Saarna Orimattilan seurakunnan piispantarkastuksessa 21.1.2018

 

Evankeliumi Mark. 1: 29–39

 

Synagogasta he menivät suoraan Simonin ja Andreaksen kotiin. Jaakob ja Johannes olivat mukana. Simonin anoppi makasi kuumeessa, ja hänestä kerrottiin heti Jeesukselle. Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella vieraitaan.

Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle. Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä. Hän ei antanut henkien puhua, koska ne tunsivat hänet.

Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä. Simon ja hänen toverinsa riensivät etsimään Jeesusta ja löysivät hänet. He sanoivat hänelle: ”Kaikki etsivät sinua.” Mutta Jeesus sanoi: ”Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen.” Niin hän lähti ja kiersi kaikkialla Galileassa, saarnasi synagogissa ja karkotti pahoja henkiä.

 

Kuvittele, että Orimattilaan asettuisi ennestään tuntematon henkilö, jolla on tärkeää ja kaikkien kuulijoiden huomion vangitsevaa sanottavaa. Kuvittele, että tämä henkilö myös osaisi ihmeellisesti parantaa ihmisiä erilaisista vaivoista. Kaikki kiinnostuvat hänestä, haluavat kuulla häntä ja saada häneltä avun. Mutta hänellä on kiire: hänellä on vain vähän aikaa, ja hänen sanomansa täytyisi kiiriä mahdollisimman laajalle. Mitä hänen tulisi tehdä? Tulisiko hänen jäädä palvelemaan kaikkia Orimattilan asukkaita ja ottaa yksitellen vastaan täkäläiset avuntarvitsijat, vai pitäisikö hänen jatkaa matkaansa ja levittää sanomaansa?

Mieti tätä hetkinen. Mieti sitä sitten toisin päin: jos olisit itse tuo ihmeellinen vieras, kuinka toimisit? Keskittyisitkö Orimattilaan niin kauan, kunnes kaikki ovat täällä saaneet avun ja kunnes täkäläiset ovat kaikki tulleet sinun uskollisiksi seuraajiksesi, vai lähtisitkö tapaamaan naapurikuntien asukkaita ja hoitamaan heidän vaivojaan? Kumpi olisi tärkeämpää?

Tätäkin hetken kuviteltuasi pyydän sinua kääntymään kirkonpenkissä vierustoverisi puoleen ja vaihtamaan näistä kysymyksistä hänen kanssaan pari ajatusta. Olkaapa hyvät!

*

Kaikkia tietysti kiinnostaisi tuollainen opettaja ja ihmeparantaja. Ehkäpä täkäläisetkin tungeksisivat sen talon ovella, johon hän asettuisi. Kenties ei olisi lainkaan liioittelua väittää, että koko kaupunki lähtisi liikkeelle ja haluaisi ottaa vieraasta selvää.

Jospa tällainen henkilö olisi kirkollinen julistaja! Jospa hänen sanomansa olisikin sellainen, että se vetäisi tämän suuren ja kauniin kirkon ääriään myöten täyteen, ja jospa hän vieläpä vapauttaisi ihmisiä erilaisista vaivoista, parantaisi sairaudet ja päästäisi kaikesta pahasta. Eikö sellainen herätys olisi todellinen muutosvoima ja koituisi niin tämän seurakunnan kuin koko kaupungin parhaaksi?

Seurakunnissa toivotaan toki korkeita osallistumislukuja. Eilen kävimme piispantarkastuksen yhteyteen kuuluvan neuvottelun seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa ja kuulimme, että viikoittain satakin kirkossakävijää olisi mukavasti, jos ei nyt ihan taivaallista. Upeaa olisi myös, jos täällä saisivat ihmiset avun sellaisiin vaivoihin, joissa kukaan ihminen ei voi auttaa. Mutta helposti silloin ryhdyttäisiin vain ihailemaan omaa menestystä. Kirkossa on tavoitteiden oltava syvemmällä kuin suurissa kävijäluvuissa tai näyttävissä ihmeparantumisissa.

Kyllä seurakunnassa on mahdollista nähdä Jumalan tekoja, jopa ilman ihmeitätekevän saarnaajan saapumista. Sellaista tapahtuu, kun Jumala käyttää tuiki tavallisia täkäläisiä. Kun Orimattilassa ihmiset tunnistavat kirkkonsa paikaksi, jossa voi saada Jumalan sanasta, virsistä ja rukouksista sekä ehtoollisesta uskon vahvistusta, iloa, rauhaa ja voimaa, niin silloin hyvinkin koetaan ihmeitä. Kun täällä ihmiset havaitsevat, että he saavat hyväksyntää, tukea ja rakkautta tulemalla yhteen ja avaamalla elämäänsä toisilleen, he alkavat kokea jumalallista hyvyyttä. Apu ja rohkaisu seuraavat siitä, että ihminen tulee otetuksi toisten yhteyteen. Jumala toimii ihmisten keskinäisen kohtaamisen välityksellä.

