Minua suurempi tehtävä

Avausluento nuorisotyöntekijöiden Profiili-seminaarissa Hollolassa 25.4.2017

Kumpaa ihminen tekee mieluummin, pientä vai suurta? Toiset meistä ovat tarkkuutta ja sorminäppäryyttä vaativien tehtävien ystäviä, toiset taas tarttuvat mieluummin suuriin linjoihin. Molemmilla taipumuksilla on etunsa, mutta myös kääntöpuolensa. Pikkutarkkuus on yleensä suhteessa huolellisuuteen; asioita tehdään niin kauan, kunnes ne varmasti tyydyttävät tekijäänsä. Mutta samalla voi syyllistyä turhantarkkuuteen ja tuhlata aikansa vähämerkityksisten asioiden parissa nysväämiseen. Laajoihin yleiskuviin keskittyminen puolestaan auttaa hallitsemaan monipuolisia kokonaisuuksia, mutta kääntöpuolena voi olla pinnallisuus ja huolimattomuus.

Kun tapaan kirkollisiin ammatteihin opiskelijoita harjoitteluseminaarissa, kyselen heiltä, millaisissa tehtävissä he ovat harjoittelunsa aikana kokeneet olleensa eniten omalla paikallaan. Missä he ovat voimakkaimmin tunteneet tyydytystä ja mielekkyyttä? Osa kertoo pitävänsä saarnaamisesta tai rippikoulussa opettamisesta. Osa puolestaan kertoo olevansa mieluummin pienissä, intiimeissä tilanteissa, vaikkapa sairaalasielunhoitajina. Joku viihtyy paremmin suuressa joukossa, toinen taas kahden kesken.

Nyt pyydän sinua miettimään tämän avausluennon otsikkoa Minua suurempi tehtävä. Tartutko sinä mieluummin sellaiseen tehtävään, joka on sinua pienempi, siis sellainen, jonka tiedät hyvin hallitsevasi ja josta selviydyt vähällä vaivalla ja valmistelulla? Vai motivoiko sinua enemmän sinua suurempi tehtävä, sellainen, jolla joudut uudelle alueelle ja jolla saat nähdä vaivaa sekä kokea epävarmuutta? Ole hyvä ja käänny vierustoverisi puoleen ja vaihda tästä joitakin ajatuksia hänen kanssaan.

Tämän jälkeen teen toisen kysymyksen: Kumpi on sinun mielestäsi työssä viihtymisen kannalta tärkeämpää, kokea tekevänsä itseään pienempiä vai itseään suurempia tehtäviä, siis omaan osaamistasoon nähden helppoja ja toistuvia vai uusia ja haasteellisia tehtäviä? Entä kumpi on tärkeämpää työssä jaksamisen kannalta? Vai onko näillä kahdella eroa?

***

Työssä viihtymisen kannalta on tarpeen saada kokea onnistumisia. Tarvitaan tunnetta, että minähän osaan tätä, että tämähän sujuu minultakin. Tarvitaan kokemusta siitä, ettei tämä ole ylivoimaista, vaan että minunkin tiedoillani ja taidoillani tämä käy hienosti. Mutta sen edellytyksenä on, että joutuu ensin kokemaan epävarmuutta. On tärkeää, että joutuu paneutumaan ja opettelemaan, joutuu kiinnittämään huomiota ja olemaan huolellinen. Siitä seuraa kokemus onnistumisesta: kannatti nähdä vaivaa ja hieman piinata itseään, sillä lopulta itse tehtävä menikin hyvin!

Kirkon tehtäviin tullessaan uusi, nuori työntekijä kokee yleensä suurta epävarmuutta: tuleekohan tästä mitään? Onko minusta tähän? Samalla tuntee kuitenkin vetoa hengelliseen työhön, vaikka mielessä pohtii, että ehkä Jumalan olisi silti parempi kutsua noin vaativiin tehtäviin minua viisaampia, vanhempia ja osaavampia.

