Matkalla kirkkauteen
28.7.2015
Raamattutunti Hämeenlinnan evankeliumijuhlilla 25.7.2015
[Kuva 1: http://www.tampereenseurakunnat.fi/files/1601/textsize/Kirkastus_aleksanteri.jpg]
Mitä tämä alttaritaulu esittää? Mistä kirkosta kuva on? Tampereen Aleksanterin kirkko.
Tämän raamattuopetuksen teemaksi on ohjelmassa mainittu Matkalla taivaan kirkkauteen. Aiheellani ei näytä suoranaisesti olevan tekemistä näiden päivien yleisotsikon kanssa. Herra on häneen uskovien turva sopisi ainakin päällekirjoitukseksi monenlaisiin puheenvuoroihin. Mutta minä tulkiten otsikkoani kirkkovuoden mukaan: viime pyhänä vietettiin kirkastussunnuntaita, mikä vielä vaikuttaa tämän viikon lukuteksteihin. Tätä luentoa laatiessani en ole voinut tietää, mitä päivän messussa saarnattaisiin. Jos kuulette jotain päällekkäisyyttä, niin sitä paremminhan asia muistetaan. Jos kuulette jotain ristiriitaista, saatte puheiden yhteensovittamisesta mukavan pikku harjoituksen.
Hieman kuitenkin lyhennän otsikkoani edes vähän vähemmän kaanaankieliseen muotoon: Matkalla kirkkauteen. Sillä vaikka kirkastussunnuntain evankeliumissa ollaan ensin matkalla vuorelle, ei vielä päästä taivaaseen. Niin korkealle ei vielä kiivetä, vaikka kenties vuoren laella käydäänkin. Kristuksen kirkkauden näkeminen kuitenkin ennakoi jo taivaallista kirkkautta. Iankaikkisuus käy ikään kuin aivan lähellä, silmien edessä, mutta silti matka jatkuu. Kirkastusvuorelta tullaan alas.
Kirkastussunnuntaita vietetään meillä 8. sunnuntaina helluntaista lukien. Juhlapäivä on ollut sillä paikalla 1500-luvulta asti, kun se Ruotsin kirkossa reformaation jälkeen siihen asetettiin. Päivällä on kuitenkin pitkä historia. Varhaisimmat tiedot sen viettämisestä ovat itäsyyrialaisesta liturgiasta 400-luvulta. Kristuksen kirkastusta eli kreikaksi muodonmuutosta, metamorfosis, latinaksi transfiguratio, alettiin lännen kirkossa viettää 1000-luvulla, mutta vasta paavi Calixtus III määräsi sen osaksi kirkkovuotta v. 1457, tarkoituksena juhlistaa edellisenä vuonna turkkilaisista saavutettua voittoa.
Juhlan paikka ortodoksisessa, katolisessa ja anglikaanisessa traditiossa on kuudentena päivänä elokuuta, mutta luterilaiset eivät vietä sitä yhtenäisesti. Saksan ja Yhdysvaltain kirkoissa sen paikka on keväällä, viimeisenä sunnuntaina loppiaisen jälkeen, eli juuri ennen paaston alkamista, siis laskiaissunnuntaina. Tutkijoiden mukaan tämä onkin tuon päivän alkuperäinen paikka, josta se on siirtynyt kesälle vasta 800-luvulla ja vakiintunut siihen hitaasti. Paastonajan yhteydessä kirkastussunnuntai olisikin hyvin perusteltu: Kristuksen kunniaa ja kirkkautta muistetaan juuri ennen kuin lähdetään seuraamaan häntä ristin tielle. Näinhän asia esiintyy myös evankeliumeissa; kirkastusvuorelta lähtee tie alaspäin, laskeudutaan kohti kärsimystä ja kuolemaa.
Kirkastussunnuntain kolmesta lukukappaleesta luen sen tai ne, joita ei luettu äskeisessä viikkomessussa tai lähetysjuhlassa.
