Luento Pirkan opiston sarjassa Pirkkalan pääkirjastossa 4.10.2017

 

 

Wittenbergissä on tänä vuonna avattu monia mielenkiintoisia näyttelyitä. Ehkä kattavin ja pysyvin niistä lienee itävaltalaissyntyisen taiteilija Yadegar Asisin suuri panoraama Luther 1517. Se on koottu näytelmällisistä valokuvista, jotka on aseteltu ja tulostettu yhdeksi kokonaisuudeksi valtavan sylinterin seinille ripustetulle kankaalle. Panoraamassa esitetään yhden vuorokauden sisälle sovitettuna määrättömästi yksityiskohtia niin normaalista elämästä tuossa syrjäisessä pikkukaupungissa kuin maailmaa mullistaneiden tapahtumien alkumerkit. Reformaation alkumerkeiksi myöhemmin kuvatut Lutherin aneteesien naulaamisen vasaraniskut hukkuvat kuvien ja äänten sekamelskaan, kaiken arkisen ja toistuvan paljouteen.

Panoraamaa katselemalla ja sen yksityiskohtia poimimalla voi viettää tunnin jos toisenkin. Valoilla ja väreillä sekä vaihtuvalla äänimaailmalla saadaan myös vuorokaudenaika vaihtumaan hitaassa kierrossa. Näin reformaation tapahtumat ikään kuin sulautuvat osaksi arkista historiaa, ohimenevien hetkien päättymätöntä ketjua, jonka osien merkitys on hahmotettavissa vasta kokonaisuuden myötä.

Onkin hieman vaikeaa sanoa, ”mitä asiaa” Lutherilla oli tuona lokakuun lopun päivänä, pyhäinpäivän aattona, jolloin hän julkaisi 95 teesiä aneista. Kaikki yritykset tavoittaa hänen tarkoituksensa ovat riippuvaisia jälkikäteisistä selityksistä ja heijastavat jo koko tapahtumasarjaa. Näin voi sanoa jo Lutherista itsestään ja hänen noille tapahtumille antamastaan kuvauksesta. Mutta tällaista on historia – onko sellaista ollenkaan olemassa ilman tulkitsijaa? Onko historiaa olemassa muutoin kuin jälkikäteisten syy- ja seuraussuhteiden osoittamisen mielessä? Sellaiset puolestaan ovat aina tulosta jostain merkitysten arvioinnista. Lieneekö lainkaan olemassa mitään ”puhtaan objektiivista historiaa”?

***

Näiden etukäteisten rajausten jälkeen on todettava, että Luther ei aikonut miksikään reformaattoriksi. Ei hänellä ollut suunnitelmaa kirkon uudistamiseksi. Tapahtumat vain lähtivät vyörymään, mutta kun ne vyöryivät, ne tekivät Lutherista reformaattorin, joka tarttui tilanteeseen. Hän oli vuorovaikutuksessa kirkon ja muun yhteiskunnan kanssa seuraten uskon kutsua. Lutheria ajoi eteenpäin vakuuttuneisuus Jumalan armosta Kristuksessa. Siitä tuli hänen asiansa, sitä palvelivat hänen saarnansa ja luentonsa sekä julkaisunsa, ja siitä tuli myös mullistuksissa syntyvän, hänen nimeään kantavan kirkkokunnan omaleimainen opillinen korostus. Sillä puolestaan oli nopeasti laajempaa kirkollista, poliittista ja taloudellista vaikutusta, joka rantautui myös meille Suomeen varsin pian, mutta joka vasta hitaasti muokkasi täkäläistä kulttuuria. Voidaan runollisesti väittää, että Lutherin vasaraniskuista singonneet kipinät sytyttivät tulen, joka aikojen myötä teki myös suomalaisista kansakunnan.

