Matti Revon luento Suomen ACC ry:n konferenssissa Tampereella 31.1.2014

Lutherista ja reformaation tapahtumista on tehty monia elokuvia. Viimeisin levisi maailman teattereihin kymmenkunta vuotta sitten. Draamaelokuva Luther (ohj. Eric Till 2003) herätti huomiota paitsi nimekkään näyttelijäkaartinsa ihailijoiden joukossa, myös kirkkohistorioitsijoiden keskuudessa. Elokuvan tekijät olivat paneutuneet huolellisesti sekä Lutherin elämään että reformaation tapahtumiin.

Elokuva alkaa ukonilmasta, joka säikäyttää lupaavasti lakitiedettä opiskelleen maisteri Martin Lutherin antamaan lupauksen luostariin menemisestä v. 1505. Heti sen jälkeen ollaan jo tapahtumissa Erfurtin augustinolaisluostarissa v. 1507. Joseph Fiennesin näyttelemä Luther on antanut lupauksensa ja hänestä on tullut munkki. Hänet on vihitty papiksi ja hän on toimittamassa ensimmäistä messuaan. Luther astuu luostarin kirkon alttarille, ottaa ehtoolliskalkin käteensä ja alkaa lausua latinankielistä rukousta. Hän kuitenkin kauhistuu ajatusta, että hänen on puhuteltava Pyhää Jumalaa ja messun toimittajana uhrattava hänelle tämän ainoa Poika. Miten hän voisi edes kohottaa silmiään sellaisen majesteetin edessä, kun jo maallistenkin ruhtinaiden edessä kaikkien on vapistava pelosta? Pyhyyden pelko valtaa Lutherin ja hän kykenee hädin tuskin pysyttelemään alttarin edessä ja jatkamaan messun toimittamista. Elokuvassa hän läikyttää ehtoollisviinin alttarille.

Jumala – rakastava Isä?

Lutherin isä on saanut kutsun tulla seuraamaan poikansa ensimmäistä messua. Isä oli jo aiemmin pettynyt poikaansa, joka oli vaihtanut hyvin alkaneen akateemisen uransa munkin kutsumukseen. Isä, kaivosmies Hans Luther oli koonnut varoja poikansa kouluttamiseen, jotta tämä vastavuoroisesti myöhemmin elämässä hyvin sijoittuneena pitäisi vanhoista vanhemmistaan huolta. Isä kunnioitti poikansa oppineisuutta. Kun tämä oli saavuttanut maisterin arvon, isä alkoi teititellä poikaansa. Mutta sen hän lopetti poikansa mentyä luostariin.

Nyt isä oli saapunut luostariin ja todisti poikansa henkistä romahtamista tämän ensimmäisessä messussa. Myöhemmin poika Luther kertoi messua seuranneella aterialla luostariveljestön tärkeimpien miesten ylistäneen hänen isälleen munkin kutsumusta ja ihmetelleen, miksi tämä suhtautui siihen niin nurjasti. Isä oli tokaissut siihen kitkerän vastakysymyksen: eivätkö oppineet herrat tienneet, mitä on kirjoitettu? ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi.” Kun Luther puolestaan vetosi luostariin menemisensä syyksi kuulemaansa Jumalan ääneen, jona hän pelästymäänsä salamaniskua piti, oli isä kysynyt, mistä tämä tiesi ettei se ollut paholaisen ääni.

Nämä kohtaukset esitetään elokuvassa enempiä osoittelematta ja liian yksinkertaisia selityksiä antamatta. Katsojan tehtäväksi jää kuitenkin nähdä niiden kietoutuvan toisiinsa. Pettymyksen tuottaminen isälle sekä riittämättömyyden tunne Jumalan edessä ovat kuin saman asian kaksi eri puolta. Isä näyttää Jumalan sanan oikeutuksella hylkäävän poikansa, mutta ei ilman aihetta: poikahan on ensin hylännyt isän seuratessaan kutsua, jota kuvittelee pitävänsä Jumalan tahtona.

Isän ja Jumalan vaativuus läpäisevät elokuvassa toisensa ja saattavat Lutherin ahdistukseen. Jos se, mitä olet luullut Jumalan kutsuksi, onkin saatanan viekas juoni, miten voit koskaan saavuttaa varmuutta Jumalan hyvyydestä? Tai, mitä jos se onkin Jumalan ääni, mutta vihaisen Jumalan, joka vaatii mahdottomia? Eikö hän silloin rakastavan taivaallisen Isän sijasta paljastu lopulta vain julmuriksi, joka johdattaa ihmisen umpikujaan, rikkoo hänen lähimmät ihmissuhteensa ja lopulta tuhoaa hänet mitättömyyden tunteeseensa?

