Puhe kirkkoherrojen ja talousjohtajien neuvottelussa Jämsässä 29.8.2017

 

Vuotta 2017 vietetään kansainvälisesti Reformaation merkkivuotena. Eri puolilla maailmaa on ollut paljon aiheeseen liittyvää ohjelmaa, mutta parin kuukauden päästä on käsillä pääjuhla. Silloin erityisesti muistetaan Martti Lutherin aneteesien julkaisua Wittenbergissä pyhäinpäivän aattona 1517. Mutta oikeastaan kyseessä ei ole juhlavuosi eikä muistovuosi: ei ole tarkoitus ”juhlia uskonpuhdistusta”, ikään kuin kyseessä olisi luterilaisten itsensä korottaminen muusta kristikunnasta erilleen, eikä myöskään muistaa aikoinaan rohkeasti toteutettuja uudistuksia, ikään kuin kristittynä eläminen olisi menneiden tapahtumien kultaamista ja kiillottamista.

Toki luterilaisella reformaatiolla on maineikas historia, johon liittyvät suuret persoonallisuudet ja maailmaa muuttaneet tapahtumat. Tutkimukselle riittää edelleen niin historiallista kuin teologista aineistoa. Reformaation keskeiset kaupungit keräävät tänä vuonna suuria joukkoja turisteja – pieni huoli on ollut ilmassa siitä, mitä tapahtuu hulinan jälkeen: vaipuuko Wittenberg taas sadoiksi vuosiksi samaan hiljaisuuteen, jossa se oli ennen reformaatiota ja sen jälkeen?

Saksassa on pyritty venyttämään reformaation viettoa yhdestä pisteestä pidemmäksi janaksi. Olennaista ei olekaan se, mitä joskus tapahtui, vaan mihin kaikkeen se on piirtänyt jälkensä ja mihin se meitä kutsuu. On vietetty kokonaista Luther-vuosikymmentä eri aiheilla: reformaatio ja koulutus, reformaatio ja musiikki, reformaatio ja politiikka jne. Oikeastaan historia ylipäätään onkin mielenkiintoisinta juuri silloin, kun puhutaan merkityksistä – ehkäpä koko historian käsitettä ei voi olla ilman merkitysten pohdintaa, sillä minkä tahansa tapahtumien kuvaaminen ketjuna sisältää jo tulkintaa. Syiden ja seurausten osoittaminen ja vaikuttavien tekijöiden valikointi perustuvat osittain aina johonkin tutkijan tiedonhaluun ja ennakoivaan kokonaiskäsitykseen. Ne puolestaan ovat aina suhteessa merkitysten etsimiseen.

Historian tapahtumille merkityksen antaminen korostuu, kun ryhdytään tekemään ennusteita tulevaisuudesta. Silloin niin pelot kuin toiveet vaikuttavat siihen, mitä halutaan tai ei haluta nähdä. Eilinen antaa huomisen siinä merkityksessä, että asioiden ja tapahtumien suhteiden tunnistaminen vaikuttaa siihen, mitä odotamme ja toivomme ja mihin haluamme vaikuttaa. Näin ollen kysymys siitä, onko luterilaisuus eilistä vai huomista, avautuu uudessa valossa. Kyse ei ole vain siitä, muistellaanko menneitä ja eletäänkö eilisessä vai yritetäänkö suuntautua uuteen, kääntää katse tulevaan ja ennakoida sitä. Kyse on enemmänkin siitä, että menneen pohjalta asioiden merkityksiä ymmärtäen halutaan luoda jotain sellaista, joka liittyy jo koettuun ja antaa rohkeutta ja voimaa sekä suuntaa pyrkimyksiämme jonkin merkityksellisen tavoitteluun.

Ne, jotka muistavat lukeneensa koulussa kirkkohistoriaa – sellainen aine oli aikoinaan ainakin oppikoulussa – saattavat muistaa monenlaisia asioita vaikkapa Lutherista, mutta myös Suomen kirkon herätysliikkeistä ja niiden piirteistä. Opiskelun tarkoitus oli antaa valmiuksia ymmärtää omaa kirkkoa ja kulttuuria, tietää, keitä itse olemme ja mihin oman identiteetin pohjalta olisi luonteva suunnata. Suomalaisen luterilaisuuden ominaispiirteiden tunteminen saattoi olla myös osa isänmaallista projektia, joka kantoi oletuksia suomalaisista kansallisista piirteistä – mitä ei toki itsenäisyyden satavuotisjuhlaa vietettäessä pidä väheksyä – mutta joka globalisoituvassa ja kansainvälistyvässä maailmassa tuntuisi liian kapealta näkökulmalta.