Vanhan testamentin lukukappale (2. Moos. 34: 29-35):
Kun Mooses laskeutui Siinainvuorelta molemmat liitontaulut käsissään, hänen kasvonsa säteilivät, koska hän oli puhunut Herran kanssa. Itse hän ei sitä tiennyt, mutta kun Aaron ja israelilaiset näkivät Mooseksen kasvojen säteilevän, he pelkäsivät mennä häntä vastaan. Silloin Mooses kutsui heitä, ja Aaron ja kaikki kansan päämiehet tulivat hänen luokseen, ja hän puhui heille. Kun israelilaiset olivat tulleet lähemmäs, Mooses ilmoitti heille käskyt, jotka Herra oli antanut hänelle Siinainvuorella. Sanottuaan kaiken tämän Mooses verhosi kasvonsa. Aina kun Mooses astui Herran eteen puhuakseen hänen kanssaan, hän riisui kasvoiltaan verhon ja oli ilman sitä, kunnes lähti pois. Tultuaan israelilaisten luo hän kertoi, mitä Herra oli käskenyt, ja silloin israelilaiset huomasivat, että hänen kasvonsa säteilivät. Sitten Mooses jälleen peitti kasvonsa ja poisti verhon vasta mennessään puhumaan Herran kanssa.
Uuden testamentin lukukappale (2. Kor. 3: 7-18):
Jo kuolemaa palveleva virka, jonka säädökset oli kaiverrettu kivitauluihin, säteili sellaista kirkkautta, että israelilaiset eivät voineet katsoa Moosesta kasvoihin. Ja kuitenkin hänen kasvojensa kirkkaus oli katoavaa. Kuinka paljon suurempaa kirkkautta säteileekään Hengen palveluvirka! Jos kerran tuomion julistamisen virkaa ympäröi kirkkaus, paljon kirkkaampi loiste ympäröi silloin vanhurskauden julistamisen virkaa. Sen kirkkaus on niin ylivoimainen, että sen rinnalla himmenee se, mikä ennen säteili kirkkaana. Sillä jos sekin, mikä on katoavaa, säteilee kirkkautta, vielä paljon kirkkaampaa on se, mikä on pysyvää.
Koska meillä on tällainen toivo, esiinnymme aivan avoimesti, toisin kuin Mooses, joka pani kasvoilleen peitteen, jotteivät israelilaiset näkisi katoavaisen loisteen häviämistä. Heidän mielensä paatuivat. Sama peite pysyy edelleenkin paikoillaan, kun he lukevat vanhan liiton kirjoituksia, sillä vasta Kristus sen poistaa. Yhä vieläkin heidän sydämensä päällä on peite Mooseksen lakia luettaessa. Mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran puoleen, peite otetaan pois. Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.
Evankeliumi (Luuk. 9: 28-36):
Noin viikon kuluttua siitä, kun Jeesus oli tämän puhunut, hän otti mukaansa Pietarin, Johanneksen ja Jaakobin ja nousi vuorelle rukoilemaan. Hänen rukoillessaan hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen vaatteensa sädehtivät kirkkaan valkoisina. Samassa siinä oli kaksi miestä, Mooses ja Elia, keskustelemassa hänen kanssaan. He ilmestyivät taivaallisessa kirkkaudessa ja puhuivat Jeesuksen poislähdöstä, joka oli toteutuva Jerusalemissa.
Pietari ja hänen kanssaan olevat opetuslapset olivat vaipuneet syvään uneen. Havahtuessaan he näkivät Jeesuksen kirkkaudessaan ja ne kaksi miestä, jotka olivat hänen kanssaan. Kun nämä olivat lähtemässä Jeesuksen luota, Pietari sanoi: ”Opettaja, on hyvä, että me olemme täällä. Me teemme kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” Mutta hän ei tiennyt mitä sanoi.
Pietarin puhuessa tuli pilvi ja peitti paikan varjoonsa. Opetuslapset pelästyivät, kun näkivät miesten peittyneen pilveen. Pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!” Äänen vaiettua opetuslapset näkivät Jeesuksen olevan yksin. He pysyivät vaiti kaikesta kokemastaan eivätkä vielä silloin kertoneet siitä kenellekään.
Kristuksen kirkastumisen tapahtumat vuorella kerrotaan niin Matteuksen, Markuksen kuin Luukkaan evankeliumissa. Lisäksi siihen viitataan toisessa Pietarin kirjeessä (2. Piet. 1:16-18). Kaikissa näissä kerrotaan Jeesuksen lähimpien opetuslasten sekä nähneen hänen jumalallisuutensa että kuulleen taivaasta äänen, joka vahvisti sen. Oikeastaan koko kirkastusvuoren tapahtuman ydin onkin juuri siinä, että Jeesuksen todellinen, salassa pidetty olemus, tuli noille lähimmille selväksi. Hän ei ole vain rakentajan poika Nasaretista, vaan Jumalan Poika taivaasta.