Tällainen tulkinta toki vetää monta mutkaa suoraksi sekä jalostaa historian tapahtumista yhden juonteen, mutta jos ajattelemme Mikael Agricolaa Lutherin ja Melanchthonin oppilaana sekä myöhemmin suomen kirjakielen isänä, voimme tällaisenkin kansallisromanttisen kuvan nähdä. Agricolaa pidetään Suomen reformaattorina, jos kohta hänen edeltäjänsä Turun piispana, hauholainen Martti Skytte, jo ehti sen panna liikkeelle tekemällä tiettyjä jumalanpalvelusta koskevia uudistuksia. Hänen sihteerinsä Agricolan osaksi tuli viedä asia kansanopetuksen tasolle.

Tänä vuonna on pyritty korvaamaan monille tuttu käsite ”uskonpuhdistus” kansainvälisellä ja paremmin ekumeeniseen aikaan sopivalla sanalla reformaatio. Uskonpuhdistus on suomen kielelle omintakeinen, kansallisen heräämisen aikoihin 1800-luvulla kehitetty käsite, jolla vihjaistaan aiemmin eletyn paavillisessa pimeydessä ja jotenkin sotkuisessa uskossa, josta Luther ja hänen seuraajansa kristityt valoon ja vapauteen saattoivat. ”Reformaatio” ei sanana sisällä tällaista sivumerkitystä, joskin sekin voidaan ymmärtää väärin jonkinlaisena uudistusintona; pikemminkin kyseessä oli pyrkimys uudistuksen sijasta palata vanhaan, alkuperäiseen, raamatulliseen ja apostoliseen uskoon, ja poistaa väärinkäytökset.

***

Martin Lutherin tie reformaattoriksi oli kuitenkin mutkainen ja kulki ahdistusten kautta. Hän syntyi Eislebenissä v. 1483 kaivosmiehen perheeseen ja pääsi opintielle Mansfeldin, Magdeburgin ja Eisenachin kouluihin ja lopulta Erfurtin yliopistoon, missä hän suoritti filosofian maisterin tutkinnon ja aloitti jatko-opinnot oikeustieteessä. Jotain kuitenkin tapahtui, kun hän kesken lukukautta vieraili vanhempiensa luona kesällä 1505. Paluumatkalla Erfurtiin hän joutui Stotternheimin kylässä ankaran ukonilman säikäyttämäksi. Salama iski aivan viereen ja paiskasi hänet maahan. Kuolemanhädässä hän huusi Pyhää Annaa avukseen ja lisäsi lupauksen: ”Auta sinä, Pyhä Anna, minä rupean munkiksi!” Kahden viikon kuluttua hänen ystävänsä jo hyvästelivät hänet Erfurtin Mustan luostarin portilla. Päätös oli Lutherille vaikea, mutta raskas myös hänen läheisilleen. Hänen isänsä, joka oli jo alkanut teititellä oppinutta poikaansa, alkoi jälleen sinutella tätä ja vihoissaan ilmoitti katkaisevansa isänsuhteensa häneen.

Luther antoi munkinlupauksensa Erfurtin augustinolaisluostarissa alkukesästä 1506, tavan mukaan heittäytyen makaamaan luostarikirkon pääalttarin edessä olevalle hautakivelle. Sen alla lepäsi Johann Zachariae, joka oli edellisellä vuosisadalla osallistunut tsekinmaan reformaattorin Jan Husin tuomitsemiseen roviolla poltettavaksi. Tarinan mukaan Hus oli tuomareilleen lausunut, että ”tänään te paistatte tämän hanhen, mutta tuhkasta nousee joutsen.” Hus tarkoittaa tsekinkielellä hanhea.

Erfurtin augustinolaisluostarin kirkossa Lutherin voidaan uskoa mietiskelleen tehtäväänsä Jumalan maailmassa. Kirkon ikkunasta hän kenties otti mallin myöhemmälle sinetilleen, joka sittemmin on nimetty Luther-ruusukkeeksi. Siitä on tullut luterilaisten kirkkojen tai luterilaisen teologian yhteinen tunnus.