Ainakin kristillisen uskon tai edes luterilaisuuden ymmärtäminen vain sen suomalaisessa muodossa on auttamatta liian niukka antaakseen todenmukaista kuvaa maailmasta, saati sen tulevasta kehityksestä. Kun maa muuttuu, muuttuu myös sen kansan uskonnollisuus, niin myös suomalaisten luterilaisuus. Olkoon se avointa sekä oman historian tuntemiselle että muun maailman luterilaisuuden, koko kristinuskon ja jopa maailman uskontojen ymmärtämiselle. Sellainen ei vie pois omaa identiteettiä, vaan voi pikemminkin vahvistaa sitä.

Maailmalla on kristinuskon väestöllinen painopiste jo siirtynyt eteläiselle pallonpuoliskolle. Sata vuotta sitten maailman kristityistä kaksi kolmasosaa asui Euroopassa, nyt vain joka neljäs. Yli kolmannes asuu yhteenlasketussa Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, mutta nopeimmin kristittyjen lukumäärä kasvaa Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa sekä Aasiassa. Yhdysvalloissa asuu maailman maista eniten kristittyjä, joskin Meksiko ja Brasilia yhteenlaskettuna ohittaa sen. Latinalainen Amerikka onkin tällä haavaa maailman kristillisin alue, mutta ennen pitkää Afrikka ohittaa sen. Etenkin protestanttien osuus kristityistä on jo nyt korkein juuri Afrikassa, kun taas Latinalaisen Amerikan väestö on pääasiassa katolilaisia.

Toki edelleen kristittyjen suhteellinen osuus väestöstä on ylipäätään korkeinta globaalissa pohjoisessa, joskin siellä heidän osuutensa laskee. Etelän kristittyjen määrän kasvu seuraa siitä, että väestö lisääntyy siellä nopeammin. Samaan aikaan on todettava, että islamilaisissa maissa on väestönkasvu vielä voimakkaampaa, ja vuoteen 2060 mennessä maailman muslimien määrä saavuttanee kristittyjen määrän. Tämä on pääteltävissä eri maiden ikärakenteesta sekä syntyvyysluvuista.

Joka tapauksessa kristinuskon painopisteen nopea siirtyminen pois Euroopasta on tehnyt kristinuskosta todella globaalin uskonnon, minkä voi olettaa tulevina vuosikymmeninä vaikuttavan merkittävästi myös uskon ilmenemismuotoihin. Tämä kehitys pitää ottaa todesta luterilaisuudessakin. Luterilaisia on maailmassa noin 77 miljoonaa; niistä Luterilaisen Maailmanliiton jäsenkirkoissa 74 miljoonaa. Hiljattain ovat afrikkalaiset Etiopian ja Tansanian kirkot ohittaneet koossa aiemmin suurimmat Ruotsin ja Yhdysvaltain kirkot. Euroopan maista eniten luterilaisia on edelleen Saksassa, mutta he ovat useassa eri maakirkossa. Pohjoismaiden kirkot ovat niitä suurempia. Saattaa kuitenkin olla yllättävä tieto, että esimerkiksi Indonesiassa, maailman väkirikkaimmassa muslimimaassa, on enemmän luterilaisia kuin Suomessa, joskin he ovat 13 eri kirkossa.

Me emme luterilaisina ole suuri joukko globaaleilla mittareilla mitattuna, emme myöskään kuulu nopeimmin kasvavien kirkkojen joukkoon. Kasvu tapahtuu katolisessa kirkossa, karismaattisessa liikkeessä sekä erilaisissa itsenäisissä yhteisöissä, jotka ovat irtaantuneet jonkin perinteisen kirkkokunnan traditiosta liittämällä siihen kontekstuaalisia uskonnonharjoittamisen muotoja, kuten esi-isien muistamista tai henkien ulosajamista. Näitä kirkkoja nähdään myös maahanmuuttajien yhteisöinä Euroopassa; esimerkiksi Helsingissä toimii useita nigerialaisia karismaattisia seurakuntia. Afrikasta on lähtöisin monia uusia kirkkoja (AIC = African Independent / Initiated / Indigenous Churches), jotka ovat jo levittäytyneet myös globaaliin pohjoiseen.