Kirkastusvuoren kertomuksella on Raamatussa vahva opillinen merkitys. Se ei ole vain kuvaus ihmeellisestä valosta, tai muodon muutoksesta, vaan se ilmaisee kaksi keskeistä kohtaa kristinopissa. Oikeastaan se kokoaa kristinuskon kaksi pääkohtaa yhteen ja kertoo ne samankaltaisessa yhdessä kertomuksessa kuin myös evankeliumien alussa kuvauksissa Jeesuksen kasteesta ja evankeliumien lopussa kuvauksissa Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta.
Kristinuskossa on kaksi päädogmia, jotka erottavat sen kaikista maailman muista uskonnoista, nimittäin usko Jumalan kolmiyhteyteen – Jumala on yksi, mutta hänessä on kolme persoonaa – ja usko Kristuksen kahteen luontoon – Hän on sekä Jumala että ihminen. Kastekertomusten yhteydessä Jeesuksen päälle asettuu Pyhä Henki kyyhkysen muodossa, ja Isän ääni ilmoittaa taivaasta: Tämä on minun rakas Poikani (Matt. 3:17). Johanneksen evankeliumissa tämä kerrotaan niin, että vain Johannes kertoo saaneensa lähettäjältään ilmoituksen Jeesuksen todellisesta luonnosta, ja hänen tehtäväkseen tulee todistaa siitä (Joh. 1:32-34). Koko Kolminaisuus on läsnä Jeesuksen kasteessa, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.
Vastaavasti kirkastusvuorella ei ole kahta eikä kolmea jumalaa, vaan yksi Jumala, joka kuitenkin kehottaa kuuntelemaan tätä valittua, hänen Poikaansa, joka ei ole vain ihminen. Tämän nasaretilaisen on Jumalan Henki voidellut tehtäväänsä, ja hänessä puhuu itse Henki, ja Hengen voimassa hän tekee ihmeellisiä tekoja ja Hengen voimassa hän myös myöhemmin lähettää omansa. Mutta tässä kertomuksessa siitä saavat tietää vain Pietari, Jaakob ja Johannes. He saavat kurkistaa siihen, kuka Jeesus todella on, mikä hänen tiensä on ja mikä heidänkin edessään on osallisina hänen kirkkaudestaan. Mutta heidän tehtävänsä on vielä vaieta siitä.
Ristinkuoleman yhteydessä käy jo useammalle ilmi, kuka Jeesus on. Se tulee julkiseksi teloituksen toimeenpanneille sotilaillekin, kun sadanpäällikkö havaittuaan maanjäristyksen toteaa: Tämä oli todella Jumalan Poika (Matt. 27:54). Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus ilmoittaa menevänsä Isän tykö ja lähettävänsä Pyhän Hengen ja tekevänsä seuraajistaan hänen todistajiaan (Luuk 24:48-49). Niinpä hän pian lähettääkin heidät julistamaan evankeliumia, tekemään kaikki kansat hänen opetuslapsikseen ja kastamaan heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen (Matt. 28:20).
Kristuksen kirkastumisella on siten keskeinen dogmaattinen paikka evankeliumeissa, vaikka itse tapahtumaa ei mainitakaan uskontunnustuksessa, kuten monien muiden tärkeimpien kirkkovuoden pyhien aiheet, nimittäin joulu (”syntyi Neitsyt Mariasta”), Marian ilmestyspäivä (”sikisi Pyhästä Hengestä”), pitkäperjantai (”kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin”), pääsiäinen (”nousi kolmantena päivänä kuolleista”), helatorstai (”astui ylös taivaisiin”), helluntai (”uskon Pyhään Henkeen”), tuomiosunnuntai (”on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”).
Kirkon elämässä uskonoppi näkyy siten, että vietetään kirkkovuotta ja eletään uskontunnustuksen rytmissä. Kirkastussunnuntaina rukoillaan Kristuksen todellisen luonnon tulemista meille selväksi, ja että me saisimme myös tulla osallisiksi hänen kirkkaudestaan. Ortodoksisessa kirkossa Kristuksen kirkastuminen on yksi vuoden pääpyhistä, meillä se valitettavasti jää helposti vaille huomiota hiljaiseen heinäkuuhun keskelle kesälomia.