Jeesuksen astuminen Simonin eli myöhemmin Pietarin kotiin on esimerkki siitä. Tärkeämpää kuin se, saivatko kaikki kapernaumilaiset varmasti avun, oli että yhtä kuumeista anoppia autettiin ylös. Eikä siihen tarvittu paljon: Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja nosti jalkeille. Siltä seisomalta nainen tuli terveeksi. Tässäpä helppo toimintaohje jokaiselle, jolla on lähimmäisiä – ja kenelläpä ei sellaisia olisi: mene luokse ja ota kädestä! Usein pelkkä ystävällinen kohtaaminen, silmiin katsominen ja kuuntelu auttavat.

Epäilevä mieli kuitenkin kysyy: nousiko vanha rouva vuoteelta vain siksi, koska taloon tuli vieras ja hän tunsi, että täytyy pikaisesti ryhtyä huushollaamaan? Tärkeänä hetkenä ei enää tunne kuumetta ollenkaan. Näinhän joskus ihmeellisesti ”parannumme”, kun koemme että jokin korkea velvollisuus kutsuu. Pidämme itseämme jo kunnossa olevana, vaikka kuuluisimme vielä petiin. Rouvaparka, jos näin oli! Silloin ei Jeesuksen käynti häntä parantanut vaan pikemminkin pahensi.

Mutta noiden monien talon ovella käyneiden kokemus tuskin saattoi olla silmänlumetta. Ei heidän paranemisensa voinut olla harhaa, kun niin moni tuli Jeesuksen luokse ja monet olisivat halunneet seuraavanakin päivänä apua.

Mutta yön aikana Jeesus katoaa. Aikansa ihmisiä palveltuaan hän yön lyhyen levon jälkeen nousee ja jättää opetuslapsensa Pietarin kotiin ja häviää pimeyteen. Jeesus menee yksinäisyyteen. Ihmiset ovat pettyneitä: miksi parantaja pani klinikkansa kiinni? Jättääkö hän tärkeän työnsä kesken, juuri kun oli sen aloittanut? Miksi opettaja hylkää? Eikö hän tahdokaan kaupunkilaisten parasta?

Toki Jeesus tahtoo auttaa kaikkia. Mutta ei hänen Raamatussa sanottu parantaneen kaikkia. Tässä sanotaan vain, että hän paransi useita. Hänen luokseen kyllä tuotiin kaikki sairaat ja riivatut, mutta emme tiedä, vapauttiko hän kaikkia vaivoistaan.

Niin, riivatut. Huomio kiinnittyy henkien pois ajamiseen. Kukaties joitain tuohon aikaan vielä selittämättömiä sairauksia pidettiin henkivaltojen aiheuttamina; ilmeisesti ei kuitenkaan kaikkia, kun kerran erikseen puhutaan taudeista sekä kuumeesta. Mutta yhtä kaikki, huomio kiinnittyy siihen, että Jeesus ei anna pahojen henkien puhua – hän ei anna heidän paljastaa häntä.

Nuo henget olisivat julistaneet, että tässä on Jumalan Poika. Vaan mitäpä haittaa siitä olisi, jos paholainenkin tunnustaisi Jumalan voiman? Eikö juuri sitä tule tavoitella? Eikö se olisi tehokkainta taistelua ja mainiointa menestystä, saada paha palvelemaan hyvää, taivuttaa vihollinenkin toimimaan omaksi tuhokseen ja tunnustamaan oma tappionsa? Eikö ole mitä hauskin voitto, kun vastustaja potkii palloa omaan maaliinsa?

Mutta Jeesus valitsee vaikenemisen sekä vetäytymisen. Hän ei valloita Kapernaumia eikä pystytä sinne Jumalan valtakuntaa. Hän ei tee kylästä pyhyyden pesää, kaupunkia, jonka muurien suojista kaikki vaikeudet ja vaivat olisivat poissa. Hän lähtee eikä katso taakseen. Kun Pietari löytää hänet yksinäisyydestä, hän ei enää katsokaan Kapernaumiin vaan sanoo, että nyt lähdetään täältä pois.

Jeesus jätti parantamisen kesken. Mutta hän jätti myös yöunet kesken ja nousi muiden vielä nukkuessa. Hän vetäytyi yksinäisyyteen, hiljaisuuteen ja rukoukseen. Tärkeämpää kuin koko Kapernaumin käännyttäminen tai menestyksekäs saarnaaminen ja parantaminen oli Jumalan kuunteleminen ja Jumalalle puhuminen. Hengellinen oli tärkeämpää kuin ruumiillinen, jälkimmäisiäkään tarpeita väheksymättä.