On siis tärkeää kohdata tämä totuus: kasvava kristinusko ei ole samannäköistä kuin se suomalainen kansankirkollisuus, joka on meille tuttua, ei rakenteeltaan, ei toimintatavoiltaan, ei korostuksiltaan, ei myöskään hallinnoltaan eikä taloudeltaan. Tässä ei ole mitään ihmeellistä; tällaiset seikat ovat alusta lähtien olleet historiallisen kehityksen alaisia. Kristuksen kirkko asettuu aina kontekstiinsa ja heijastaa myös sitä, vaikka sillä onkin ollut alusta asti tunnistettavissa oleva yhteinen uskonsisältö ja pääosin myös yhteisistä osista koostuva liturginen jumalanpalvelus. Voidaan aiheellisesti muistuttaa, ettei meikäläisen kirkon jäsenmäärän, yhteiskunnallisen aseman, työntekijöiden luvun tai toimitilojen hyväkuntoisuuden saati seurakuntaelämän aktiivisuuden perusteella pidä tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, onko luterilaisuus eilistä vai huomista.

Pohjoismaiden luterilaiset kansankirkot ovat vasta äskettäin astuneet samaan virtaan, joka oli jo 1970-luvulla nähtävissä Englannissa, Saksassa ja Alankomaissa. Meillä ovat vanha valtiokirkollisesti viritetty lainsäädäntö sekä kohtalaisen homogeeninen kansa ja kulttuuri tukeneet pitkään kirkon asemaa ja pitäneet jäsenkunnan suurena kansan enemmistönä. Toki myös uskonnon harjoittaminen on ollut aktiivisempaa ja ihmisten side kirkkoon vahvempi, minkä taustalla lienee ollut myös vahvempi sisäinen side itse uskoon.

Suomi liittyy nyt isoon kuvaan, mitä tulee kirkosta eroamisiin sekä maahanmuuttajien saapumiseen seurakuntiimme. Kumpikaan kehitys ei ole meillä ainutlaatuista, emmekä ole myöskään ainutlaatuisesti muista erillään. Kansainväliset virtaukset ovat yhteisiä kaikille, ne tulevat ja menevät rajojen yli. Maailma on pienentynyt kaupan, koulutuksen, tiedonvälityksen ja matkustelun ansiosta. Tätä kehitystä tuskin voi pysäyttää, mutta sen keskellä voidaan oppia luterilaisen kristillisyyden historiallisesta identiteetistä jotain, mikä vaikuttaa siihen, miten menemme tulevaisuuteen.

Luterilaisuuden ytimessä on sanoma Jumalan armosta Kristuksessa. Pelastus on lahja, jonka usko ottaa vastaan. Tämä usko pukeutuu aina johonkin historialliseen hahmoon, aivan kuten Jumala lähetti Poikansa tiettyyn historialliseen aikaan, kansaan, kulttuuriin ja tilanteeseen. Luterilaisuuden ominaispiirteisiin kuuluu Jumalan historiallisten pelastustekojen kuuluttaminen sekä tietty pysyttely historiallisessa jatkuvuudessa. Ehkä jonkinlaisessa yleisprotestantismissa voidaan ajatella, että reformaatio velvoittaa jatkuvaan muutokseen, mutta luterilaisuudessa asia on nähty hieman toisin: uudistus on palaamista aitoon ja alkuperäiseen. Monille tuttu latinankielinen lause ecclesia semper reformanda eli kirkkoa on aina uudistettava, on kotoisin reformoidun kirkon ja teologian piiristä ehkä 1600-luvulta, ei ainakaan Lutherilta.