Meidän kirkoissamme kirkastusvuori on yleinen alttaritaulujen aihe. Sellaisia löytynee tusinoittain, alkaen Turun tuomiokirkosta. Mutta niin on myös maailmalla. Tämän raamatunkertomuksen varhaisimmat ikonografiset ilmaukset ovat säilyneet 500-luvulta kahdessa bysanttilaisessa kirkossa, nimittäin Pyhän Katariinan luostarissa Siinailla ja Pyhän Apollinariksen kirkossa Ravennassa.
[kuva 2: https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/c/c1/Saint_Catherine%27s_Transfiguration.jpg]
Pyhän Katariinan luostarin kirkossa hahmot on helppo tunnistaa, sillä heidän nimensä lukee vieressä. Keskellä leijailee mandorlan eli mantelin muotoisen sädekehän ympäröimänä kirkastettu Kristus. Hänestä vasemmalle seisoo Elia ja oikealle Mooses. On arveltu, että nämä hahmot evankeliumissa muistuttavat laista ja profeetoista; Luukkaan evankeliumissa heidän kerrotaankin kirkastusvuorella keskustelleen Jeesuksen kanssa hänen edessään olevasta kärsimyksestä ja kuolemasta Jerusalemissa. Hän täyttäisi lain ja profeettojen kirjoitukset. Toisaalta voidaan muistaa, että Raamatussa kerrotaan juuri näiden Mooseksen ja Elian tulleen Jumalan ottamiksi taivaaseen. He muodostavat Jeesuksen kanssa kolmikon, joka on jo osallinen Jumalan kirkkaudesta. Heidän edessään on Kristuksen jalkojen juuressa toinen kolmikko, vasemmalta lukien Johannes, Pietari ja Jaakob.
Jeesus säteilee taivaallista valoa. Luukas kertoo hänen kasvojensa muuttuneen ja hänen vaatteensa sädehtineen kirkkaan valkoisina. Markus kertoo, ettei kukaan vaatteenvalkaisija voi saada sellaista aikaan, ja Matteus lisää, että hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa kuin valo. On mahdotonta sanoa, mitä opetuslapset tarkkaan ottaen näkivät. Luukas kertoo opetuslasten nukahtaneen ja havahtuneen – mitä he näkivät, on siis jonkinlainen visio, kuin unen ja valveen rajamailta. He näkivät kirkkauden, joka ei ollut heille tuttu, ei tästä maailmasta. Jeesus näyttäytyi muuttuneena, mutta samaan aikaan tuttuna – hänen seurassaan oli hyvä olla, kuten Pietari sanoi.
Evankeliumin kertomus onkin teologinen kertomus. Se on narratiivi eli kuvaus tapahtumasta, joka kantaa jotain sanomaa. Se tulee lukea sellaisena kuin se on kokonaisuutena ja kuunnella sen hengellistä sanomaa. Se ei avaudu historialliselle tutkimukselle, yhtä vähän kuin voimme tutkimuksen keinoin kurkistaa opetuslasten kokemukseen näkemisestä ja kuulemisesta. Jeesuksen todellinen luonne, joka voidaan vain uskoa, tuli väläyksenomaisena kirkkautena hänen oppilailleen selväksi, mutta edelleen se säilyi heille uskon asiana. Näin on Jumalan sanan laita: se vakuuttaa ihmistä ja muuttaa häntä, mutta vain uskon kautta. Vain, kun Jumalan sanaa kuullaan Kristuksessa, kuten Isän ääni kehottaa, voidaan myös kokea, mitä se elämässä voi merkitä.
[kuva 3: https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/4/42/Ravenna_BW_4.JPG/1024px-Ravenna_BW_4.JPG]
Ravennan Sant’ Apollinaris in Classe -kirkossa olevassa toisessa 500-luvun mosaiikissa onkin lähdetty tekemään enemmän hengellisiä sovelluksia tästä kertomuksesta. Ylimpänä kirkon apsiksessa näkyy Jumalan käsi, joka osoittaa tähtitaivaalla ristiä. Ristin keskellä ovat Kristuksen kasvot. Häntä tulee Isän kehotuksesta kuulla, mutta ristiinnaulittuna. Kristuksen risti on koko luomakunnan pelastuksen salaisuus, koko kosmos on hänessä luotu ja lunastettu. Siksi hänessä ovat taivaat avoinna, hän on myös kaiken keskipiste.