Rakkauden vaatimus

Ensimmäisen messun jälkeen seuraa elokuvassa varsin puhutteleva parin minuutin kohtaus. Ahdistunut Luther kiemurtelee yöllä munkinsellissään. Hän kyyristelee nurkissa ja sähähtelee saatanaa pois kimpustaan. Hänen saapuu puhuttelemaan rippi-isä Johann von Staupitz, jota näyttelee saksalainen Bruno Ganz – paljon lempeämmin ja rakkaammin äänenpainoin, mutta ei vähemmän vakuuttavasti kuin sama mies esittää Hitleriä elokuvassa Der Untergang, Perikato.

Luther on vakuuttunut, että Jumala on vihainen ja vaatii ihmiseltä mahdottomia. Hän luo ihmisen rajalliseksi ja lankeavaksi, mutta vaatii tältä pyhyyttä ja vetää tämän tilille lankeemuksistaan. Staupitz sanoo: ”Ei Jumala ole vihainen sinulle, vaan sinä olet vihainen Jumalalle.” Tämä sielunhoidollinen lause, jolla Staupitz haluaa auttaa Lutheria, kuitenkin vain lisää ahdistusta: miten ihminen voisi päästä vihastaan, jos ei Jumalakaan häntä rakasta? Miten ihminen voisi rakastaa täydellistä ja pyhää Jumalaa?

Tämän rakkauden ymmärtämiseksi täytyy tietää jotain Erfurtin augustinolaisluostarista. Siellä noudatetun oppiperinteen mukaan aito katumus ja synnintunnustus seuraa vapaasta rakkaudesta Jumalaa kohtaan. Sitä ei pakota esiin inhimillinen uhka eikä Jumalan vaatimus, vaan sen tulee nousta rakkaudesta. Rakkaus tulee kuitenkin ymmärtää kahdella tavalla: se on yhtäältä ihmisen suuntautuminen Jumalaa kohtaan, mutta myös Jumalan ihmiseen vuodattama yliluonnollinen lahja. Ihmisen rakkaus ei itsessään riitä pyhän Jumalan tavoittamiseen, mutta Jumala vuodattaa häneen Pyhässä Hengessä rakkauden, jolla hän rakastaa Jumalaa.

Luther ei kuitenkaan löydä itsestään vapaata rakkautta, ei oman tahdon mukaista eikä Jumalan antamaa Hengen lahjaa. Meidän korvissamme sielunhoidollinen neuvo ”ei Jumala vihaa sinua vaan sinä Jumalaa” voi tätä taustaa vasten vain lisätä tuskaa ja riittämättömyyden tunnetta. Se on uusi vaatimus: luovu vihastasi ja ala rakastaa. Luther ei voi löytää armollista Jumalaa, vaan törmää samaan muuriin joka puolella: Jumala vaatii armossaankin pyhyyttä. Siksi hänen pääkysymyksensä on: miten löydän armollisen Jumalan?

Jumalan rakkaus Kristuksessa

Staupitzilla oli ratkaiseva merkitys Lutherin niin hengellisen tien kuin reformaattoriksi kehittymisen kannalta. Nimenomaan hän lähetti Lutherin jatkamaan opintojaan, ja hän myös junaili Lutherin Erfurtista Wittenbergiin tuoreen yliopiston professoriksi. Staupitzia voi pitää Lutherin ajatusten hedelmöittäjänä ja hänen hengenheimolaisenaan juuri siinä, miten he tulivat Jumalan rakkauden ja armon ymmärtämään. Luther kiitteli jälkeenpäin Staupitzia todeten, että ilman tätä hän olisi kuollut ahdistuksiin. Rippi-isä tosin joskus kyllästyi Lutherin yliherkkiin tunnustuksiin ja ehdotti: ”Jospa tulisit seuraavan kerran ripille tehtyäsi aviorikoksen tai äidinmurhan. Jumala tahtoo meidän ripittäytyvän kunnon synneistä.”

