Avaus teologisessa symposiumissa Lähetyskirkossa Helsingissä 10.6.2016

Globaalius ja monikulttuurisuus kulkevat käsi kädessä. Mikä tahansa, mikä on globaalia, on samalla myös monikulttuurista. Jos jokin kattaa koko maailman, sen on katettava myös koko rikkaus, joka maailmassa on. Maailma ei ole monokulttuurinen. Se on täynnä erilaisia ihmisiä, jotka puhuvat eri kieliä, joilla on erilainen historia, jotka elävät eri elinkeinoista, ovat sopeutuneet erilaiseen luontoon ja noudattavat eri tapoja.

Kristuksen kirkkokaan ei sen vuoksi voi olla yhdenmuotoinen kokonaisuus. Siinä on väistämättä moninaisuutta ja erilaisuutta, mikäli se on aidosti globaali. Se kotiutuu kaikenlaisiin kulttuurisiin ympäristöihin ja asettuu vuorovaikutukseen kaikenlaisten naapureiden kanssa. Se käy kulttuurista vaihtokauppaa ympäristönsä kanssa, heijastaa ihmisten elämää, heidän kykyjään, kokemuksiaan ja tarpeitaan, mutta samalla myös vaikuttaa ympäristöönsä heidän välityksellään.

Kirkko on kuitenkin vain yksi, koska Jumala on yksi ja koska Kristus on yksi. Kirkolla on yksi Herra, yksi usko, yksi kaste, yksi Jumala ja kaikkien Isä, hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa – kuten Paavali efesolaisia muistutti (Ef. 4:5-6). Ykseys ei kuitenkaan tarkoita kaikkien muotojen yhdenmukaisuutta. Liian pitkään on kristillisen kirkon lähetyshistoriassa viety pohjoisen pallonpuoliskon kulttuurisia muotoja ja pidetty niitä kristinuskon tunnuspiirteinä. Vasta viime vuosikymmeninä on alettu arvostaa globaalin etelän kansojen alkuperäisten kulttuurien muotoja, kuten musiikkia tai tanssia osana kirkkojen jumalanpalvelusta.

Tällaiset piirteet ovat kuitenkin vielä kohtuullisen helppoja ottaa vastaan ja omaksua. Paljon vaikeampaa voi olla sijoittaa historiallisten kirkkojen hyvin järjestäytyneeseen kristillisen uskon tulkintaan piirteitä, jotka tuovat mukanaan alkuperäiskansojen perinteisten uskontojen elementtejä, kuten vainajahenkien lepyttämistä tai eksorkismia. Kristinuskon väestöllisen painopisteen siirtyessä yhä vahvemmin eteläiselle pallonpuoliskolle voidaan tulla näkemään jumalanpalvelusmenoihin liittyvien vaikutteiden mukana paineita myös uusiin opillisiin erityispiirteisiin kirkoissa. Merkkejä kehityksestä on jo havaittavissa eräiden afrikkalaisten itsenäisten kirkkojen kasvaessa kansainvälisiksi ja myös Euroopassa toimiviksi.

Ykseyden ja monimuotoisuuden sekä samanaikaisuus että jännite tulee hyvin näkyviin Apostolien teoissa kerrotussa helluntain kieli-ihmeessä. Toisin kuin Genesiksessä kerrotun muinaisen Baabelin kielten hajottamisen pohjalta voisi odottaa, helluntain ihanteena ei ollut enää yhden kielen palauttaminen kaikille. Ihmiskunnan hajaannusta ei korjata luomalla siitä monokulttuurinen. Helluntaina hyväksytään kielten ja kansojen moninaisuus, niitä jopa ylistetään ja luetellaan nimeltä yksi toisensa jälkeen. Jumalan uuden kansan ihmeenä ei ole sen yksimuotoisuus vaan Jumalan suurten tekojen ylistys monilla kielillä, sellaisilla joita toinen toistaan eksoottisemmat kansat puhuvat (Apt. 2:6-11).

Kulttuuri-imperialistisen lähetyskäskyn on vitsailtu kuuluvan ”menkää kaikkeen maailmaan ja opettakaa kaikille kansoille englantia”. Mutta helluntain ihmeessä Jumalan suuria tekoja ei kaiutettu yhteisellä kielellä, ei kreikaksi, latinaksi eikä hepreaksi. Kielten mukana on kyse myös kulttuurien moninaisuudesta.

Kirkon tehtävänä ei ole olla kulttuurinen maailmanvalloittaja, vaikka usko myös väistämättä luo uutta ja muokkaa kulttuuria. Ollakseen totta ja aitoa kristinusko ei edellytä määräävää asemaa yhteiskunnassa, ei valtiokirkkoasemaa eikä edes enemmistöuskonnon asemaa. Kristillinen kirkko on hyvin kotonaan myös vähemmistönä, erilaisten uskontojen ja aatteiden keskellä. Kirkko voi elää jopa vainottuna, ulkonaisesti pieneksi ja mitättömäksi muserrettuna, mutta silti sisäisesti rohkeana ja voimakkaana, kun sillä on luottamus Herraansa.

Monikulttuurisuus on Uuden testamentin ja sen jälkeisen ajan kirjoituksille normaali ympäristö. Se oli kirkon normaali ympäristö monta vuosisataa, juuri sen ajan, joka asetti suuntaviitat sen opilliselle ja liturgiselle itseymmärrykselle. Kirkon neljä klassista peruspilaria, uskontunnustukset, sakramentit ja liturgia, Raamatun kirjoitukset sekä kolminainen piispan, papin ja diakonin virka, ovat kaikki kehittyneet yhtä aikaa ja kanonisoituneet kirkon itseymmärryksen keskeisiksi tekijöiksi nimenomaan keskellä monikulttuurista, monikansallista ja moniuskontoista Rooman maailmanvaltaa. Siinä syntyi identiteetti, joka edelleen kannattelee kirkkoa halki historian ja edelleen on vuorovaikutuksessa kulttuurien kanssa.