Vasemmalla ja oikealla ovat Mooses ja Elia. Hieman alempana ovat lampaiksi kuvattuina Pietari, Jaakob ja Johannes – Kristuksen lähimmät opetuslapset. Apsiksen yläpuolella, holvikaaressa onkin kuvattuna Kristuksen molemmin puolin kaksitoista lammasta apostolien, uuden Israelin kantaisien vertauskuvina. Aivan alhaalla on Pyhän Apollinariksen kuva; hän oli Ravennan piispa, jonka haudalle tämä kirkko todennäköisesti rakennettiin. Hänen edessään on jälleen kaksitoista lammasta hänen kaitsentaansa uskottujen kristittyjen vertauskuvana. Kaksitoista lammasta muistuttavat kahdestatoista apostolista ja heistä syntyneestä kirkosta, uuden Israelin kahdestatoista heimosta.
Ortodoksisen käsityksen mukaan Kristus loisti Jumalan luomatonta valoa. Se on siis eri valoa kuin se, joka loistaa päivänpaisteessa, auringosta tai tulesta lähtevä valo tai joka on inhimillisin, luoduin silmin nähtävissä. Se on valoa, jonka vain usko näkee. Tämä on kirkastusvuoren ikoni, jonka on maalannut Theofanes Kreikkalainen 1400-luvulla. Se on tullut esikuvaksi monille kirkastusvuoren ikoneille.
Ikonissa on kuvattu Kristuksesta loistava valo, joka on erilaista. Siitä lauletaan ortodoksisessa ehtooveisussa Phos hilaron, joka on myös meidän virsikirjamme lisäysosassa numerolla 755 Niilo Rauhalan suomennoksena ja T. Ilmari Haapalaisen säveltämänä:
Oi ilon lähde ja aurinkomme, säteily taivaisen kirkkauden.
Herramme Kristus, näin meille loistat valoa Luojamme ikuisen.
Jeesuksen kanssa keskustelevat Mooses ja Elia eivät loista samalla tavoin kuin Jeesus. Heidän ei evankeliumeissa kerrota sädehtineen kuten Jeesuksen, vaikka Luukas erityisesti sanoo heidän ilmestyneen hänen kanssaan kirkkaudessa. He eivät ole luomattoman säteilyn lähde, mutta he ovat tulleet osallisiksi Kristuksen kirkkaudesta.
Jeesuksessa loistaa kirkkaampi valo kuin Mooseksessa tai Eliassa. Nämä Vanhan testamentin merkkimiehet ovat kyllä loistaneet Jumalan tahtoa, julistaneet hänen sanaansa ja tehneet tekoja Jumalan voimassa. Muistettakoon, että Mooses ja Elia olivat myös kohdanneet Jumalan vuorella, kuten nyt tässäkin. Ylipäätään vuori on Raamatussa ihmisen ja Jumalan kohtaamispaikka. Monessa evankeliumin kertomuksessa Jeesus nousee vuorelle rukoilemaan, puhumaan Jumalan kanssa, aivan kuten Mooseksesta ja Eliasta kerrotaan. Mutta nyt aika muuttuu, vanha jää taakse ja uusi on edessä. Kristuksessa loistaa uusi kirkkaus, jollaista ei aiemmin ole nähty. Nyt Isä paljastaa Pojassaan, millainen hänen pyhä ja rakastava tahtonsa ihmiskuntaa kohtaan.
Mooseksesta kerrotaan, että puhuttuaan Jumalan kanssa vuorella hän laskeutui alas kasvot loistaen. Israelilaiset pelkäsivät hänen kasvojensa loistetta (2. Moos. 34:29-30). Kirkkoisä Hieronymos valitsi latinankieliseen Raamattuun eli Vulgataan kuitenkin sellaisen sanan kuvaamaan säteilyä, että se voitiin ymmärtää myös sarvina: Mooses ilmaantui ihmisten joukkoon facies cornuta, sarvekkain kasvoin, vaikka hänen olisi pitänyt sanoa olevan facies coronata, säteilevin kasvoin. Roomassa San Pietro in Vincolis –kirkossa on kuuluisa Michelangelon veistos, joka on alun perin tehty osaksi paavi Julius II hautamonumenttia (1516). Tämän esikuvan mukaan on Mooses kuvattu monissa taideteoksissa sarvipäisenä.
Sarvipäisestä Mooseksesta lienee ajateltu, että häntä pelättiin juuri noiden sarvien tähden, että ne kuvaisivat hänen vihastustaan kansan kapinoinnin ja epäjumalanpalveluksen tähden. Siksi hänen olisi pitänyt peittää kasvonsa, etteivät he näkisi hänen sarviaan ja pelkäisi niitä.