Mitä enemmän jotain tekee, sitä paremmin sen oppii. Tapahtuu rutinoitumista, homman haltuun ottamista. Enää ei tarvitse nähdä vaivaa valmistautumiseen eikä etukäteen tunne epävarmuutta: minähän osaan tämän kyllä. Asiat sujuvat omalla painollaan, niissä mennään tuttuja ja turvallisia latuja. Kun sivulle ei tule vahingossa poikenneeksi, ei mikään häiritse omaa onnistumisen tunnetta.

Paitsi kuitenkin pian alkaa häiritä se, että huomaa toistavansa itseään. Puheet pyörittävät samaa levyä, illat ja tapahtumat kertaavat toistaan, leirit hoidetaan samalla kaavalla, vanhat laulut lauletaan tutulla nuotilla. Rutinoituminen muuttuu puutumiseksi ja työ menettää hohtonsa. Onnistumisen kokemuksia ei enää synny, koska ei ole ollut ponnisteluja edeltämässä niitä. Alkaa kaivata uusia haasteita. Rupeaa tekemään mieli vaihtaa työtä tai työpaikkaa.

Työssä jaksamisen kannalta tarvitaan uudistumista. Pitkään ei huvita tehdä sitä, mikä tuntuu liian pieneltä. Halutaan siirtyä itseä suurempiin tehtäviin, vaikka nykyisetkin tehtävät olivat alussa juuri niitä itseä suurempia.

***

Edellä kuvaamani lienee psykologinen lainalaisuus. Se koskee kaikkia ammatteja, jopa ylipäätään kaikenlaista inhimillistä osaamista ja tekemistä. On syytä oppia tehtävänsä, mutta on syytä opetella koko ajan uutta. On syytä vaivata itseään uudella, on syytä lukea ja opiskella, vierailla katsomassa miten muualla tehdään ja ottaa vastaan vaikutteita. Sillä lailla virkistyy ja oma työ saa uutta ja tuoretta sisältöä.

Mutta psykologisen lainalaisuuden ohella on myös teologisia lainalaisuuksia. Kirkon työssä on kristillinen usko koko ajan läsnä kaiken läpäisevänä. Se on kuin selkäranka, joka pitää kaiken koossa tai suunnassa. Se on kuin sisäinen ruoto, johon kaikki tehtävät kiinnittyvät. Se antaa kaikelle viime kädessä merkityksen, koska se liittää kaikki elämän osa-alueet yhteen ja tekee niistä yhden kokonaisuuden. Usko vaikuttaa kaikissa tehtävissä ja määrittää niitä. Usko ei ole kristillisessä nuorisotyössä erillinen osa-alue, joka toteutuisi vain hartauselämässä, raamatunluvussa ja rukouksessa tai jumalanpalveluksiin osallistumisessa. Usko suuntaa ihmistä jatkuvasti, se ohjaa hänen elämäänsä Jumalan ja lähimmäisen palvelemiseen.

Usko on siten kirkossa paitsi työssä viihtymisen, myös työssä jaksamisen lähde. Se motivoi lähtemään liikkeelle, se rohkaisee ottamaan uusia askeleita ja se kannattelee arkisissa tehtävissä. Se saa ihmisen suhtautumaan toisiin niin kuin lähimmäisiin suhtaudutaan; kiinnostumaan heistä ja näkemään heissä Jumalan rakkauden. Se saa kirkon työtä tekevän tunnistamaan Jumalan käden jäljen kaikissa ihmisissä, mutta se saa myös ihmisen näkemään itsensä osallisena Jumalan työstä.