Mutta rippi oli yhtä tuskaa, koska siinä olisi pitänyt tunnustaa kaikki synnit. Synninpäästö oli täydellinen vasta, jos katumuskin oli täydellinen. Vaan voiko ihminen sellaista koskaan itsestään esiin puristaa? Hänhän ei tunne itseään, ei ymmärrä, mitä salaisuuksia kätkeytyy hänen persoonallisuuteensa, ei kykene tunnistamaan, mikä kaikki on vaikuttanut häneen ja tehnyt hänestä sen, mikä hän on. Hän ei voi ymmärtää ahdistustaan eikä itseään, ei voi myöskään tunnustaa kaikkia syntejään, sillä kuvitellessaan niin tekevänsä hän jo lankeaa katteettomaan ylpeyteen.

Elokuvassa Staupitz vastaa Lutherin ahdistuneeseen kysymykseen armollisen Jumalan löytämisestä, että tämän tulee katsoa vain Kristukseen ja turvautua häneen. Ohjeeksi hän antaa toistaa lausetta: ”Olen sinun, pelasta minut.” Tämä lause, latinaksi tuus sum, salvum me fac, oli Staupitzin tunnuslause. Se on mottona myös hänen pienessä kirjasessaan Von der Liebe Gottes, Jumalan rakkaudesta, jonka hän julkaisi 1518. Luther suositteli sitä lämpimästi sen sisältämän lohdullisen opin vuoksi. Hän lähetti yhden kappaleen äidilleen; tämä Lutherin omistuskirjoituksella varustettu kirjanen löytyy nykyään Berliinin valtionkirjastosta.

Jumalan rakkaus ylhäältä alas

Jumalan rakkaus kuulostaa kauniilta ja lahjoittavalta sanalta, mutta Jumalaan kohdistuvana ihmisen rakkautena se onkin vaatimus. Siitä voi vapautua vain kääntämällä katse pois omasta rakkaudettomuudesta Jumalaa kohtaan ja luottamalla Jumalan rakkauteen ihmistä kohtaan. Jumala on kuitenkin kätkenyt oman rakkautensa Poikansa kärsimykseen. Jumalan rakkaus ilmenee vastakohtansa kautta, niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin.

Lutherin teologiassa keskeistä on Jumalan toiminta päinvastoin, kuin ihmisten arvostukset odottaisivat. Jumala ei näyttäydy majesteettina ja kunniassa vaan köyhänä ja häväistynä. Ihminen rakastaa sitä, mikä on hyvää, ja enemmän sitä, mikä on parempaa; Jumala rakastaa sitä, mikä ei ole minkään arvoista vaan suorastaan halveksittua. Jumalan yläpuolella ei ole mitään, mitä hän pitäisi tavoiteltavana; siksi Jumalan katse ei suuntaudu korkeuksiin, kuten ihmisen katse, vaan alas syvyyksiin. Hän ei etsi pyhiä taivaasta vaan syntisiä maan syvimmistä loukoista.

Ihminen ei kestäisi Jumalan loistoa; niinpä Jumala ilmoittaa itsensä ihmiselle pienuudessa, häväistyksessä ja ulkopuolelle sulkemisessa. Koko Jeesuksen toiminta ilmentää tätä. Kautta evankeliumien kertomusten Jeesus etsii sairaita, heikkoja, halveksittuja ja syntisiä. Sellaisten seuraan asettumalla hän osoittaa, miten Jumala toimii.

Erityisesti Jeesuksen ristinkuolemansa osoittaa, että Jumalan koko toimintatapa suuntautuu ylhäältä alas eikä alhaalta ylös. Risti on kuin etumerkki kaikessa hänen toiminnassaan. Jumalan pyhän Pojan kohtalo pahojen ihmisten käsissä kokoaa sen, miten Jumala toimii omiensa kanssa. Kun Jumala tahtoo viedä ihmisen elämään, hän viekin tämän kärsimykseen ja kuolemaan. Kun hän haluaa tehdä pyhäksi, hän tekeekin ihmisen syntiseksi. Kun hän haluaa johdattaa taivaaseen, hän tuntuukin vievän ihmisen helvettiin. Hän ei johdata ihmistä rauhaan vaan taisteluihin. Tie rauhaan vie vain ahdistuksen kautta.

Jumalan antama ahdistus

Ahdistukset olivat keskeinen tekijä Lutherin elämässä. Hän käyttää niistä saksalaista sanaa Anfechtung, jota on vaikea kääntää suomeksi. Suomalainen sana ahdistus tuo ehkä mieleen nykypäivän psykologian käsitteistön, mutta kyse on enemmästä. Luther kääntää sillä latinan sanan tentatio, joka tavallisesti tarkoittaa kiusausta tai koettelemusta, kuten Isä meidän -rukouksessa. Siinä se nykysaksassa on Versuchung, mutta Lutherilla Anfechtung. Se on enemmän kuin sielun sisäinen tapahtuma, enemmän kuin mielenliike. Anfechtung sisältää myös hyökkäyksen ajatuksen; se viittaa joutumiseen miekan kanssa kimppuun käyvän kohteeksi. Lutherin kokemuksissa perkele hyökkää – vai onko se sittenkin viime kädessä Jumala, joka käy kimppuun perkeleen asussa?

