sanovan, kun pappina valmistelin heidän kanssaan tulevia hautajaisia. Monien mielikuvissa hautausmaalla on aina viluttava tunnelma. Liekö täällä aina takin alle pyrkivä kylmä tuuli? Ehkä kyse ei olekaan ulkoisista olosuhteista vaan sisäisestä kokemuksesta. Ehkä taustalla ovat aiemmat muistot hautausmaalla vietetyistä hetkistä.

Moni on saattanut läheistään tai tuttavaansa hiljaisessa ja hitaassa kulkueessa kappelilta haudalle. Ruumiskärryä on seurattu vähäpuheisena ja vakavana. Haudalle päästyä ovat kantajat laskeneet arkun varovaisesti maan poveen. Kukkalaitteet on jätetty vihreän kannen päälle. On otettu hattu päästä ja laulettu: Sun haltuus, rakas Isäni, mä aina annan itseni.

Monien hautajaismuistoissa on talvi ja pakkasta. Seistään hiljaa ja liikutaan hitaasti. Kylmä kipristelee sormia, varpaita, korvia. Mutta ei tunnu sopivalta hyppiä eikä heilutella. Kun hautaanlasku päättyy ja lähdetään muistotilaisuuteen, liikutaan jo vapautuneemmin. Askeleet ovat ripeämpiä, ilmeet jo arasti hymyileviä, puheet arkisella tavalla välittömämpiä. Hauta jää taakse odottamaan umpeen luomista. Jotain on saatu päätökseen ja on aika mennä eteenpäin. Elävät ihmiset poistuvat ja jättävät kuolleen Herran haltuun. Mutta mieleen jää kokemus: olipa kylmää seistä jäykkänä.

Helposti meihin hiipii kylmyys ulkoa sisään. Näin on ehkä riippumatta siitä, mitä vuodenaikaa eletään. Riittää, että ollaan hautaan saattamassa. Kävellään hitaasti, seistään arvokkaasti. Ollaan surullisten ja vaikeiden asioiden kanssa tekemisissä. Ollaan kasvotusten elämän katoavaisuuden kanssa. Ollaan jättämässä jäähyväisiä, vuodattamassa kyyneleitä kuoleman ankaruuden ja peruuttamattomuuden edessä.

Suomessa hautausmaat ovat hyvin hoidettuja ja kauniita. Tällaisissa puistoissa ei kuolema ja katoavaisuus ole vallitsevana maisemana. Niin ei ole aivan kaikkialla maailmassa. Monissa maissa ei hautausmaita hoida kukaan, vaan ne saavat rytöytyä ja pusikoitua. Onhan sekin elämän merkki, mutta samalla se on myös hylkäämisen ja unohtamisen merkki. Meillä hautausmaa viestii huolenpitoa ja muistamista.

Moni tulee hautajaisten jälkeen säännöllisesti rakkaansa haudalle. Tulee tuomaan kukkia ja kastelemaan istutuksia. Talvella sytyttämään kynttilän, kun mikään ei enää kasva. Moni tulee vain kävelemään hautausmaalle, vaikkei siellä lepäisi yhtään läheistä. Halutaan hetkinen aistia hautausmaan kiireetöntä tunnelmaa, katsella muistomerkkejä, lukea kivistä nimiä ja elinvuosia, vanhimmista myös ammatteja. Halutaan kuulua omaa elämää laajempaan kokonaisuuteen – kuulua yhteen toisten kanssa, olla yhtä sukupolvien saatossa, nähdä itsensä osana pitkää ketjua.

Emme olekaan loppujen lopuksi niin ainutlaatuisia, vaikka meillä on oma elämämme ja omat kysymyksemme. Me saamme nauttia paljosta sellaisesta hyvästä, mistä aiemmat sukupolvet eivät osanneet uneksiakaan. Mutta silti olemme yhtä lailla ikääntymisen, haurastumisen, sairastumisen ja kuolevaisuuden alaisia kuin edeltäjämmekin.

Osamme on tulla maaksi jälleen, niin kuin on ollut meitä edeltäneidenkin osa. Ja meidänkin osamme on tulla vain vähän aikaa muistetuiksi. Jo muutaman sukupolven kuluttua meistä tässä kaupungissa tuskin tiedetään sen enempää kuin voidaan kiven pinnasta lukea. Tosi on se psalmin sana, joka usein luetaan hautajaisissa: Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. (Ps. 103:15-16)

Katoavaisuus on osa sukupolvien vaihtumista. Hautausmaalla ei kuitenkaan katsella vain taaksepäin. Täällä ei tarvitse ajatella vain kuolemaa. Täällä ollaan myös keskellä elämää. Täällä nähdään kukkaloistoa ja kauneutta, tänne tullaan helteisenä päivänä puiden suojaan vilvoittelemaan. Täällä voidaan istahtaa penkille nauttimaan kesästä.

Seikat, joita pidetään kauniin puiston ominaisuuksina, ovat myös kielikuvia, joilla Raamatussa kuvataan ikuista elämää. Kun Raamatussa puhutaan ylösnousemuksesta, käytetään vaikkapa siemenestä kasvavan uuden kasvin vertauskuvaa, tai puhutaan ikuisen elämän lahjasta elävän veden lähteestä juomisena ja elämän puun hedelmien syömisenä, mutta myös sen lehtien suojassa helteen paahteelta turvassa olemisena. Ilmestyskirjassa kuvataan taivaallista Jerusalemia kaupunkina, jonne pääsee muurien porteista ja jossa kaikki kyyneleet on pyyhitty pois. Kaikki on tehty uudeksi, kuten luvataan sanoissa, jotka on kirjoitettu myös takanani seisovan sankarihaudan ristiin.

Muurilla ympäröity hautausmaa on puisto, jossa poisnukkuneet lepäävät. Se on myös puisto, joka jo viittaa kuoleman tuolle puolen, ikuiseen elämään. Kun tänne astuu muurien porteista, jää kaupungin hälinä taa. Mieli kurottuu hiljaiseen rukoukseen:

Herra, meidän Jumalamme. Sinulle kaikki elävät, ja sinun uskollisuutesi pysyy polvesta polveen. Poikasi Jeesus Kristus on levännyt haudassa ja ylösnousemuksellaan voittanut kuoleman vallan. Me rukoilemme sinua: salli meidänkin kuoltuamme levätä turvallisesti ja odottaa uutta elämää. Anna rauhasi niille, jotka surevat läheisiään. Opeta meitä luottamaan siihen, että Jeesuksen tähden saamme kuoleman ja haudan kautta käydä taivaalliseen valtakuntaasi. Kuule meitä Poikasi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme tähden. Aamen.