Apostoli Paavali kirjoittaa Korintin seurakunnalle: ”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan. Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto ja Jumalan rakennus.” (1. Kor. 3:6-9)

Jumala on kutsunut työtoverikseen Paavalin, Apolloksen, Keefaan ja keitä kaikkia voisikaan luetella; ainakin sinut ja minut. Sen hän on tehnyt jo luodessaan sinut: hän on antanut sinulle tehtäväksi palvella Jumalaa. Sinun elämäsi on lahja Jumalalta, ja sen tarkoituksena on, että palvelet elämälläsi Jumalaa. Martti Luther selittää Vähässä Katekismuksessa uskontunnustuksen ensimmäistä lausetta ”Minä uskon Jumalaan, Isään kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan” seuraavalla tavalla:

”Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä. Hän antaa myös vaatteet ja kengät, ruoan ja juoman, kodin ja konnun [jne…]. Tästä kaikesta minun on häntä kiitettävä ja ylistettävä ja tämän vuoksi häntä palveltava ja toteltava.”

Kaiken lähtökohtana on Jumalan työ. Hän on tehnyt kaiken, eikä ihmisellä ole siinä ollut osaa eikä arpaa. Ihminen ei ole luonut maailmaa eikä hän sitä myöskään pidä yllä. Elämä on Jumalan lahjaa, jota ihminen ei ole saanut aikaan ja jota hän ei voi ansaita. Mutta juuri tästä seuraa riippuvuussuhde, johon kätkeytyy velvollisuus: ihminen on riippuvainen Jumalasta, ja siksi hänen tehtävänsä on palvella Jumalaa.

Toista uskonkappaletta Luther niin ikään selittää siten, että siinä Kristuksen lunastustyöstä seuraa myös ihmiselle tehtävä: ”Hän lunasti minut, jotta tulisin hänen omakseen, eläisin kuuliaisena hänen valtakunnassaan ja palvelisin häntä ikuisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa, niin kuin hän itsekin kuolleista nousseen hallitsee iankaikkisesti.”

Edelleen kolmannessa uskonkappaleessa Pyhän Hengen työ merkitsee myös ihmisille kutsua: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa. Samalla tavalla hän maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa.”

Jumala tekee siis jatkuvasti työtä kolmessa persoonassa, Isänä, Poikana ja Pyhänä Henkenä. Nämä persoonat ovat yhtä olemusta ja kuitenkin erilliset. Kukin toimii omanaan, mutta siten, että kukin osallistuu toisen työhön. Persoonat ovat jatkuvasti keskinäisessä kommunikaatiossa, ei ainoastaan keskustelussa vaan keskinäisessä jakamisessa.

Lainasin tässä Katekismusta uskontunnustuksen selityksestä siitä syystä, koska kolminaisuusoppi on kristinuskon perusoppi. Jumala on yksi ja kuitenkin kolme. Tämän perusopin rinnalla on kristinuskossa toinenkin peruspilari, oppi Kristuksesta: hän on sekä Jumalan Poika että Ihmisen Poika. Jeesus on sekä Jumala että ihminen. Näissä kahdessa opissa on koko kristinuskon salaisuus, sen ominaispiirre, joka tekee sen ainutlaatuiseksi. Niissä on myös koko pelastuksen salaisuus, ja niihin ovat suhteessa kaikki muutkin kristillisen uskon opinkohdat, niin myös oman työmme kaikki tehtävät.

***

Pyhä Henki kutsuu, valaisee, pyhittää ja varjelee uskossa, sanoo Luther. Mutta tämä kutsuminen Jumalan valtakuntaan tapahtuu siten, että Pyhä Henki lähettää Kristuksen omat maailmaan viemään sanomaa hänestä. Pääsiäisen jälkeen on kirkoissa luettu evankeliumin kappaleita, jotka kertovat siitä, miten ylösnoussut Jeesus ilmestyy opetuslapsilleen. Niissä toistuu tietty kaava, joka on nähtävissä selvimmin kenties kertomuksessa Emmauksen tien opetuslapsista (Luuk. 24:13-33).