Puhuessaan ahdistuksista Luther sivuuttaa lyhyesti lihalliset kiusaukset, vaikka juuri sellaisia keskiaikainen opetus kiusausten yhteydessä tarkoitti. Ne ovat Lutherin mukaan paljon vähäisempiä ja kevyempiä verrattuna hengellisiin koetuksiin, joita hän saattaa nimittää myös korkeaksi ahdistukseksi. Siinä ihmisen koko olemassaolo, hänen elämänsä ja toimintansa, hänen siveellinen tahtomisensa ja hänen uskonsa ja toivonsa on uhattuna. Tällainen ahdistus syntyy, kun Jumala pääsee omatuntoon ja osoittaa ihmisen kadotetuksi.

Pahimpana ahdistuksena Luther pitää ennaltamääräämistä koskevaa ahdistusta. Se tarkoittaa antautumista sen pohtimiseen, onko Jumala etukäteen määrännyt ihmisen pelastukseen tai kadotukseen. Sen arvailu tai miettiminen voi johtaa ihmisen syvään ahdistukseen, josta hän ei voi omalla tahdollaan tai järjellään päästä pois. Mitä jos suvereeni Jumala, joka armahtaa kenet armahtaa ja valitsee kenet valitsee, onkin etukäteen määrännyt minut kadotukseen? Mitä hyödyttää minun silloin uskoa, rukoilla, tehdä hyviä tekoja, noudattaa Jumalan tahtoa? Mitä hyödyttää silloin edes kaivata pelastusta? Eikö kaikki tahtoni ja toivoni ole silloin vain julmaa leikkiä?

Ennaltamääräämisen pohtiminen johtaa ihmisen etsimään itsestään pelastumisen merkkejä ja siten lankeamaan joko omavanhurskauteen tai toivottomuuteen. Se johtaa myös ihmisen arvailemaan, miten paljon voi joutua kadotukseen sellaisia, jotka eivät koskaan ole kuulleet Kristuksesta. Se merkitsee yritystä tietää sellaista, minkä vain Jumala voi tietää. Kysymys valinnasta täytyy jättää Jumalan salaisuudeksi ja sen sijasta on tutkittava Jumalan pelastustekoja Kristuksessa. Jumalan työtä ei pidä yrittää tuntea siitä, mitä hän ei ole ilmoittanut vaan siitä, mitä hän on ilmoittanut. Kristuksessa hän osoittaa pelastavan tahtonsa koko ihmiskuntaa kohtaan.

Ennaltamääräämistä koskeva ahdistus muistuttaa täydellistä arvottomuuden kokemusta. Elämällä ei ole merkitystä, ei ajallisesti eikä iankaikkisesti. Jaksaako arvottomuuden tunteen valtaan joutuva ihminen edes huutaa apua? Psalmeissa on paljon rukouksia, joissa toistuu ajatus: minulla on monia vihollisia, mutta pelasta sinä minut. Näin arvottomuuden ja ennaltamääräämisen ahdistus voivat ajaa ihmistä turvautumaan Jumalaan ajamalla hänet ensin täydelliseen epätoivoon. Pelastus voi olla vain minun itseni ulkopuolella, ei oman tahtoni vaan Jumalan tahdon varassa.

Jumalan viha ja Jumala vihan kohteena

Jumala voi sallia sielunvihollisen hyökkäysten olla juuri hänen palveluksessaan. Pelastus on kätketty juuri ahdistukseen, vihollisen hyökkäykseen, kärsimykseen, ristiin ja kuolemaan. Lutherin kokemuksissa ja siten myös hänen teologiassaan on merkittävä osa Jumalan vihalla. Puhetta Jumalan vihasta voi olla nykypäivän kristittyjen vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Sitä on pidetty vain osana synkkää keskiaikaista maailmankuvaa. Nykyään puhutaan lähinnä Jumalan hyvyydestä ja sulasta rakkaudesta. Mutta Lutherin teologiassa nämä kaksi inhimillisesti katsoen vastakkaista puolta yhdistyvät syvällisellä tavalla.

