Puheenvuoro webinaarissa 9.3.2021

Aloitan läheltä, suorastaan selkäni takaa. Työhuoneeni vieressä Tampereen piispantalossa on kappeli. Toisin kuin muissa kirkkomme piispojen asunnoissa, se on ollut täällä alusta asti. Se sisältyi alkuperäiseen suunnitelmaan anglikaanisen vaikutuksen tähden. Piispa Aleksi Lehtosella oli 1930-luvun suomalaisessa papistossa harvinainen taito. Hän puhui englantia ja hänellä oli kansainvälisiä kontakteja. Lehtonen sai Lontoon piispalta neuvoja suunnitteilla ollutta Tampereen piispantaloa varten: ensinnäkin piispantalon pitää olla suuri, jotta sinne voi kutsua vieraita ja vaikuttaa heihin, ja toiseksi, siellä pitää olla kappeli. Molemmat toteutettiin, kun talo valmistui 1937 ja kappeli vihittiin 1938. On vaikea sanoa, kuinka hyvin talossa on kyetty vaikuttamaan ihmisiin, mutta kappelia on ainakin käytetty.

Tämän läheltä aloittamisen jälkeen ei minun tarvitse teemassani kauas mennäkään. Nimittäin jo tämä episodi kertoo, mitä olennaista olemme mielestäni anglikaanisesta perinteestä oppineet. Kaksi suurta seikkaa ovat liturgisen jumalanpalveluselämän arvostaminen ja piispanviran näkeminen avainasemassa niin kirkkona olemisen kuin sen tehtävän toteuttamisen kannalta. Viime vuosisadan kehitys osoittaa suuntaa pietististen herätysliikkeitten saarnaamista painottaneesta kirkosta sakramenttien viettoon kiinnittyvän jumalanpalveluksen kirkoksi. Vaikutteita on tullut meille toki katolisesta kirkosta ja muualta luterilaisuudesta esim. Ruotsin kautta, mutta viime vuosikymmeninä toteutettu jumalanpalvelusuudistus sai vaikutteita myös anglikaanisesta maailmasta. Psalmien sisällyttäminen kirkollisten toimitusten kaavoihin lienee yksi esimerkki, samoin eräs messun vuorolaulujen sävelmäsarja, jota sen julkaisun aikaan luonnehdittiin nimenomaan anglikaanistyyppisiksi, puhumattakaan monista virsistä, joiden liikkuvia melodioita lauletaan kevyemmin kuin suomalaisia toisintoja saksalaisista koraaleista.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko lienee tullut tietoisemmaksi itseymmärryksensä liturgisesta ilmaisusta juuri anglikaanisten suhteiden välityksellä. Luterilaisuutta pidetään yleisesti opillisesti orientoituneena, kun taas anglikaanista kirkkoa jäsentää liturginen suuntautuminen. Luterilaisille tärkeitä ovat reformaatioajan tunnustuskirjat ja niitä läpäisevänä ytimenä vanhurskauttamisoppi yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden. Nämä toki ovat myös anglikaanisen kirkon pelastusopillisessa keskuksessa, mutta vanhurskauttamisoppia sinänsä ei esitetä juuri sellaisena kulmakivenä, jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu. Tämä erilainen suuntautuminen hidasti myös anglikaanien keskuudessa luterilais-katolisen Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista hyväksymistä, mutta reformaation merkkivuonna 2017 sekin toteutui.

Liturgisen tietoisuuden lisääntymisen ohella anglikaanisen teologian vaikutus tuntuu piispanviran pitämisenä enemmän hengellisiä kuin hallinnollisia tehtäviä varten. Piispanviran kehityksen anglikaanisen teologian vaikutuksesta niin Suomen kirkossa kuin Luterilaisen Maailmanliiton asiakirjoissa osoittaa  viime syksynä hyväksytyssä väitöskirjassaan Heidi Zitting. Porvoon julistuksen myötä piispan vihkiminen nähdään meillä toimituksena, jossa kätten päällepanemisessa rukoillaan Pyhän Hengen lahjaa, ja toimitusta pidetään merkkinä sekä Jumalan uskollisesta läsnäolosta että kirkon halusta pysyä uskollisena saamalleen tehtävälle. Tässä yhteydessä mainittakoon, että ekumeenisen liikkeen ”näkyvän ykseyden” käsite, joka Kirkkojen Maailmanneuvostossa hyväksyttiin New Delhissä 1961, oli merkittävästi anglikaanisten teologien aikaansaama ja lienee vaikuttanut paitsi oman kirkkomme ekumeenisiin pyrkimyksiin myös käsitykseemme virkojen vastavuoroisesta tunnustamisesta ykseyden osana.

Se, että virkaa katsellaan karismaattisesta näkökulmasta, tulee esiin myös siten, että piispojen persoonaan ja heidän lausuntoihinsa kiinnitetään huomiota enemmän heidän henkilökohtaisten kuin institutionaalisten ominaisuuksiensa tähden. Tämä tosin on omiaan taivuttamaan piispanvirkaa poliittiseen suuntaan.

Piispanviran kehitys hallinnosta hengellisiin tehtäviin merkitsee, että piispojen vallankäyttö kirkossa on muuttanut muotoaan. Sen nähdään toteutuvan enemmän puheiden, saarnaamisen ja kirjoittamisen välityksellä sanan valtana kuin päätöksen tekijänä tai määräysten antajana. Juristit joskus kyselevät, mitä merkitsee sana ”kaitsenta”, jota kirkkojärjestyksessä ja piispojen puheissa käytetään. Hallinnollisesta näkökulmasta voikin olla vaikea tunnistaa, mitä hengellinen johtaminen on.