Matkalaiset ovat neuvottomia ja surullisia, heidän elämänsä on täynnä kysymyksiä kaiken mielekkyydestä. Seuraan liittyy tuntematon, joka kulkee heidän kanssaan ja kuuntelee heitä. Sitten hän selittää heille pyhiä kirjoituksia, alkaen Mooseksesta, ja kertoo, miksi Messiaan tuli kärsiä ja nousta kuolleista. Sen jälkeen matkalaiset asettuvat aterioimaan, ja kun tuntematon mies murtaa heidän kanssaan leipää, heidän silmänsä avautuvat: tässähän onkin itse ylösnoussut Jeesus! Samassa häntä ei enää näy, mutta nyt opetuslapset lähtevät täynnä uutta iloa kiireesti viemään sanomaa Ylösnousseesta.

Emmauksen tapahtumien jälkeen Jeesus ilmestyy lukkojen takana murehtiville opetuslapsille, ja jälleen tapahtuu samaa: Jeesus tulee peloissaan olevien luo, toivottaa heille rauhaa, selittää kirjoitusten tähdänneen juuri hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa, osoittaa heille elävänsä, aterioi heidän kanssaan ja lähettää heidät todistajinaan viemään Pyhän Hengen voimassa sanaa hänestä (Luuk. 24:36-49).

Myös Johanneksen evankeliumin lopussa Jeesus ilmestyy koolla oleville opetuslapsille, osoittaa olevansa todella ruumiillisesti ylösnoussut, puhaltaa oppilailleen Pyhän Hengen ja lähettää heidät todistajinaan. Seuraavassa luvussa hän järven rannalla ilmestyttyään ja oppilaidensa kanssa aterioituaan lähettää heidät antamalla Pietarille erityisen kaitsijan tehtävän (Joh. 21:1-19).

Kun ylösnoussut Kristus ilmestyy oppilailleen Johanneksen edellisessä luvussa, hän sanoo: ”’Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.’ Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: ’Ottakaa Pyhä Henki.’” (Joh. 20:21-22) Kristus siis vetoaa siihen, miten Isä on lähettänyt hänet, ja lähettää sen jälkeen opetuslapsensa antamalla heille Hengen. Jumalan persoonat toimivat yhdessä ja samassa lähetyksessä eli missiossa. Isä lähettää Pojan ja Poika lähettää kirkon Pyhässä Hengessä.

Kirkon tehtävänä on ottaa osaa Kolmiyhteisen Jumalan lähetykseen. Jumalalla on lähetys, ja lähetyksellä on kirkko. Siinäpä minua suurempi tehtävä: osallistua Jumalan missioon! Me emme siis vain lähde kukin tahollemme touhuamaan merkittäviä ja itsellemme mielekkäitä ammattitehtäviä, vaan me teemme sitä työtä, jota Jumala jatkuvasti tekee maailmansa hyväksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen persoonien työssä. Siksi kirkon jumalanpalvelukset alkavat ja päättyvät tähän nimeen vetoamiseen, ja siksi niissä myös toivotetaan ”Herra olkoon teidän kanssanne”, koska Herra itse jatkaa työtään maailmassa evankeliumia julistavan kirkon välityksellä.

On ehkä totuttu ajattelemaan, että Jeesuksen antama lähetyskäsky on luettavissa Matteuksen tai Markuksen viimeisistä sanoista, juuri ennen taivaaseen astumista. Mutta edellä viittaamissani kohdissa käy ilmi, että hän lähettää pääsiäisen ilmestymisissä. Näissä kertomuksissa Jeesusta kaipaavat opetuslapset ovat koolla huolineen ja murheineen, ja Jeesus onkin heidän keskuudessaan elävänä. Hän selittää heille sanaa, aterioi heidän kanssaan ja lähettää heidät.