Jumalan rankaiseva viha kohdistuu ihmiseen tämän synnin tähden ja pakottaa hänet yrittämään kaikkensa voidakseen kestää. Se on kuitenkin epätoivoinen yritys, sillä ihminen ei löydä itsestään syytä, miksi pyhä Jumala hänet hyväksyisi yhteyteensä. Tämä synnyttää vihaa Jumalaa kohtaan. Mutta samalla Jumalan tuomion kokeminen osoittaa, että Jumala on jo tullut lähelle ihmistä. Tuomitessaan ihmisen Jumala armahtaakin hänet ottamalla hänen vihansa ja syntinsä itseensä Kristuksessa. Hän antaa meille poikansa, hän osoittaa meille Kristusta. Kristus on ihmisen Jumalaan kohdistuvan vihan syytön kärsijä. Jumalan viha ei tuhoa ihmistä vaan pakottaa hänet etsimään armahtajaa. Pojassaan Kristuksessa Jumala näyttää meille armahtavan tahtonsa. Hän lahjoittaa pelastuksen tuomituille.

Vihaisen Jumalan sijaan armollinen Jumala

Tunnetusti Lutherin kerrotaan löytäneen vapauttavan sanoman Roomalaiskirjeen sanoista ”vanhurskas on elävä uskosta” tai ”uskosta vanhurskas saa elää”, niin kuin se nykyään Raamatussa käännetään (Room. 1:17). Hän kirjoittaa latinankielisten teostensa kootun laitoksen esipuheessa v. 1545:

Sillä minä vihasin tuota sanaa ”Jumalan vanhurskaus”, koska kaikkien opettajien käytännön ja tavan mukaisesti olin oppinut käsittämään sen tarkoittavan filosofisesti niin sanottua mahdollista eli aktiivista vanhurskautta, jolla Jumala on vanhurskas ja rankaisee synnin tekijät ja väärät. Minä taas, vaikka elinkin kaikin puolin moitteettomana munkkina, tunsin itseni Jumalan edessä syntiseksi, jonka omatunto oli mitä rauhattomin ja joka ei voinut luottaa omakohtaisella sovituksellaan häntä lepyttäneensä, enkä siksi rakastanut vaan suorastaan vihasin vanhurskasta ja syntisiä rankaisevaa Jumalaa.

Lopulta minä yötä päivää asiaa pohtiessani Jumalan armosta kiinnitin huomioni lauseyhteyteen, nimittäin: ”Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta”, ja siinä aloin käsittää Jumalan vanhurskaudeksi sen, minkä varassa vanhurskas Jumalan lahjana elää, nimittäin uskosta, ja että tämän kohdan ajatus siis on, että evankeliumi paljastaa Jumalan vanhurskauden, nimittäin hänen passiivisen vanhurskautensa, jolla armollinen Jumala vanhurskauttaa meidät uskon kautta, niin kuin kirjoitettu on: Vanhurskas on elävä uskosta. Tällöin minä tunsin itseni suorastaan uudesti syntyneeksi ja astuneeni avoimista porteista suoraan paratiisiin.

On paljon pohdittu, missä määrin Lutherin oma tausta, lapsuuden kokemukset ja suhde omaan isään vaikuttivat hänen kokemuksiinsa henkilökohtaisesta riittämättömyydestä Jumalan edessä. Varsin tunnettu on amerikkalaisen psykoanalyytikon Erik Eriksonin teos Nuori Luther (alkuteos 1958, suom. 1966). Siinä kirjoittaja arvioi identiteetin käsitteen avulla Lutherin kehitystä. Hänen mukaansa vaikea suhde isään vaikutti Lutheriin koko hänen uransa ajan. Nuorena miehenä hän kapinoi isäänsä vastaan valitsemalla munkinkaavun oppineen miehen uran sijasta, mutta lopulta täytti kuitenkin isänsä tahdon tulemalla maailmanhistoriaan vaikuttaneeksi reformaattoriksi.

Lutherin saama ankara kasvatus toki vaikutti häneen, eikä ole syytä epäillä, etteikö käsitys isästä heijastuisi myös ankarassa käsityksessä Jumalasta. Mutta tällainen psykoanalyyttinen selitys jättää huomiotta teologisen kehityksen, joka puolestaan juurtuu aatehistorialliseen kehitykseen. Luther oli ammentanut oman teologisen sivistyksensä jo tiettyjen filosofisten perusedellytysten mukaan, ja hänen toimintansa asettuu aikaan, jossa historialliset tapahtumat nostivat esiin tietyn tarpeen. Pelkkä henkilökohtainen historia ei riitä selittämään Lutherin panosta kokonaisen maanosan historiaan. Siihen tarvitaan myös opillinen sivistys, teologinen oivalluskyky sekä ympäristössä tapahtuva muu kehitys. Avainhahmoksi Luther kuitenkin tuli omakohtaisen painiskelunsa kautta.

