Meille vai muille myös?

Evankeliumi Matt. 15: 21-28

Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: ”Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni.” Mutta hän ei vastannut naiselle mitään.

Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: ”Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa.” Mutta Jeesus vastasi: ”Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.” Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: ”Herra, auta minua!” Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.” ”Ei olekaan, Herra”, vastasi nainen, ”mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot.” Siitä hetkestä tytär oli terve.

Onko ihmisen helppo muuttaa mieltään? Kääntyykö sinun pääsi helpolla, kun vain kuulet hyvät perustelut? Vai pidätkö mieluummin oman pääsi, vaikka toinen esittäisi syitä muuttaa mieltä? Jos ääripäät ovat tuuliviirinä kääntyily tai jääräpäinen vastaan hangoittelu, kumpaa sinä mielestäsi enemmän edustat? Oletko nopea mielen muuttaja vai vakaa pysyttelijä? Nyt pyydän sinua hetkisen miettimään ja kääntymään sitten naapurisi puoleen penkissä ja kertomaan sen hänelle. Olkaa hyvät!

*

Riippuu tietysti asiasta. Joissain seikoissa on jäykimpienkin ehkä helppo kääntää päänsä, ja joissain voivat nopeimmatkin mielensä muuttajat ovat jääräpäitä. Mitä suurempi sekä itselle merkittävämpi asia, sitä intohimoisemmin näkemystään puolustaa ja sitä vaikeampi mielipidettään on muuttaa.

Päivän evankeliumissa tapahtuu suuri mielenmuutos. Jopa Jumalan Poika muuttaa mieltään. Hän, jolla on kaikki tieto ja valta, kääntää päänsä. Jeesus ottaa toisen kannan omaan työhönsä, koska hänen näkemyksensä ihmisistä avartuu. Hän kohtaa ihmisen, joka muuttaa hänen vakaana pitämänsä käsityksen.

Tässä evankeliumissa Jeesus on käymässä ulkomailla. Tyyros ja Sidon, joiden seudulle hänen kerrotaan menneen, ei ollut Israelia. Ei ollut tuolloin eikä ole tänäänkään, vaan nuo kaupungit ovat rajan toisella puolella Libanonissa. Siellä Jeesuksen luo tulee nainen, jonka sanotaan olleen kanaanilainen, ei siis juutalainen. Hän oli toisen maan asukkaita, niitä sikäläisiä, joiden seudulla Jeesus kulki. Mutta ihmeellisesti hän silti tiesi, kuka Jeesus on. Hän huutaa Jeesukselta apua puhutellen tätä sekä Herraksi että Daavidin Pojaksi. Näillä nimillä hän tunnustaa Jeesuksen Messiaaksi. Se on paljon enemmän sanottu kuin mitä Jeesus tavallisesti kuuli omalta kansaltaan. Jeesuksen maanmiehet eivät noin vain pitäneet häntä Jumalan lähettämänä Messiaana.

Mutta tämä nainen huutaa apua. Hänestä huomaa, että hänellä on hätä lapsensa puolesta. Näin tekisi kuka tahansa. Jos omalla lapsella on ylipääsemättömiä vaikeuksia, jos vaikkapa lapsi sairastaa eikä häntä saada parannetuksi, tai jos nuori on jäänyt koukkuun päihteisiin ja kaikki näyttää menevän hänen elämässään pieleen, kuka tahansa vanhempi hakisi ja huutaisi apua mistä vain voisi sellaista saada.

Jeesus ei vastaa mitään. Hän on kuin olisi päättänyt olla huomaamatta. Jeesuksen opetuslapsetkin kiusaantuvat. He pyytävät, että Jeesus päästäisi naisen hädästään. Mutta Jeesus vastaa tylysti: minua ei ole lähetetty muita kuin omaa kansaani varten. Tytön äiti polvistuu Jeesuksen eteen osoittaen, että hän uskoo juuri Jeesuksella olevan valta ja voima. Jeesus kieltäytyy edelleen tavalla, jota nykyään pidettäisiin jo vihapuheena. Hän vertaa omaa kansaansa lapsiin ja muita koiriin. Mutta tästä tuo äiti ei loukkaannu, vaan toteaa koiranpenikoittenkin syövän muruja, joita lapsilta pöydän alle putoaa.

Tämä muuttaa Jeesuksen mielen. Hänen näkemyksensä omasta tehtävästään avartuu, koska hänen käsityksensä vieraasta ihmisestä avartuu. Hän näkee, että toisetkin, jotka eivät kuulu samaan kansaan, ovat vilpittömiä, nöyriä ja rukoilevia. Hekin kaipaavat Jumalan armoa ja ovat sille avoimia, missä vain saavat sitä kokea. Nuo, joita pidetään ulkopuolisina, etsivät ja tarvitsevat Jumalaa ja hänen rakkauttaan. Heissäkin on usko, jopa vahvempi usko kuin omaisuuskansassa. Tämän naisen silmät näkevät sellaista, mitä Jumalan omaisuuskansa ei näe – hän tunnistaa Jumalan lähettämän Pelastajan. Siksi hänestä tulee uskon esimerkki.