Pääsiäisen ilmestymiskertomuksissa voidaan nähdä ikään kuin jumalanpalvelus pienoiskoossa. Niissä on kootusti se, mitä tapahtuu pyhässä messussa: me tulemme koolle huolinemme, pelkoinemme ja epäilyksinemme, vuodatamme murheemme rukouksessa Jeesukselle, ja hän onkin itse meidän luonamme kuuntelemassa meitä. Hän selittää meille sanaa – alkaen Mooseksesta; siksi messussa luetaan myös Vanhaa testamenttia, sillä sen kirjoitukset osoittavat Kristukseen – ja hän on itse elävänä sanana läsnä, hän aterioi pyhän ehtoollisen sakramentissa meidän kanssamme ja hän lähettää meidät viemään sanaa hänen ylösnousemuksestaan.

Jokainen ehtoollismessu kokoaa pääsiäisen ilmestysten ihmeen: ylösnoussut Jeesus elää meidän luonamme, hän kuulee rukouksemme ja puhuu meille sanassaan, murtaa leipää ja kutsuu meidät syömään ja lähettää. Jokainen messu on Herran pääsiäiskohtaaminen, mutta ei vain yksittäinen iloinen jälleennäkeminen, vaan hengellinen varustaminen. Siinä on koko uskon läpikertaus, ruokkiminen ja lähettäminen. Siksi messu alkaa sanoin ”Herra olkoon teidän kanssanne”, siksi siinä elävän Kristuksen äänellä julistetaan evankeliumia ylösnousseesta, siksi siinä toivotetaan ”Herran rauha olkoon teidän kanssanne”, siksi siinä jaetaan Kristuksen ruumis ja veri hänen testamenttinaan ja annetaan lopuksi Pyhän Hengen voimassa lähetyskäsky: ”Lähtekää rauhassa ja palvelkaa Herraa iloiten.”

***

Suhtautuminen Herran Kristuksen antamaan ”Minua suurempaan tehtävään” voidaan ymmärtää monella tavalla. Käytän siinä havainnollistuksena liikennevaloja. Niissä on kolme pyöreää valo allekkain, punainen, keltainen ja vihreä. Riippuen siitä, miten kuvittelee itse asettuvansa suhteessa Kristuksen antamaan tehtävään, joko sen alle, keskelle tai päälle, sijoitan seuraavassa ihmisen ”liikennevaloihin”. Kuvissa, joita näytän, vaihdan kunkin pyöreän valon tilalle maapallon ja voitte arvioida, millainen valo kuhunkin liittyy.

Minua suurempi tehtävä voi olla musertava kuorma, jota ihminen ei jaksa kannatella. Kreikkalaisen mytologian titaani Atlas sai rangaistukseksi kantaa koko maailmaa harteillaan. Kuvissa Atlas kantaa vain maapalloa, mutta tarinassa hän sai kantaa sekä maan että taivaan holvien murskaavaa painoa. Hänen tuli kannatella pilaria, joka erottaa maan ja taivaan. Siinäpä todella minua suurempi kutsumus! Ei ihme, että lihaksikaskin titaani Atlas on lyyhistymäisillään maahan!

Tällainen voi olla kristityn käsitys omasta tehtävästään: se on Jumalan antama taakka. Se on raskas kuorma, joka on kannettava, muuten kaikki luhistuu. Kutsumusta kannetaan valittaen tyyliin ”oi Luoja, ota minut jo pois täältä…” Myös Raamatusta löytyy tällainen hahmo, nimittäin profeetta Jeremia. Kun Jeremia sai kutsun, hän vastusteli: ”’Voi, Herra, Jumalani, en minä osaa puhua, minä olen niin nuori!’ Silloin Herra sanoi: — Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua.” (Jer. 1:6-8)

Herra on Jeremian kanssa, mutta profeetan sanat kansalle saavat aikaan vihaa häntä kohtaan. Jeremia valittaa, että oli tullut äitinsä synnyttämäksi, sillä kaikki kiroavat häntä Jumalan sanan tähden. Jumala itse tuntuu pettäneen hänet antaessaan hänelle taakan, jota hän ei jaksa kantaa:

”Kun sinun sanasi tulivat minulle, minä ahmin ne. Sanasi olivat minun iloni ja sydämeni riemu. Sinä, Jumala, Herra Sebaot, olet kutsunut minut omaksesi! En minä ole istunut ja juhlinut iloisessa seurassa, yksin olen istunut, sillä sinun kätesi painaa minua ja minä olen täynnä sinun kiivauttasi. Miksi minun kipuni ei koskaan lopu, miksi haavani ovat niin pahat, etteivät parane? Sinä olet minulle kuin kuivuva puro, joka pettää janoisen.” (Jer. 15:16-18)

Jeremia käy keskustelua Jumalan kanssa voihkien osaansa ja sitä, että hän on seurannut Jumalan antamaa kutsua. Kuitenkaan hän ei ole voinut siitä päästää irti, sillä se on hänelle annettu profeetan osa. Jeremia on siksi ahtaalla kahden välissä: häntä sitoo kutsumus, joka on hänelle raskas taakka. Hän ei kuitenkaan voi olla julistamatta:

”Herra, sinä olet taivutellut minua, ja minä olen suostunut! Sinä olet tarttunut minuun ja ottanut minut valtaasi. Päivästä päivään minä olen naurun aiheena, kaikki pilkkaavat minua. Aina kun avaan suuni, minun täytyy huutaa, minun täytyy kuuluttaa väkivaltaa ja sortoa! Herran sana tuo minulle pilkkaa ja herjaa joka päivä. Mutta kun sanoin: ’Enää en halua ajatella häntä enkä puhua hänen nimissään’, tuntui kuin sisimmässäni olisi palanut liekehtivä tuli ja luuni olisivat hehkuneet. Viimeiseen saakka minä yritin tätä kestää, mutta enää en jaksa.” (Jer. 20:7-9)

Jos ”minua suurempi tehtävä” on tällä tavoin minun yläpuolellani, se musertaa minut. Ei ihminen jaksa omin voimin kantaa Jumalan antamaa tehtävää; ei sellaista jaksa mitkään hengelliset titaanitkaan. Monia tositarinoita on julistajista, jotka ovat polttaneet itsensä loppuun vain siksi, että ovat pitäneet lepäämistä Jumalan kutsun hylkäämisenä. Mutta ei se ole luopio, joka lepää. Ei Jumala ole tarkoittanut evankeliumin julistamista raskaaksi taakaksi, joka musertaa ihmisen. Ei minua suurempi tehtävä ole jossain minun yläpuolellani, mistä minun pitäisi se noutaa, eikä se ole minun kannateltavani, ikään kuin se ei olisikaan Jumalan vaan minun käsissäni.

***

Punaisella ei kannata siis ajaa, mutta ei pidä lähteä liikkeelle myöskään keltaisella valolla. Toisessa kuvassa tehtävä on ymmärretty ihmistä paisuttavaksi. Kuvassa on Erwin Wurmin teos ”Taiteilija, joka nielaisi maapallon”. Se, joka mieltää itsensä liikennevalojen keskelle, kuvaa tässä vertauksessa niitä, jotka samaistavat itsensä Jumalan antamaan tehtävään ja paisuvat siitä. Tai paremminkin sellaisia, jotka pitävät ikiomaa henkilökohtaista kutsumustaan muitta mutkitta Jumalan kutsuna ja vaativat muita tekemään sen toteuttamisen mahdolliseksi juuri heille. Heille Jumalan kutsu ei ole jossain yläpuolella oleva tehtävä, joka pitäisi tavoittaa, eikä raskas taakka, joka musertaa alleen, vaan jotain ikiomaa omaisuutta. Jumalan kutsu samaistetaan omaan haluun saada tehdä jotain tärkeää.