***

Luostarissa Lutheria kuitenkin ahdisti Jumalan pyhyys. Se tuntui nujertavan hänet alleen. Kun hänet oli vihitty papiksi ja hänen tehtävänään oli toimittaa ensimmäinen messu, hän lähes romahti. Hän ei ollut kyetä lausumaan ehtoollisrukousta, sillä häntä kauhistuttu puhutella kaikkivaltiasta Jumalaa suoraan, ilman välimiestä, ja kantamaan hänelle uhrina hänen Poikaansa, kuten tuon ajan ehtoollisteologiassa ajateltiin.

Luther kärsi ahdistuksista ja sielunvihollisen syytöksistä. Jumala tuntui ajavan hänet nurkkaan, hän ei voinut koskaan olla varma, onko hän katunut syntejään tarpeeksi ja tunnustanut ne kaikki sekä saanut niitä myöskään anteeksi. Hänestä tuntui, että Jumala vihaa häntä. Suureksi avuksi oli kuitenkin luostarissa hänen rippi-isänsä, veljeskunnan ylivikaari Johann von Staupitz, joka vakuutti: Ei Jumala ole sinulle vihainen, sinä olet Jumalalle vihainen. Staupitzilta Luther oppi Jumalan olevan armollinen Poikansa tähden. Staupitzin vaikutus tulevaan reformaattoriin oli ratkaiseva. Hänessä nähdäänkin yksi ”evankelinen” uudistuslinja katolisen kirkon sisällä. Lutherin löytö ei siten ollut mikään hänen ainutlaatuinen oivalluksensa, vaan Kristuksen armoon luotettiin toki jo luostarissa. Staupitz neuvoi ahdistunutta noviisia antamaan elämänsä Jumalan haltuun. Hänen tunnuslauseekseen tunnetaan tuus sum, salvum me fac – olen sinun, pelasta minut.

Staupitz lähetti Lutherin vastikään perustetun Wittenbergin yliopistoon filosofian opettajaksi v. 1508, ja vuonna 1512 hän suoritti siellä tohtorintutkinnon ja aloitti pian professorin virassa luennot Raamatun kirjoista. Samaan aikaan hän pysytteli munkkina Wittenbergin augustinolaisluostarissa, ja häntä piinasi edelleen sama ongelma kuin aiemmin: miten löydän armollisen Jumalan?

***

Palaan lokakuuhun. Reformaation vuosipäivää vietetään luterilaisissa kirkoissa 31.10. Tuona päivänä v. 1517 oli pyhäinpäivän aatto, ja Lutherin kerrotaan julkaisseen silloin teesinsä. Wittenbergin linnankirkossa oli rikas pyhäinjäännösten kokoelma. Ne oli koonnut vaaliruhtinas Fredrik Viisas, josta tuli myöhemmin Lutherin suojelija, vaikka hän itse pysytteli hartaana katolilaisena loppuun asti. Wittenbergin linnankirkkoon tehtiin pyhiinvaelluksia erityisesti kaikkien pyhien päivänä. Tuolloin ajateltiin, että noiden pyhäinjäännösten luokse tehdyllä pyhiinvaelluksella saattoi saavuttaa yli sadantuhannen vuoden lyhennyksen kiirastulessa palamisesta.

Aneet olivat kirkon antamia lupakirjoja, joiden tarkoituksena ei ollut syntien sovittaminen vaan hyvitystekojen lyhentäminen. Synnit saattoi saada anteeksi ripissä, synninpäästössä, mutta ripin jälkeen tuli myös suorittaa papin määräämät hyvitysteot kustakin rikkomuksesta. Perustalla oli ajatus siitä, että ihmiseen jäi vielä syntiä anteeksiantamuksen jälkeenkin, ja hänen tuli puhdistautua synnistä. Puhdistus tapahtuisi kuoleman jälkeisessä kiirastulessa, jossa joutuisi olemaan ennen kuin taivaan portti aukeaisi. Useimmat ihmiset ajattelivat kaiketi, etteivät he nyt sentään helvettiin joutuisi (”onhan täällä pahempiakin kuin minä”), mutta etteivät oikopäätä taivaaseenkaan kelpaisi, sinnehän pääsevät vain todella pyhät ihmiset. Kiirastulta pidettiin todennäköisimpänä kohtalona kuoleman jälkeen.