Maailman luterilaisissa kirkoissa taloudellinen ja koulutuksellinen valta on edelleen pohjoisessa, vaikka väestö ja into näyttävät olevan etelässä. Etelän kirkot ovat yhtäältä tietoisia omasta kasvustaan sekä uskon voimastaan, mutta toisaalta ne näkevät myös itsensä osana globaalia kommuuniota. Monet Afrikan kirkot ovat edelleen taloudellisesti riippuvaisia pohjoisen tuesta, mutta samalla ne pyrkivät eroon siirtomaakauden siteistä. Ne muistuttavat, etteivät tahdo pohjoisen kertovan, miten heillä tulisi suhtautua esimerkiksi seksuaalisuuden kysymyksiin.

Kasvaviin etelän kirkkoihin verrattuna pohjoisen liberaalit kansankirkot yrittävät mennä eteenpäin sovittamalla sanomaansa eri tavoin oman yhteiskuntansa vaatimuksiin. Kirkon on toki tärkeää pysyä keskustelukykyisenä oman aikansa ympäröivän maailman kanssa, vaikka usko onkin peritty edeltäviltä polvilta. Ei ole kuitenkaan sanottu, että tämä resepti toimii; ainakin sillä on vaikea osoittaa olevan kirkon jäsenmäärää kasvattavaa vaikutusta.

Tavoite on oikea, nimittäin saavuttaa ihmiset uskon merkitysten tasolla muuttuvassa maailmassa. Mutta ellei siten synny sisäistä sitoutumista itse asiaan, siis uskoa, rakkautta ja toivoa sekä halua antaa itsensä vapaaehtoisesti lähimmäisen hyväksi, auttaako se? Joskus näyttää siltä, että yrityksessä pitää usko, kirkko ja teologia keskustelukykyisenä maailman kanssa on enemmän kyse omalla uskontiellään haavoitettujen kristittyjen tilinteosta oman menneisyytensä kanssa kuin yrityksestä tavoittaa niitä, jotka eivät vielä usko tai niitä, jotka eivät enää usko. Kristinuskon ”nykyaikaistaminen ettei se kuolisi” näyttää joskus kipeältä yritykseltä hoivata niitä, jotka vielä uskovat, vaikka eivät oikein tiedä, miksi, ei suinkaan tavoittaa ja innostaa uusia.

Äskettäin Namibian Windhoekissa vietetty Luterilaisen Maailmanliiton yleiskokous teki näkyväksi luterilaisuuden globaalin luonteen. Reformaation merkkivuoden pääjuhlaa vietettiin köyhien naapuruston stadionilla, ja sitä kaikesta huolimatta sävytti riemu ja uskon palo. Slummeista käveltiin pölyisiä kujia parhaissa puvuissa juhlapäivään. Sosiaalinen ja taloudellinen oikeudenmukaisuus tulivat esiin luontevana osana uskoa. Ne eivät ole siihen ympätty vallankumouspoliittinen lisäke, vaikka ne sellaiseksi ajoittain leimattiin kylmän sodan aikana pohjoisessa. Yhdessä etelän kirkkojen kanssa nähdään lähetys nykyään kokonaisvaltaisena toimintana, jonka ytimessä on Jumalan työ ihmiskunnan tai oikeastaan koko luomakunnan hyväksi. Sitä voidaan kuvailla vapauttamisena synnin ja kaikkien turmiovaltojen vallasta.

Maailmanliiton yleiskokouksen teema kuuluikin Jumalan armon vapauttamat – Liberated by God’s Grace. Vapauttamisen kielelle käännettyä evankeliumia voi kiitellä sopivaksi kaikkiin konteksteihin, mutta sitä saattaa myös kritisoida siitä, että se helposti lupaa kaikille sitä, mitä he tahtovat vaan ei sitä, mitä Jumala pyhyydessään vaatii ihmiseltä.

Windhoekissa kuultiin vain vähän perinteisesti luterilaista puhetta vapauttamisesta Kristuksessa synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta; enemmän kuultiin vapaudesta taloudellisen epäoikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien loukkaamisen, eriarvoistamisen ja alistamisen vallasta. Ehkäpä teemaksi oli valittu Liberation siksi, koska se puhuu kaikille jotain ja se on helppo markkinoida myös pohjoisessa niille, joilla jo on kaikkea, mukaan lukien kaikki vapaudet, mutta jotka haluaisivat olla vielä itsenäisempiä ja yksilöllisempiä sekä vapaita kaikista muiden asettamista mittareista, rajoista ja velvoitteista.