Usein näkee julkisessa sanassa vedottavan jonkun hengelliseen työhön aikovan ihmisen omaan ”kutsumukseen”. Koska sillä ja sillä on vahva kutsumus vaikkapa papiksi, hänellä on myös oikeus tulla papiksi ja kirkolla suoranainen velvollisuus antaa hänelle virka ja piispalla pakko hänet siihen vihkiä. Kaikki tämä vain siksi, koska asianomaisella kandidaatilla on oma kutsumus. Mutta ei oma kutsumus ole mikään kirkollinen järjestyssääntö, saati mikään hengellinen pakko.

Teologiassa jaetaan kutsumuksen käsite kahteen: on olemassa sisäinen kutsu, vocatio interna, sekä ulkoinen kutsu, vocatio externa. Edellisellä tarkoitetaan sitä, että ihminen haluaa esimerkiksi papiksi, kun taas jälkimmäisellä tarkoitetaan sitä, että hänet kirkko kutsuu virkaan, vihkii siihen ja osoittaa hänelle virkapaikan. Ilman tällaista ulkonaista kutsua ei kukaan voi tulla papiksi, eipä oikeastaan päästä mihinkään muuhunkaan kirkolliseen virkaan, ei esimerkiksi nuorisotyönohjaajaksi. Ei työpaikkaa voi lunastaa vain vetoamalla omaan kutsumukseen. Ulkoinen, seurakunnan antama kutsu vaaditaan aina. Kukaan ei voi yksin tunnistaa omia armolahjojaan, sellainen on koko yhteisön tehtävä. Työhönotto merkitsee kirkossa ihmisen lahjojen, kykyjen, tietojen ja taitojen tunnistamista ja tunnustamista. Sen perusteella voidaan esimerkiksi päättää, että ihminen voidaan vihkiä papiksi ja vihkimisessä rukoilla hänelle Pyhän Hengen lahjaa.

Jos vetoaa ainoastaan sisäiseen poltteeseensa, voi saada aikaan paljon pahaa niin itselleen kuin muille. Voi yliarvioida omat voimansa ja tulkita väärin oman halunsa tehtävään. Työ voikin osoittautua vaativammaksi kuin oli kuvitellut, ja pian ollaan sairaslomalla.

Minua suurempi tehtävä ei siis ole sellainen, joka paisuttaa minut. Tällainenkin esimerkki on Raamatun profeettakirjojen joukossa, nimittäin Joona. Tunnetusti Joona halusi paeta Jumalan antamaa kutsua mennä saarnaamaan Niniveen, mutta Joona pakeni päinvastaiseen suuntaan merelle. Siellä hän joutui heitetyksi veteen, mutta tuli suuren kalan nielaisemaksi ja pelastui rantaan. Vasta tämän jälkeen Joona lähti kuuliaisesti toteuttamaan Jumalan antamaa tehtävää. Hän saarnasi Niniven kaduilla, ja kaikki kääntyivät parannukseen, niin ihmiset kuin eläimet. Joona pettyi, kun ei nähnytkään Jumalan toteuttamaa tuomiota kaupungille. Hän, joka oli ensin pakoillut Jumalan kutsua vedoten omaan suunnitelmaansa mennä toisaalle, halusikin Jumalan kutsua seuratessaan nähdä vain oman kutsumuksensa toteutuvan. Se oli tärkeämpi kuin Jumalan kutsu.

***

Alimpana lamppuna liikennevaloissa loistaa vihreä, vapaan liikkeellelähdön merkki. Koska se on alimpana, sitä ei tarvitse kurotella ylhäältä. Siihen ei myös sekoitu oma haaveilumme. Se ei murskaa alleen eikä tee epätoivoiseksi, eikä se paisuta ja saa ihmistä halkeamaan omasta itsestään. Sen sijaan se kannattelee. Minua suurempi tehtävä ei jossain Jumalan luona, minne en koskaan yllä, eikä se ole petollisena varmuutena minussa itsessäni. Se on minun alapuolellani.
Ihmisen ei tarvitse kurotella Jumalan armoon, sillä armohan on alapuolella. Se on kaiken perusta, sen päällä me elämme ja liikumme. Minua suurempi tehtävä on luja ja pettämätön, se on voimassa minusta riippumatta. Minä en kannattele sitä vaan se kannattelee minua. Minun kutsumukseni ei ole tehnyt minusta Kristuksen lähettilästä. Sen on tehnyt Kristus kutsuessaan minut työtoverikseen.