Anekaupassa käytiin myös lehmänkauppoja: Hohenzollernin mahtisukuun kuulunut Magdeburgin piispa Albrecht halusi Mainzin arkkipiispaksi, ja viran hän sai neuvottelemalla paaville rahaa Fuggerin pankkiirisuvulta. Paavi Leo X tarvitsi rahaa voidakseen jatkaa edeltäjänsä, paavi Julius II aloittamaa Rooman valtavan Pietarinkirkon rakennusprojektia. Kirkossa olivat muurit valmiina, mutta ei kupolia Pietarin haudan yläpuolella ”apostolin luiden suojana”, kuten vetoavassa kirjeessä lausuttiin.

Albrecht sai virkansa, mutta hän joutui maksamaan siitä Fuggereille, ja raha oli koottava anekaupalla. Sellaisella oli ennenkin rahoitettu katedraalien rakentamista Saksassa. Nyt myytiin aneita Pietarin kirkon rahoittamiseksi ja saatettiin vedota apostolien haudan asianmukaiseen kuntoon saattamiseksi.

Asialle laitetuista anekauppiaista kuuluisimmaksi tuli munkki Tetzel, joka ei tosin kaupitellut Wittenbergissä vaan lähistöllä. Hänen aneillaan saattoi kuulemma saada täydellisen anteeksiannon kaikista synneistä, jopa, näin kerrottiin, vaikka olisi raiskannut itse Herramme äidin, autuaan Neitsyt Marian. Tässä olisi nyt passi, jolla pääsee kaikista tarkastuksista. ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.”

Naulasiko Luther teesinsä pyhäinpäivän aattona Wittenbergin linnankirkon oveen, kuten on tullut tavaksi ajatella, on epävarmaa – tiedetään, että tuohon aikaan julkaistavat tekstit kyllä piti saattaa kirkkojen ovilla nähtäviksi – mutta ainakin on selvää, että hän lähetti ne Mainzin arkkipiispan Albrechtin sekä Brandenburgin piispa Hieronymuksen luettavaksi herättääkseen asiasta tarpeellisen akateemisen teologisen keskustelun.

***

Luther kävi anekaupan vääristymiä vastaan, ei aneita sinänsä, ei myöskään paavin auktoriteettia vastaan eikä edes kiirastulioppia vastaan sinänsä, vaan kaiken tämän väärinkäyttöä. Hän halusi akateemista väittelyä, teologista disputaatiota. Luther kirjoitti kunnioittavasti ikään kuin olettaen, että paavi ei vain tiedä, mitä tapahtuu.

Anekauppa perustui ajatukseen ”kirkon aarteesta” (thesaurus ecclesiae), joka on pyhimysten ansioiden ylijäämää heidän omasta pelastuksen tarpeestaan – siksihän heitä voidaan rukoilla avuksi, koska heillä on ansioita jakaa muillekin – mutta Luther kritisoi tällaista aarretta vastaan. Todellinen kirkon aarre on Jumalan kaikista pyhin evankeliumi.

Lutherin 95 teesiä anekauppaa vastaan eivät ole mikään Lutherin pääteos. Harva luterilainenkaan tuntee niiden sisältöä. Ne olivat yksi ohimenevä vaihe, joka sysäsi liikkeelle koko prosessin, mutta jotka jäivät sen jälkeen unohduksiin. Niissä Luther ei edes ole kovin radikaali uudistaja; hän ei kiistä aneiden merkitystä, ei myöskään oppia kiirastulesta. Luther myös uskoi, että itse paavikin haluaa pudistaa anekaupan sen vääristymistä; hän ei vain tiedä, mitä hänen selkänsä takana tapahtuu.