Taakse on katsottava, jotta näkisi eteen – nimenomaan, jotta näkisi, jotta siis säilyisi näky eli visio tulevasta, vaikka ei olisi tietoa siitä. Luterilaisessa kirkossa on oltava tietoisia siitä, millainen on peritty uskomme, mitkä asiat nousevat tärkeiksi tunnustuksessamme, millä tavoin kirkkomme viettää jumalanpalvelusta ja miksi, mitkä ovat sen sakramentit ja niiden merkitys, tai miksi kirkkomme tekee diakoniatyötä ja miksi se julistaa evankeliumia sanoin ja teoin. On katsottava omaan historiaan, jotta ymmärtäisi tehtäväänsä tässä päivässä ja saisi rohkeutta luottaa Jumalan tekoihin tulevaisuudessakin.

Oikeastaan tästä on ollut kysymys kirkon jumalanpalveluksessa halki aikain. Jumalanpalveluksessa kerrataan Jumalan suuria tekoja, kiitetään niistä sekä rukoillaan johdatusta ja siunausta tulevaisuutta varten. Siksi messussa luetaan Raamatun tekstejä, saarnataan samasta vanhasta evankeliumista, lausutaan uskontunnustus ensimmäisiltä vuosisadoilta, lauletaan Jumalan Karitsaa ja Pyhä-hymniä Uuden testamentin ajoilta ja osallistutaan ehtoolliselle, jonka Herra itse tuhansia vuosia sitten asetti. Kaikki nämä kertaavat historiallisessa jatkumossa uudestaan ja uudestaan, mitä Jumala on tehnyt pelastukseksemme. Vuodenkierto kirkossa noudattaa samaa ajatusta: kirkkovuosi tuo eteemme yhä uudestaan Jeesuksen elämän ja teot, jotta me niitä muistaen luottaisimme Jumalan rakkauteen ja seuraisimme hänen tahtoaan.

Sama ajatus on myös juutalaisuudessa: oikeastaan koko juutalaisuuden identiteettinä on luottaa siihen, että Jumala on ottanut kansan omakseen ja tehnyt sen kanssa liiton. Se on Vanhan testamentin kirjoitusten kantava teema. Siksi juutalaisessa pyhäpäivien vietossa kerrataan yhä uudestaan sitä ihmettä, jolla Jumala toi kansansa pois orjuudesta ja antoi sille tulevaisuuden. Eikö juutalaisuus ole juuri tästä ammentanut voimansa myös kaikkien vainojen, tuhon ja kansanmurhankin keskellä? Tänne asti on uskollinen Jumala meitä tuonut, tästä hän vie meidät myös eteenpäin.

Näin myös luterilaisuus on eilistä, mutta sillä on tulevaisuus edessään. Tulevaisuuden voima on juuri menneisyyden kertaamisessa ja sieltä rohkeuden ammentamisessa. Koska Jumala ennenkin teki ihmeitä, tuki ja toi tänne asti, emmekö rohkenisi mennä huomiseenkin hänen kanssaan? Siksi ei pidä odottaa ihmeitä kristinuskon ”uudistamiselta” paremmin aikaamme sopivaksi, ei myöskään erilaisilta yllättäviltä tai ”rajoja koettelevilta” jumalanpalveluksilta, joilla kirkko pikemminkin asettuu vaaraan hukata historialliseen jatkuvuuteen perustuvan identiteettinsä.

Tämä ei tarkoita takertumista menneeseen eikä yritystä elää muuttumattomana, ikään kuin mikään ei kehittyisi ympärillä. Kirkolla tulee olla selkeä identiteetti Kristuksen omien joukkona, joka hänen instrumenttinaan ja hänen voimassaan kutsuu luokseen, tekee vapaaksi ja palauttaa oikeuden niille, joilta se on riistetty, vaalii kaikkien ihmisten arvoa ja kykenee vuorovaikutukseen ajan haasteiden kanssa. Tällaiseksi kirkko voi tulla, jos sillä on levollinen käsitys itsestään tässä maailmassa ainutlaatuisena yhteisönä, jolla on ainutlaatuinen tehtävä julistaa ainutlaatuista sanomaa Jumalan armosta Kristuksessa. Silloin se seisoo vakaalla pohjalla ja käy rohkeasti tulevaisuuteen, tai paremminkin: silloin se luo itse tulevaisuutta.