Keskinäinen lohdutus

Lutherin ahdistusten taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi valitsin myös sanan lohdutus tämän esitelmän otsikkoon. Viittaamassani elokuvassa oli jo esimerkki lohdutuksesta. Ihminen voi lohduttaa toista ja auttaa häntä luottamaan Jumalaan ja toivomaan häneltä pelastusta.

Monesti on siteerattu Lutherin lausetta hänen kirjoittamissaan Schmalkaldenin artikloissa. Siinä Luther katsoo, että evankeliumi vaikuttaa monella tavoin:

Otamme nyt uudestaan puheeksi evankeliumin, joka antaa neuvon ja avun syntiä vastaan monella eri tavalla, sillä Jumala on armossaan tuhlailevan rikas: Ensiksikin evankeliumi vaikuttaa suullisena sanana, kun koko maailmaan julistetaan syntien anteeksiantamus; tämä on evankeliumin varsinainen virka. Toiseksi se vaikuttaa kasteena. Kolmanneksi pyhänä alttarin sakramenttina. Neljänneksi avainten valtana sekä myös veljien keskinäisessä keskustelussa ja rohkaisussa: ”Missä kaksi on kokoontunut…”

Veljien keskinäinen keskustelu ja rohkaisu, latinaksi mutuum colloquium et consolatio fratris voi viitata Lutherin taustaan luostarissa, mutta toisaalta se viittaa myös kaikkien kristittyjen yhteiseen mahdollisuuteen julistaa toinen toiselleen evankeliumia. Sellaisena se ohjaa kaikkia kristittyjä myös sielunhoidolliseen asenteeseen toisia ihmisiä kohtaan: heidän keskinäinen keskustelunsa voi olla evankeliumin julistusta, uskon ja toivon herättämistä.

Luterilaisuudessa sanotaan olevan kaksi sakramenttia, nimittäin kaste ja ehtoollinen. Mutta reformaattorit kuitenkin puhuivat myös ripistä sakramenttina. Myös siinä välitetään Jumalan anteeksiantamus. Valitettavasti rippi on kirkossamme jäänyt vähälle käytölle, vaikka se vahvasti kuuluu luterilaisuuteen. Luther työtovereineen halusi kuitenkin poistaa ripistä sen evankeliumin vastaiset vaatimukset.

Jo 1200-luvulla oli syntynyt sääntö, jonka mukaan kristityn tuli ripittäytyä vähintään kahdesti vuodessa. Rippi noudatti tiettyä kaavaa ja siinä tuli tunnustaa synnit ne nimeten. Rippi koostui kolmesta osasta, sydämen katumus, suun tunnustus ja tekojen hyvitys (contritio cordis, confessio oris, satisfactio operis). Lutherin mukaan ihminen ei voi luetella kaikkia syntejään, hän ei voi tuntea sisimpään asti omaa itseään. Tämän inhimillisen kokemuksen on nykyaikainen psykiatrinen tutkimus myös vahvistanut. Luther puolestaan vetosi Daavidin psalmiin: Mutta kuka huomaa kaikki erehdyksensä? Puhdista minut rikkomuksistani, niistäkin, joita en itse näe. (Ps. 19:12)

Toiseksi reformaattorit katsoivat, että niin välttämätöntä kuin väärien tekojen hyvittäminen onkin niiden kanssa, joihin vääryys on kohdistunut, hyvitysteot eivät ole osa rippiä. Käytäntö vaati, että pappi julistettuaan synninpäästön antoi tehtäväksi myös hyvitystekoja, kuten rukouksia tai pyhiinvaellusmatkan. Luterilaiset puolestaan jakoivat ripin vain kahteen osaan, katumukseen ja uskoon. Ensin on vilpitön katumus ja sitten evankeliumin sanasta luottamus.

Rippi ja rippisalaisuus

Kirkkokäsikirjassamme on kaava yksityisen ripin toimittamista varten. Siinä todetaan, että ripin voi ottaa vastaan pappi, muu seurakunnan työntekijä tai seurakuntalainen. Rippiin voi liittyä sielunhoidollinen keskustelu, ja rippi voi olla muodoltaan vapaa, mutta siihen tulee sisältyä ainakin synnintunnustus ja synninpäästö.