Ihminen luonnostaan epäröi ottaa luokseen aivan vierasta, joka näyttää erilaiselta ja kuulostaa erilaiselta. Mutta ihminen voi avartua. Hän voi avartua näkemään, että ihmisarvo on yhteinen. Silloin suhtautuminen vieraisiin muuttuu. Vieraspelko eli ksenofobia vaihtuu vieraanvaraisuuteen eli ksenofiliaan. Vain toinen näistä on kristillisen uskon mukainen hyve. Uskolla ei voi perustella vierasvihamielisyyttä, sillä usko ohjaa päinvastaiseen suuntaan. Se ohjaa rakkauteen ja sisään sulkemiseen, ei vihaan eikä ulos sulkemiseen.

Toissapäivänä kuulimme joukkomurhasta Uudessa Seelannissa. Ammuskelijan motiivina oli rotuviha, vierasviha ja vieraan uskonnon vihaaminen. Tällaista ei voi hyväksyä. Kaikkein vähiten voidaan murhia oikeuttaa uskonnolla, sillä uskon kanssa kulkee lähimmäisen hyväksyminen Jumalan luomana yhtä arvokkaaksi ihmiseksi kuin itse on. Jokaisella on loukkaamaton ihmisarvo.

Mutta ihmisarvo on vaikea käsite, sillä se perustuu vakaumukseen. Vaikka ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia, ei ole mitään objektiivista todistetta, että ihminen on arvokas. Häntä ei voi arvioida rahassa eikä hyödyssä, hänen arvonsa perustuu vakaumukseen. Sen varaan kuitenkin pohjautuu käsitys ihmisoikeuksista, jotka kansakunnat ovat ottaneet keskinäisenä sopimuksena vastaan ja tehneet laeikseen. Voidaan väittää, että kaikkien ihmisten yhteinen ihmisarvo on käsite, joka on kehittynyt vain uskonnon voimalla. Vieraan ihmisen pitäminen arvokkaana ja rakkauden kohteena lienee kristinuskon tuote. Sen alku näkyy päivän evankeliumissa, jossa Jeesuksen mieli muuttuu: hänet on kuin onkin lähetetty myös muita kansoja varten. Hän ei ole Messias vain meille vaan myös muille. Evankeliumin ilosanoma kuuluu kaikille.

Päivän kappaleessa raja kulkee juutalaisen kansan ja pakanakansojen välillä. Mekään emme sen rajan mukaan kuuluisi Jumalan kansaan. Mutta raja on murtunut ja poistunut siinä muutoksessa, joka tapahtui Jeesuksessa. Jumalan Poika syntyi ihmiseksi, jotta hän yhdistäisi kaikki ihmiset Jumalan kanssa. Siksi Jeesuksessa väistämättä tapahtui mielenmuutos hänen maallisen elämänsä aikana; hän alkoi nähdä missionsa olevan kaikkia kansoja varten. Niinpä hän lähetti opetuslapsensa kaikkialle maailmaan, ei vain niihin kyliin, joissa itse aikoi kiertää lyhyen julkisen toimintansa aikana.

Vaikka täällä Suomessa tai Euroopassa kirkot nyt menettävät jäseniään, Kristuksen kirkko kasvaa kohisten muualla, etenkin Afrikassa ja Aasiassa. Kiinassakin sillä on miljoonittain jäseniä, vaikka valtiovalta sitä yrittää rajoittaa. Miksi se kasvaa muualla? Samasta syystä kuin kanaanilainen äiti sai kokea Jumalan ihmeen. Muualla tiedetään, että Herra Kristus antaa avun. Ne muruset, jotka putoavat rikkaan ja etuoikeutetun Euroopan pöydältä, koituvat uudeksi elämäksi. Jumalan sana, jota täällä julistetaan, herättää monissa kyllästyksen tunteita. Moni kuvittelee siitä jo riittävästi tietävänsä. Moni ajattelee, että sen hyvän, mitä itse olemme saaneet, ei tule koitua muille. Mutta jos Jeesuksenkin kanta voi avartua, eikö myös hänen seuraajiensa?

Miten tärkeää onkaan, että edelleen on Jeesuksen opetuslapsia, jotka pyytävät Jeesusta auttamaan myös muita. Silloin evankeliumi voi tulla uudeksi toivoksi koko maailmalle. Siitä on kysymys myös Jämsän seurakunnan tehtävässä. Täällä olemme piispantarkastuksessa pohtineet, mikä on seurakunnan missio tällä paikkakunnalla. Monia yhteistyökumppaneita on tavattu. On käynyt selväksi, että seurakunnalla on tärkeä tehtävä, kun se sanoin ja teoin julistaa hyvää sanomaa Kristuksesta, jonka luo kaikki saavat tulla.