Joitakin noista lokakuun 1517 teeseistä on syytä nostaa esiin:

  1. Kun Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoo: Tehkää parannus jne., niin hän tahtoo, että uskovaisen koko elämä on oleva parannusta.

27. Ihmisoppia saarnaavat ne, jotka sanovat, että heti kun raha kilahtaa kirstuun, sielu vapautuu kiirastulesta.

28. On varmaa, että kun raha kilahtaa kirstuun, voitonhimo ja ahneus voivat kasvaa, mutta kirkon esirukousten vaikutus on yksin Jumalan huomassa.

36. Jokaisella kristityllä on, jos hänen katumuksensa on todellinen, täydellinen anteeksianto rangaistuksesta ja syynalaisuudesta, ja se kuuluu hänelle ilman anekirjeitäkin.

43. Opetettakoon kristityille, että se, joka antaa köyhälle tai lainaa tarvitsevalle, tekee paremmin, kuin jos hän lunastaisi aneen.

44. Sillä rakkaudentyöstä kasvaa rakkaus ja ihminen tulee paremmaksi, mutta ane ei tee häntä paremmaksi vaan ainoastaan vapaammaksi rangaistuksista.

50. Opetettakoon kristityille, että jos paavi tuntisi aneensaarnaajain kaupustelemisen, niin hän mieluummin antaisi Pyhän Pietarin kirkon palaa poroksi kuin rakentaa sen lampaittensa nahasta, lihasta ja luista.

51. Opetettakoon kristityille, että paavi, kuten hänelle sopiikin, vaikka hänen sitten täytyisi sitä varten myydä Pyhän Pietarin kirkko, mielellään olisi valmis jakamaan omasta rahastaan monelle niistä, joilta aneensaarnaajat nyt viekoittelevat heidän rahansa.

62. Kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi.

***

Latinankieliset teesit levisivät nopeasti myös saksankielisinä. Vastikään yleistynyt uusi kommunikaatiotekniikan ihme, kirjapaino, teki mahdolliseksi uusien aatteiden leviämisen kulovalkean lailla joka puolelle Eurooppaa, myös Roomaan. Luther haluttiin saada sinne vastaamaan kerettiläissyytöksiin, mutta hänen vaaliruhtinaansa Fredrik Viisas piti yliopistonsa professorista kiinni. Riittäisi, kun häntä kuulustellaan Saksassa. Niin tapahtui ensin Augsburgissa vuoden kuluttua lokakuussa 1518, jossa häntä vaadittiin peruuttamaan teesinsä. Häneltä pyydettiin pientä sanaa: revoco, peruutan. Luther kuitenkin piti kiinni teeseistään ja vaati, että ne on osoitettava virheellisiksi Raamatun sanalla. Paavi ei voi olla viimeisin auktoriteetti. Tästä hänen kuulustelijansa, kardinaali Cajetan suuttui niin, että Lutherin oli paettava Augsburgista.

Väittely aneista jatkui seuravana kesänä 1519 Leipzigissa, missä Luther puolusti kirjoituksiaan Ingolstadtin yliopiston professori Johannes Eckiä vastaan. Kiista kärjistyi käsitykseen paavin tai kirkolliskokousten erehtymättömyydestä verrattuna Pyhän Raamatun sanaan. Luther alkoi pitää paavia antikristuksena, sillä tämä ei välittänyt anekaupan aiheuttamasta sielujen hätätilasta vaan yritti ainoastaan arvovallalla ja laillisilla käskykirjeillä pakottamalla vaientaa kiusalliset Wittenbergin kriitikoiden joukon, joka Lutherin ympärille oli kerääntynyt.