Kirkkolaki säätää rippisalaisuudesta. Sen mukaan ”yksityisessä ripissä tai muuten sielunhoidossa papille uskottua asiaa ei saa ilmaista, eikä myöskään sitä henkilöä, joka papille on uskoutunut.” Tämä koskee paitsi pappia, myös virassa olevaa seurakuntalehtoria. Kaikkia seurakunnan työntekijöitä sitoo viranomaisen vaitiolovelvollisuus, mutta rippisalaisuus on sitä tiukempi käsite papin ja lehtorin osalta. Kirkkolain mukaan pappia ja virassa olevaa lehtoria ei voi vaatia oikeudessa todistamaan rippisalaisuuden piiriin kuuluvasta asiasta (KL 5:2 §, 6:29 §).

Rippisalaisuus ei kuitenkaan poista sitä, että kaikilla, myös papeilla ja lehtoreilla on ilmoitusvelvollisuus lastensuojelulain vaatimissa tapauksissa. Tästä on viime aikoina paljon keskusteltu julkisuudessa. Miten nämä kaksi lakia sovitetaan yhteen, siitä ovat piispat pari vuotta sitten antaneet ohjeet. Mutta on huomattava, että maallikoiden vastaanottamasta ripistä ei lain tasolla säädetä mitään; kuinka sellaisesta voitaisiinkaan säätää, mikä koskee vapaiden yksilöiden vapaata keskustelua. Sen sijaan voidaan katsoa, että moraalisesti jokainen on vaitiolovelvollinen siitä, mitä hänelle ripissä tunnustetaan, mutta kukaan ei voi kiertää ilmoitusvelvollisuuttaan lain säätämissä asioissa.

Onko rippi vallankäyttöä, koska siihen liittyy puhe jumalallisella auktoriteetilla? Rippi perustuu Kristuksen lupaukseen: Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi (Joh. 20:23). Rippi tulee nähdä Jumalan lupausten julistamisena. Se on siis vapauttavan sanoman lausumista. Lutherin mukaan ripin vastaanottaja toimii Jumalan korvina ja hänen suunsa Jumalan suuna. Tehtävänä on julistaa evankeliumia, ei sitoa ihmisten omatuntoja. Siksi se, joka kuulee synninpäästön, saa sen ottaa vastaan kuin itsensä Jumalan lausumana. Tällaista ei voi mikään terapia luvata.

Ripin ja sielunhoidon suhde

Käsikirjassa oli aiemmin maininta, että ”rippi voi liittyä sielunhoidolliseen keskusteluun”, nyt siis ”rippiin voi liittyä sielunhoidollinen keskustelu”. Ero näyttää pieneltä, mutta kertoo suuremmasta muutoksesta. Nykyään rippiä ei ajatella erillisenä toimituksena, joka ehkä seuraa sielunhoidollisesta keskustelusta, vaan pikemminkin laajemmin osana itse sielunhoitoa. Tämä heijastaa sielunhoitokäsityksen muutosta vuosisatojen ja vuosikymmenten matkalla.

Keskiajalla sakramentaalinen rippi oli väline ihmisen liittämisessä kirkkoon ja sen liturgiseen elämään. Luterilaisuus peri tämän mallin, mutta tulkitsi ripin voimakkaammin vanhurskauttamisopillisessa kontekstissa: siinä julistetaan evankeliumia, joka vapauttaa ihmisen hänen omantunnon tuskistaan synnin tähden. Tässä perinteessä ripistä muodostui osa julistusta. Sellaisena se tunnetaan edelleen etenkin herätysliikkeitten piirissä; sielunhoito tähtää rippiin ja sen tarkoitus on auttaa ihminen pelastuksesta osalliseksi.

Myöhemmin siitä tuli myös luterilaisuudessa osa kirkkokuria ja seurakuntalaisten moraalista valvontaa. Meillä oli vielä 1880-luvulla kirkossamme käytössä julkiripin mahdollisuus; karkeasti langenneen tuli tunnustaa syntinsä julkisesti seurakunnan edessä. Tällaisessa sielunhoito- tai rippikäsityksessä papin rooli uhkaa muistuttaa tuomaria ja sielunhoito vallankäyttöä.