Tätä on vaikea ymmärtää sellaisten, jotka haluavat nähdä suuria käännynnäisten joukkoja tai hämmästyttäviä ihmeparantumisia. Sitä eivät pidä järkevänä ohjelmana ne, jotka laativat kirkolle strategioita ja suunnittelevat niiden saavuttamista arvioivia mittareita. Sitä on myös vaikea hyväksyä sellaisten, jotka toivovat ripeitä toimia maailman muuttamiseksi. Sitä voi moittia sisäänpäin kääntymiseksi. Mutta kirkon toimina sellainen on viime kädessä aidompaa ja tarpeellisempaa kuin aplodien tavoittelu.

Näyttävillä ulostuloilla voidaan saada aikaan leukojen loksahduksia: Kas vain! Tuollaista emme olekaan ikinä nähneet! Mutta Jeesuksen tie on toinen. Se ei kulje suuruuteen ja suosioon vaan pienuuteen ja pilkkaan, lopulta häväistykseen, vangitsemiseen ja kauheaan kuolemaan ristillä. Se on myös viime kädessä vaikuttavampi tie kuin parhainkaan menestys Kapernaumin pienessä kylässä tai missään maailman suurissa kaupungeissa.

Menestyksestä nauttimisen sijasta Jeesus valitsee toisen tien: Lähdetään kiertämään kylästä toiseen! Mutta mitä niissä kylissä tapahtuu? Samaa kuin Kapernaumissa: niissä mennään ihmisten luo, astutaan heidän kotiinsa, käydään sairaana olevan vuoteen vierelle, tartutaan ihmistä kädestä, nostetaan heitä jaloilleen.

Kirkolla on missio. Sillä on tehtävä Jumalalta. Jeesus antoi opetuslapsilleen missioksi mennä kaikkeen maailmaan. Mutta maailma ei ole vain jossain kaukana ulkona, rajojen tuolla puolen, vaan täällä. Se on omissa kaupungeissamme ja kylissämme.

Jeesuksen tienä ei ollut messiaaninen menestys vaan hiljainen ihmisten kohtaaminen. Näin hän näytti esikuvan opetuslapsilleen, jotka hän apostoleinaan lähetti omalle asialleen. Tempauksilla ja tapahtumilla voidaan saada syntymään kohahdus, ja joukot alkavat tungeksia. Mutta se ei ole sitä, mitä Jeesus tavoittelee. Eikä hän anna sellaista tehtävää kirkolleenkaan.

Kun Jeesus lähettää omansa, hän antaa heille tehtäväksi elää ihmisten luona, jakaa heidän kanssaan ruokansa, ottaa heitä kädestä ja parantaa heitä sairauksista sekä poistaa heidän elämästään pahan valtaa. Kaiken kaikkiaan: tehtävä on sanoin ja teoin osoittaa, että Jumalan valtakunta on koittamassa. Jumalan hyvyys muuttaa nyt ihmisiä ja antaa heille toivon.

Kiertäessään kylissä Jeesus sysää liikkeelle kehityskulun, jonka jatkon hän antaa omiensa hoidettavaksi. Hän tekee ihmiset osallisiksi siitä lähetystehtävästä, joka hänellä itsellään on Jumalalta. Hän antaa paikallisten ihmisten hoitaa asiaansa. Siksi hän menee aina uuteen paikkaan, ja myöhemmin lähettää oppilaansa kulkemaan edellään, sillä hän on varma siitä, ettei itse ehdi kiertää eikä viivähtää joka kylässä.

Kristuksen kirkko edustaa Kristusta maan päällä. Kristus toimii kirkkonsa välityksellä. Mikä on kirkon missio täällä Orimattilassa? Miten se täällä julistaa sanoin ja teoin Jumalan valtakuntaa? Seurakunta ei pysty perustamaan valtakuntaa maan päälle. Mutta se voi toimia Kristuksen käsinä ja jalkoina sekä Kristuksen suuna ja niin julistaa Kristuksen sanoja ja tehdä hänen tekojaan.

Jeesuksen valitsema tie ei ollut sellaisen messiaan tie, joka haluaisi tehdä valtakunnastaan suuren, tehokkaan ja ihaillun. Jeesus valitsi toisin, koska koko hänen tiensä oli alusta lähtien ristin, ei kruunun viitoittama. Hänen edessään ei väikkynyt maallinen valtaistuin, palvotun parantajan maine ja mammona. Edessä oli kärsimys ja kuolema. Sen tien Isä oli valinnut Pojalle, koska se vapauttaisi ja muuttaisi myös Jeesuksen seuraajat. Heistä ei tulisi suuria ja tehokkaita oman kunniansa kerääjiä, vaan Jumalan sanan viejiä ja Jumalan tekojen tekijöitä kaikkeen maailmaan.

Ei kukaan voi yksin tehdä kaikkea tarpeellista yhdessä kaupungissa. Mutta Jeesus näyttää opetuslapsilleen, mistä aloitetaan. Siihen toimeen tarttuvat sitten muutkin, jotka häneen uskovat ja hänen opetustaan seuraavat sekä ne, jotka siten saavat kokea olevansa Jumalan hyvässä hoidossa.

Tähän sanomaan me vastaamme nousemalla ylös ja yhtymällä uskontunnustukseen.