Ajatus lienee kuitenkin toinen, nimenomaan se, ettei ihminen kestä katsoa Jumalan kirkkautta. Mooses sai puhua Jumalan kanssa, mikä sai hänet säteilemään Jumalan valoa. Hän suojeli ihmisiä peittäen heiltä omat kasvonsa. Mooses sai käydä Jumalan eteen, jolloin hän otti peitteen pois. Mooseksestakin kerrotaan alussa, että hän sai nähdä Jumalan vain selkäpuolelta, ei siis hänen kirkkauttaan kasvoista kasvoihin (2. Moos. 33:21-23), mutta myöhemmin hänen sanotaan keskustelleen Jumalan kanssa kasvoista kasvoihin (5. Moos. 34:10). Myös Eliasta kerrotaan, että hän keskusteli Jumalan kanssa vuorella, mutta hän peitti kasvonsa viitallaan (1. Kun. 19:13).
Martti Luther katsoo, että Jumala salli Mooseksen katsoa häntä vain selkäpuolelta, koska Jumala ylipäätään näyttäytyy ihmiselle kätkeytyneenä vastakohtaansa. Hän riisuutuu majesteettiudestaan ja pukeutuu pienuuteen, vähäisyyteen ja pilkattavuuteen, jättää taivaan loiston, syntyy ihmiseksi ja tulee kärsimään nälkää, kipua ja jopa väkivaltaa ja vääryyttä sekä antautuu lopulta vihamiestensä surmattavaksi. Näin Jumala toimii kaikessa suhteessa ihmiseen: hän ei näyttäydy kunniassaan vaan ristissä. Tätä Luther kutsuu ristin teologiaksi erotukseksi kunnian teologiasta.
Jumala kuljettaa myös ihmistä ristin kautta: kun hän pyhyydessään näyttää tuhoavan ja tuomitsevan ihmisen kadotukseen, hän rakkaudessaan viekin ihmistä taivaaseen Poikansa ristin kautta. Hän uhkaa helvetin tulella, mutta johdattaakin tuntemaan armon. Siksi Jumalaa ei myöskään pidä etsiä pyhyydestä eikä loistosta vaan vähäisyydestä, häväistyksestä ja pilkasta, katsomalla pieneen, heikkoon ja kärsivään. Jumala ei ilmestynyt Eliallekaan myrskyssä eikä maanjäristyksessä vaan hiljaisessa tuulen hyminässä.
Jumalan kirkkautta ei ihminen voi kestää. Jumalan pyhyys musertaa ihmisen alleen. Ihminen ei voi kantaa Jumalan pyhyyden vaatimuksia vaan hän tuhoutuu. Se kirkkaus, joka loisti Mooseksessa, oli nimenomaan Jumalan lain vaatimusten kirkkautta. Sellaista valoa, joka polttaa syntisen ihmisen. Sitä ei ihminen voi kohdata joutumatta Jumalan tuomion alaiseksi. Hän voi ajatella menevänsä Jumalan eteen selkä suorana, mutta ei hän kuitenkaan voi kestää Tuomarinsa edessä.
Martti Luther selittää Mooseksen kasvojen loisteen ja Kristuksen loisteen eron juuri lain ja evankeliumin erona. Mooseksen tuoma laki synnyttää kauhua ja kuolemaa, se panee pakenemaan Jumalaa ja ahdistaa helvettiin asti, mutta Kristuksen tuoma evankeliumi antaa lohdutusta ja ilon. Kun Jumalan valo loistaa Kristuksessa, silloin evankeliumi säteilee lakiinkin, poistaa sen tuhoavan voiman ja osoittaa vain Jumalan hyvyyttä.