Kun Luther oli alkanut väittää, että roomalainen kirkko voi erehtyä, kävi tohtori Eck paavi Leo X luona ja toi häneltä bullan eli kirjeen, jolla Luther uhattiin julistaa pannaan eli erottaa kirkollisesta yhteydestä, ellei hän peruuttaisi kirjoituksiaan. Mutta Luther poltti pannauhkauksen julkisesti Wittenbergin kaupungin portilla, ja sen mukana koko joukon muita paavillisia lakikirjoja. Nyt hän oli avoimessa konfliktissa kirkon kanssa. Tammikuussa 1521 hänet julistettiin pannaan, mutta se ei häntä enää säikyttänyt, sillä niin monet olivat jo hänen puolellaan.

Keisari Kaarle V kutsui Lutherin valtiopäiville Wormsiin huhtikuussa 1521, missä hänen pitäisi vielä perua kirjoituksensa. Keisari lupasi hänelle turvallisen matkan. Wormsissa Luther seisoi ruhtinaiden, piispojen ja keisarin edessä eikä perääntynyt, ellei hänen virheitään osoitettaisi Pyhän Raamatun selkeillä todistuksilla ja järkisyillä. ”Tässä seison, en muuta voi. Jumala minua auttakoon.” Ei ole varmaa, sanoiko Luther näin, mutta joka tapauksessa hän vetosi Raamattuun sidottuun omatuntoonsa (ei siis yksilölliseen riippumattomaan omatuntoon, johon nykyisin kernaasti vedotaan). Vihoissaan keisari julisti Lutherin valtakunnankiroukseen toukokuussa 1521. Nyt hänet saisi kuka vain surmata ilman rangaistusta.

Paluumatkalla Wormsista aseistetut ratsumiehet kaappasivat Lutherin – hänen suojelijansa osoittautui lisänimensä veroiseksi. Fredrik Viisas vei hänet salaa turvasäilöön Wartburgin linnaan. Siellä Luther piilotteli naamioituneena ritari Yrjöksi – munkille kasvoi pitkä tukka ja tuuhea parta. Wartburgissa Luther käänsi koko Uuden testamentin kreikasta saksaksi kymmenessä kuukaudessa. Hänelle oli tärkeää, että kaikki saavat lukea Jumalan sanaa omalla kielellään. Lutherin käännös ei toki ollut ensimmäinen saksankielinen Raamattu, mutta siitä tuli kaikkein levinnein versio, jota edelleen tänä päivänä hieman modernisoituna luetaan. Lutherin Raamatulla tuli olemaan yhtenäisen saksan kirjakielen standardisoimisessa keskeinen merkitys. Keskiajalla saksaa puhuttiin ja kirjoitettiin eri puolilla maata eri tavoin.

***

Mikael Agricolaa voidaan verrata Lutheriin näiltä osin paremmin kuin reformaattorina tai teologina toimimisesta. Agricola oli maltillinen uudistaja, ja teologina hän oli myös humanisti Erasmus Rotterdamilaisen ihailija. Sitä vastoin Agricolan Uuden testamentin käännös sekä aapisena julkaistu katekismus muodostivat perustan suomen kielelle ja sitä tietä myös suomalaiselle kulttuurille, jopa kokonaiselle kansalliselle identiteetille. Voidaan myös ajatella niitä taloudellisia ja poliittisia kehityslinjoja, jotka ovat hitaasti tehneet Pohjois-Euroopan maista sellaisia kuin ne ovat. Tällaisista reformaation seuraamuksia ei toki Luther voinut mitenkään aavistaa lokakuussa 1517 aneteesejä muotoillessaan.

Mitä asiaa reformaattorilla siis oli? Vaikka lokakuu 1517 jäi pian taakse ja uudet haasteet tempoivat Lutheria pian kahden rintaman välien selvittelyyn paavin ja radikaalireformaation kanssa, hänen pääsanomansa säilyi. Se on oikeastaan kaikunut hänen kirjoituksissaan ja saarnoissaan aina nuoren munkin etsinnästä asti: Jumala on syntisille armollinen Kristuksessa.