Tästäkin meillä on esimerkkejä Raamatussa, esimerkiksi Pietari ja Paavali. Kumpikin oli ensin varma omasta kutsumuksestaan, Pietari siitä, että hän suojelee Jeesusta eikä häntä koskaan kiellä, ja Paavali siitä, että Jumalaa palvellaan ottamalla kristittyjä vangiksi. Kumpikin koki myös kääntymisen, jossa oman varmuuden varaan rakennettu kutsumus romahti ja jouduttiin täydellisen riippuvaiseksi Jumalan armosta. Oli nöyrryttävä ja jätettävä oma päteminen pois. Oli jäätävä kokonaan Kristuksen armon ja rakkauden varaan. Ja koettiin ihme: armo ei päästänytkään putoamaan, vaan osoittautui varmaksi ja lujaksi kuin peruskallio.

Kun Kristus kutsuu todistajakseen, hän vapauttaa väärästä itsetarkkailusta ja riittämättömyyden tunteesta. Hän ei etsi täydellisiä tehopakkauksia vaan uskollisia työntekijöitä, ei virheettömiä ja kovakuorisia mallinukkeja vaan heikkoutensa tunnustavia ja avoimia asiamiehiä, ei ihmeitä vaan ihmisiä, ei titaaneja vaan taviksia. Hän ei orjuuta vaan opastaa, hän ei piiskaa ja pakota vaan poimii ja puolustaa. Hän ei ruoski vaan rohkaisee, hän ei revi vaan rakastaa. Koska hän on lempeä, hän lempeästi lähettää.

Kristus antaa tehtäväksi olla hänen ylösnousemuksensa todistaja. Hän kutsuu meidät Jumalan rakkauden asialle. Hän lähettää osoittamaan sanoin ja teoin, että Jumala on hyvä. Hän antaa toivon ja tulevaisuuden pelokkaille ja pettyneille. Väsyneitä hän kutsuu lepäämään.

Kun Jumala antaa tehtävän, hän myös vastaa itse tuloksista. Evankeliumin sanassa on oma sisäinen voimansa. Se synnyttää uskon Kristukseen, sillä Kristus itse asuu sanassaan. Hän puhuu siinä lempeällä äänellään ja kutsuu seuraamaan. Ihminen ei saa aikaan uskoa eikä uutta elämää, mutta Jumalan Pyhä Henki synnyttää sitä jatkuvasti.

Sinä, joka olet antanut itsesi Jumalan palvelijaksi ja lähtenyt evankeliumin asialle: ole turvallisella mielellä. Olet vapaa julistamaan vapaata evankeliumia. Sinun ei tarvitse kannatella kirkkoa eikä maailmaa harteillasi, Jumalasta puhumattakaan. Hän kannattelee sinua tässä maailmassa kirkkonsa välityksellä. Hän vapauttaa sinut tutkimasta omaa kutsumustasi ja siirtää sinun katseesi ulospäin, taivaalliseen Kutsujaan. Seuraa häntä, joka sinua rakkaudessaan kutsuu ja kannattelee. Hän siunaa sanallaan, varustaa lahjoillaan ja lähettää Hengellään.

Lopuksi pyydän sinua pohtimaan vaikeaa ja herkkää kysymystä: millainen valo palaa sinun tehtäväsi kohdalla? Missä sinä olet suhteessa sinua suurempaan tehtävään?