Nimittäkäämme toista näistä kahdesta valkeudesta herran valkeudeksi ja toista palvelijan valkeudeksi. Herran valkeus on koittanut Kristuksen kautta, palvelijan valkeus Mooseksen kautta. Eivät sietäneet Aaron ja israelilaiset katsella Mooseksen kasvojen kirkkautta: Mooseksen täytyi ripustaa eteensä verho. Taaborin vuorella olleen Kristuksen kirkastuneet kasvot eivät olleet sietämättömät katseltaviksi; jopa ne olivat niin ihanat ja herttaiset, että pyhä Pietari riemuissaan lausahti: ”Herra, meidän on tässä hyvä olla; jos tahdot, niin teemme tähän kolme majaa: sinulle yhden, Moosekselle yhden ja Elialle yhden!” Silloin ei Mooseksenkaan valkeus ollut sietämätön, vaan se oli suloinen. Evankeliumi nimittäin tekee miellyttäväksi lain, kasvattajan, jota luonnon siihen asti oli ollut mahdoton sietää, koska se oli epämiellyttävä; siitähän olemme edellä kuulleet. (Kirkkopostilla I, Lopp. epistola)
Luther selittää Paavalin Korinttilaiskirjeen tavoin lain viran päättyvän, eli Mooseksen tehtävä loppuu ja laki väistyy, kun tulee evankeliumin virka, jota Kristus hoitaa:
Hänen tieltään Mooseksen on väistyminen ja hänelle yksin tilaa antaminen, niin ettei Mooses enää saa harjoittaa kauhistamistaan uskovien omassatunnossa: silloin, kun se tuntee Mooseksen kirkkautta ja sen tähden levottomana pelkää Jumalan vihaa, on aika Kristuksen kirkkauden suloisella ja lohdullisella valollaan loistaa sydämeen. Silloin voidaan myös sietää Moosesta ja Eliasta. Lain kirkkaus eli Mooseksen paljastetut kasvot eivät, näet, saa loistaa kauempaa kuin siihen asti, että sinä tulet nöyryytetyksi ja siten käännetyksi halajamaan Kristuksen kirkkaita kasvoja. Hänen tykönsä päästyäsi sinä et enää saa kuunnella etkä sietää Moosesta, joka kauhistaa sinua ja tekee sinut levottomaksi. hän pysyköön vain Herran, Kristuksen, alaisena älköönkä himmentäkö hänen kasvojensa lohdutusta ja iloa. (Kirkkopostilla III, 12. kjs ep.)
[Kuva 4: http://toledofavs.com/wp-content/blogs.dir/14/files/2013/08/Icon_Transfiguration1.jpg]
Vielä tahdon ottaa esiin kaksi seikkaa, jotka molemmat sisältyvät ortodoksiseen kirkastussunnuntain ikoniin, mutta joita ei aina näy meidän alttaritauluissamme, esimerkiksi Tampereen Aleksanterin kirkossa. Ensinnäkin, kertomus on kokonaisuus, narratiivi, joka alkaa nousulla vuorelle ja päättyy laskeutumiseen vuorelta. Alussa seurataan Kristusta hänen yksinäisyyteensä rukoukseen. Kirkon traditiossa tämä on merkinnyt hiljentymistä, keskittymistä, myös paastoamista ja askeesiakin. Sitä on kuvattu nousuna Jumalan yhteyteen, mutta vain kieltäymysten tietä. Samaan aikaan on kuitenkin kyse tiestä, jota ihminen ei kulje ilman Kristusta vaan ainoastaan hänen seurassaan.
Ikonin vasemmassa reunassa Kristus johdattaa omansa ylös kokemaan hänen kirkkauttaan. Oikeassa reunassa hän jälleen kuljettaa omansa maailmaan. Koko matkan ajan opetuslasten ja Kristuksen katseet ovat kohdistuneet toisiinsa. He ovat jatkuvassa keskinäisessä yhteydessä. Oppilaat uskaltavat ja jaksavat, koska he kulkevat Kristuksen kanssa. Hän ei jätä heitä. Toisaalta hän ei myöskään jää heidän kanssaan nauttimaan pyhästä hetkestä, niin hyvä kuin sellaista olikin viettää.
Tämä on kuvaus koko kristityn elämästä; hän on koko ajan matkalla, matkalla kohti Kristuksen kirkkautta, jota hän on jo saanut maistaa ennakoiden sitä, mikä tulee koitumaan myös hänen osakseen. Ikoni kuvaa koko kristityn vaellusta suhteessa Jumalaan ja suhteessa maailmaan. Ihminen on samaan aikaan kiinni niin taivaassa kuin maassa, mutta hän saa elämänvoimansa siitä, että hänen kutsumuksenaan on kerran jättää tämä elämä. Hän on matkalla taivaan kirkkauteen, mutta hän tekee matkaa jo kirkkaudesta osallisena. Paradoksaalisesti voi sanoa hänen olevan jo irrottautunut siitä, missä on lujasti kiinni, tai paremminkin hänen voi sanoa juurtuneen eroamiseen. Hänen elämänsä päämäärä ja tarkoitus on toisaalla.