Mielenkiintoisella tavalla vielä 1970-luvulla piispat saattoivat korostaa ”matalakirkollisuuttaan” mutta olla päättäväisempiä vallankäyttäjiä kuin myöhemmin virkaan tulleet ”korkeakirkollisiksi” luonnehdittavat piispat. Tähän kiinnittää huomiota Jaakko Olavi Antila joitain vuosia sitten julkaisemassaan kirkolliskokouksen historiikissa. Viime vuonna ilmestyneessä pro gradu -työssään Kirsi Ojansuu-Kaunisto puolestaan tekee havainnon, etteivät piispatkaan tiedä, kuka kirkossa käyttää valtaa. Eräät luterilaiset ja anglikaaniset kirkot korostavat olevansa ”piispallisesti johdettuja ja demokraattisesti hallittuja”. Tämä on hyvä erottelu, mutta vaikea pitää yllä – hengellisen johtamisenkin toivotaan joskus kuuluvan demokraattisen päätöksenteon alaan. Eräissä protestanttisissa kirkoissa korostetaan synodaalisia rakenteita kuten kirkolliskokousta kaitsennan toteuttajina.

Muutos näkyy esimerkiksi piispantarkastuksissa: olennaisinta ei enää olekaan ”tarkastaminen” vaan hengellinen matkakumppanuus. On tärkeää, että piispa toimittaa messun ja saarnaa. Hän ei ole tullut paikkakunnalle koetellakseen seurakunnan tilaa vaan tukeakseen sitä sen missiossa, ei katsomaan taakse miten on suoriuduttu, vaan eteen, miten työtä kehitettäisiin.

Silminnähtävänä merkkinä asennoitumisesta piispanvirkaan omana hengellisenä virkanaan on ollut hiipan ja sauvan käytön palautuminen sitten reformaation. Arkkipiispa Lauri Ingman sai hiipan ensimmäisenä v. 1930 ja Aleksi Lehtonen 1934, mutta sen käyttö jäi vähäiseksi. Vasta 2000-luvulla se on alkanut yleistyä, joskin vielä viime aikoina on osa piispoista päättäväisesti pidättäytynyt hiipan käytöstä. Sauvaa kuitenkin on 1930-luvulta lähtien kannettu nolostumatta, vaikka sekin oli aikoinaan puhdasoppisen luterilaisessa Ruotsin valtakunnassa hiipan tavoin kielletty katolilaisena vallan merkkinä.

Piispanviran historiallisen jatkuvuuden arvostaminen tuli meille anglikaanisten yhteyksien myötä. Se oli yhtenä teemana v. 1933-34 neuvotteluissa Englannin kirkon kanssa, mutta varsinaisesti vasta 1980-luvulla BEM-asiakirjan jälkeen käydyt luterilais-anglikaaniset neuvottelut, jotka johtivat mm. Porvoon yhteiseen julkilausumaan, ratkaisivat kysymyksen piispanviran jatkuvuuden ja kirkon apostolisuuden suhteesta. Suurempi ongelma 30-luvun neuvotteluissa oli, että Kirkkolaki antoi mahdollisuuden tuomiorovastille tai vanhemmalle pappisasessorille toimittaa papiksi vihkiminen piispan ollessa estettynä tai piispanviran ollessa avoimena. Tästä mahdollisuudesta luopumista pidettiin Porvoon julistuksen v. 1996 tapahtuneen allekirjoittamisen jälkeen tärkeänä sopimuksen voimaan saattamisen kannalta. Vaikka se ei ollut teologisesti välttämätön muutos, vuoden 2001 kirkolliskokous näki sen kuitenkin olevan ekumeenisesti oikea ele.

Porvoon julistus sitoutti kirkot myös pyrkimään kohti yhteistä käsitystä diakonin virasta. Piispanviran erityislaadun näkeminen pappisviran ohella nosti keskusteluun myös diakonian viran ordinoituna virkana. Sen myötä olemme oppineet kirkon viran kolmisäikeisyydestä. Vaikka diakonaattikeskustelu on kirkossamme vielä kesken, olemme kuitenkin anglikaanien kanssa liikkuneet kohti toisiamme. Luterilaiset ovat oppineet näkemään, että diakonilla on liturgisia tehtäviä pyhässä messussa, tai pikemminkin, näemme karitatiivisen palvelun juurtuvan selvemmin kirkon sakramentaaliseen elämään. Anglikaanit puolestaan tavoittelevat diakonaattia pysyvänä virkana, jolla on sosiaalisia ja yhteiskunnallisia rakkauden tehtäviä.

Mitä voisimme vielä oppia anglikaanisesta perinteestä? Ensinnäkin historiallisen jatkuvuuden arvostamista. Emme kyllin selvästi näe, että kirkko elää syvässä tradition virrassa, johon kuuluvat apostolisen ajan jälkeen kirkkoisät ja keskiajan teologit. Emme voi aloittaa vain Lutherista. Toiseksi keskustelukykyä yhteiskunnassa muiden toimijoiden ja muiden uskontojen kanssa. Vaikka esimerkiksi Englannin kirkon taloudelliset resurssit ovat pienet, sillä on hyvä julkinen näkyvyys ja kiinnostavuus. Kolmanneksi hyvästä jatkuvuuden tietoisuudesta huolimatta notkeaa sopeutumista ja kykyä etsiä ja omaksua uusia muotoja, fresh expressions of church. Neljänneksi paikallisen seurakunnan missionaarisen luonteen ymmärtämistä. Englannin kirkossa käytössä olevat five marks of mission koskevat seurakuntia.