Monikulttuurisuus kirkon uskontulkinnassa lienee helppo kysymys silloin, kun kyse on näiden neljän klassisen kulmakiven rajaaman kristillisen kirkon sisäpuolisesta moninaisuudesta. Ideaalitilanteessa kirkko lepää tasapainossa niiden kaikkien varassa, ja sen vakaa lattia kannattelee toinen toistaan erilaisempia asukkaita. Mutta mitä lähemmäs kulmakivien ympäri piirretyn sokkelin reunoja siirrytään, tullaan mutkikkaampien kysymysten äärelle. Vieläkö ollaan kirkon perustalla, jos nelikosta puuttuu jotain, vaikkapa vihitty pappisvirka? Mitä vaikuttaa, jos yksi peruskivistä käännetään erikoiseen asentoon, esimerkiksi uskontunnustus muokataan omintakeiseksi tai sakramentaalisen liturgian avainkohdat irrotetaan yhteisestä traditiosta ja korvataan paikallisilla innovaatioilla? Riittävätkö muut peruskivet kannattelemaan kokonaisuutta, vai muuttuuko niidenkin merkitys yhdelle annetun uuden tulkinnan yhteydessä?

Kristinuskon kaksi perusvakaumusta ovat oppi Jumalan kolmiyhteydestä sekä oppi Kristuksen kahdesta luonnosta. Nämä kaksi oppia läpäisevät kristinuskon ja antavat sille sen erityislaadun ja myös erottavat sen muista uskonnoista. Ne myös kuuluvat yhteen; kolminaisuusoppi ei ole mielekäs ilman uskoa Pyhästä Hengestä ihmiseksi syntyneeseen Jumalan Poikaan, ja toisinpäin: oppi ihmiseksi syntyneestä Jumalan Pojasta väistämättä haastaa uskon Jumalan ykseyteen ja sillä tavoin kutsuu esiin opin eri persoonista.

Jos näistä ottaa erilleen osia, voi niiden valossa löytää paljonkin yhteistä muiden uskontojen kanssa – kuten Jumalan ykseys, joka yhdistää niin juutalaisia, kristittyjä kuin muslimeita, tai ajatus Jumalan näkymättömyydestä ja tuonpuoleisuudesta mutta toisaalta hänen puheestaan ihmisille profeettojen välityksellä. Niin ikään voidaan löytää yhteyttä siinä, että Jumala on kaiken luoja, että hän on armollinen ja että hän on Henki. Meillä on mahdollisuuksia dialogiin ja yhteisiin toimiin, kun lähdemme liikkeelle uskon osista. Mutta eksplisiittisesti kolminaisuusoppiin yhtyminen merkitsee kristinuskoon yhtymistä, samoin kuin Jeesuksen Herraksi ja Kristukseksi tunnustaminen tekee meistä kristittyjä.

Ekumeenisissa keskusteluissa on pohdittu kolminaisuusoppia kysellen, tuleeko Jumalan ykseys nähdä yhden olemuksen tasolla vai kolmen persoonan suhteiden tasolla. Tällä on vaikutusta sille, nähdäänkö kirkon ykseys yhteen kokonaisuuteen sitoutumisena vai alueellisten kirkkojen keskinäisenä riippuvuutena. Sillä voi nähdä olevan vaikutusta myös siihen, miten uskontojen moninaisuus hahmotetaan kristinuskossa.

Isän, Luojan voidaan nähdä olevan liikkeellepanevana voimana kaiken inhimillisen kulttuurin takana. Pojan voidaan tullessaan ihmiseksi ajatella omaksuneen kaikkien ihmisten ihmisluonnon ja siten kaikkien jo tulleen osallisiksi hänessä uudesta ihmisyydestä. Jumalan Hengen voidaan ajatella toimineen salatulla tavalla jo luomisesta lähtien kaikessa, myös uskonnoissa. Mutta päädytäänkö näin osa kerrallaan kristilliseen kolminaisuusoppiin tai Kristus-keskeiseen pelastusoppiin? Vai luodaanko oma universalistinen kristinuskon tulkinta, johon kaikki muut uskonnot sisällytetään riippumatta niiden käsityksestä itsestään?

Kirkkojen Maailmanneuvoston äskettäin ilmestynyt uusi asiakirja Called to Dialogue pyrkii selventämään kirkkojen välisen ekumenian ja uskontojen välisen dialogin suhdetta. Se pohtii Kolmiyhteisen Jumalan sisäistä dialogia eri persoonien välillä ja kutsuu niin kirkkoja kuin uskontoja keskinäisessä dialogissa osallistumaan siihen. Kirkkojen kesken se merkitsee Kristuksen ruumiin eheytymistä rakkauden todistukseksi maailmalle. Uskontojen kesken se merkitsee syventymistä siihen salaisuuteen, mitä Jumala tekee ihmiskunnan pelastuksen hyväksi ja kasvamista keskinäisessä ymmärryksessä ja kunnioituksessa. Niin meidän elämämme tulee yhdessä muutetuksi ”Jumalan suurella oikeuden ja rauhan pyhiinvaellusmatkalla”.