Jumalan äänen kuuleminen ja hänen palvelemisensa on suuri ja pyhä kutsumus. Sellaista ihminen mieluusti noudattaisi. Mutta hänellä ei ole sellaiseen voimia. Elämä painaa erilaisin huolin ja ahdistuksin. On puutteita ja hätää, on varattomuutta, työttömyyttä, sairautta ja kuolemaa. On epäonnistumista ihmissuhteissa, on epäonnistumista työssä. Monet toiveet särkyvät ja suuret haaveet raunioituvat. Monet nuorena asetetut ihanteet särkyvät elämän kovuuden edessä. Kun vastoinkäymiset kohtaavat, saattaa mieleen hiipiä ajatus omasta kelvottomuudesta. Toiset ne viettävät kirkastusvuorella aikaansa, heidän on hyvä olla! Heitä Jumala kuulee, heille hän näyttää aurinkoiset kasvonsa, elämä hymyilee, ja valo paistaa heidänkin kasvoiltaan!
Mutta tulee aika, jolloin jokainen kapuaa alas vuorelta. Kukaan ei saa jäädä rakentelemaan lehtimajoja Herran jalkain juureen. Kaikki patistellaan alas maailmaan. Täällä on työmaa, täällä on tehtävä loistaa Jumalan rakkautta. Ehkäpä Jumalan rakkaus loistaa vain sellaisten kasvoilta, jotka ovat kokeneet sen epätoivon, mihin Mooseksen pelottava ja kova valo ihmisen saattaa, mutta ovat saaneet nähdä edes vähän aikaa Kristuksen hyvyyttä. Ehkäpä pienenkin valon nähtyään voi ihminen loistaa Jumalan kirkkautta uskottavalla tavalla. Ilman sellaista hän säteilee kovin helposti vain Mooseksen armotonta valoa. Mutta saatuaan Kristuksen valon loisteesta edes kajastuksen hän aavistaa, ettei mikään ole sen veroista; eivät pyhät enkelitkään, saati pyhimmät ja onnistuneimmat ihmisetkään. Syntisiä Jumala rakastaa, heitä hän valaisee suloisella valollaan.
Toinen seikka, joka näkyy tässä ikonissa: Luukas kertoo opetuslasten kolmikon vaipuneen uneen. Tätä eivät mainitse muut evankelistat. Muistatteko muita kertomuksia, joissa Jeesuksen opetuslapset olisivat nukkuneet? Ainakin Getsemane. Matteus ja Markus kertovat Jeesuksen ottaneen sinnekin mukaansa saman kolmikon, Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen.
Tunnistaako joku tämän kirkon? Jeesus Getsemanessa on myös yleinen alttaritaulujen aihe, kuten tässä Kangasalan kirkossa. Sellainen on myös Tampereen Vanhassa kirkossa.
Evankeliumien kertomuksissa nukahtamista seuraa herääminen ja havahtuminen uuteen käänteeseen. Matteuksen evankeliumin alussa Jumala ilmoittaa Joosefille, että Marian kohdussa on siinnyt lapsi Pyhästä Hengestä. Herättyään Joosef teki, kuten hänelle oli unessa ilmoitettu, myös silloin, kun hänen oli paettava Egyptiin Matt. 1:24, 2:14, 21). Jeesuksen vertauksessa kymmenestä morsiusneidosta kaikki tytöt nukahtivat ja heräsivät yllättäen huutoon sulhasen saapumisesta. Sitten joukko jakaantui, ja vain ymmärtäväiset saivat lamppuihinsa tulen (Matt. 25:5-6). Apostolien teoissa Pietari oli vangittuna ja heräsi yllättäen siihen, kun enkeli päästi hänet kahleista ja avasi oven (Apt. 12:6-9).
Kirkastusvuoren nukahtaminen ennakoi Getsemanen nukahtamista. Puutarhassa uinuneet opetuslapset havahtuivat siihen, että Jeesus vangitaan. Opetuslapset huomaavat, että vuorella koettu ei täytykään sellaisenaan. Nyt koittaa hänen kirkastumisensa, mutta pimeytenä. Kristuksen kirkkaus on viime kädessä kirkastumista kärsimyksen kautta. Ristissä näkyy Jumalan valo. Siinä Jumalan rakkaus. Se on valoa, joka kätkeytyy pimeyteen, taivasta, joka kätkeytyy kadotustuomioon, elämää, joka kätkeytyy kuolemaan, ylösnousemusta, joka kätkeytyy hautaamiseen. Siinä on toivo kaikille nukkuville ja hukkuville. Siinä ilon lähde kaikille uupuville ja murheisille.