Psykoanalyyttisen koulukunnan kehittyessä on myös sielunhoito kehittynyt. Ihminen nähdään vahvemmin yhtenä kokonaisuutena. Hänen hengelliset tarpeensa nähdään osana hänen koko persoonallista kehitystään, ja hänen uskonnollisen maailmansa nähdään heijastavan hänen sisäistä minäänsä, johon ovat puolestaan jättäneet jälkensä hänen varhaiset lapsuuden kokemuksensa läheisistä ihmissuhteista.

Pastoraaliteologian kehittyessä seurasi julistavaa sielunhoitoa neuvova sielunhoito: ihmistä haluttiin auttaa hänen ongelmissaan tarjoamalla hänelle joitain viisaita ratkaisuja. Sen jälkeen painotus asettui puhumisen sijasta kuunteluun: sielunhoitajan tehtävänä oli kuunnella ja auttaa hänelle uskoutunutta itse löytämään omassa elämässään sen, mitä tarvitsee. Terapiamuotojen kehittyessä on nyttemmin myös sielunhoidossa yhä enemmän puhuttu pastoraalipsykologiasta. Sillä tarkoitetaan teologian ja psykologian vuoropuhelua ihmisen kokonaisvaltaisessa auttamisessa. Uusin suomalainen sielunhoidon oppikirja on professori Paavo Kettusen Auttava kohtaaminen (osa 1, 2013; toinen osa tulossa).

Syyllisyys vai häpeä?

Ihmisen hengelliset ja muut tarpeet ovat osa yhtä ja samaa kokonaisuutta. Mutta tuleeko ne silti erottaa toisistaan? Vaikka ihminen on yksi kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei kaikkia ongelmia pidä hengellistää. Jos ihmisen ongelmana ei ole synnintunto, ei hänelle tule myöskään tarjota lääkkeeksi ripittäytymistä. Viime vuosikymmeninä on yhä useammin muistutettu, että tämän päivän ihminen ei enää kysy Lutherin tavoin ”miten löydän armollisen Jumalan”, vaan hänen eksistentiaalinen tuskansa on toisenlaista. Joitakin vuosikymmeniä sitten sen sanottiin koskevan ennen muuta elämän mielekkyyttä ja kaiken tarkoitusta; ”miten löydän mielekkyyden” kaikkein ihanteiden romahdettua; tänään kenties puhutaan enemmän ihmisen häpeän ja riittämättömyyden tunteesta.

Ihminen ei koe saavansa sitä, mitä hänen kuuluisi saada, hän ei saavuta elämässään varmuutta ja kelpaamisen kokemista. Hän ehkä asettaa itselleen tavoitteeksi olla jotain, mitä hän kuvittelee toisten olevan ja heidän häneltäkin edellyttävän. Hän ei ehkä tunne syyllisyyttä joistain teoistaan, mutta sen sijaan häpeää omasta olemuksestaan. Se saa hänet joko esiintymään korostetun itsevarmasti ja rehvakkaasti tai pakenemaan ja aristelemaan: anteeksi, että olen olemassa.

Arvottomuuden tunne ja epävarmuus omasta itsestä voivat sekoittua hengellisten tuntemusten kanssa. Ne saattavat saada myös hengellisen ilmiasun. Ihminen, joka kokee arvottomuutta, saattaa sanoa, ettei varmaan Jumalakaan hänestä välitä. Mutta hän ei tarvitse synninpäästöä siitä; sellainen voisi saada hänet vain syvemmälle ahdistukseensa. Hän joutuisi siten ikään kuin myöntämään, että hänen arvottomuuden kokemuksensa johtuu hänen erityisestä syntisyydestään, mikä ei pitäisi paikkaansa. Siksi rippi ei ole ratkaisu, vaan tarvitaan pidempiaikaista terapiaa. Valitettavasti sellaista eivät kirkon papit tavallisesti kykene antamaan, eivät myöskään vilpitöntä hyvää tarkoittavat ystävät tai seurakuntalaiset.

Paavo Kettunen kiinnittää uudessa kirjassaan huomiota sielunhoidon spesialisoitumiseen, joka on näyttää tapahtuneen nykypäivän kirkossa viime vuosikymmeninä. Papeilla on entistä vähemmän varsinaisia sielunhoidollisia keskusteluja, vaikka niiden tarve on suuri. Se näkyy esimerkiksi siinä, miten keskustelut ovat lisääntyneet diakoniatyöntekijöiden kohdalla. Suuri tarve sielunhoitoon kohdistuu erityisesti siihen koulutettuihin ammattilaisiin, sairaalapappeihin, perheneuvojiin, terapeutteihin.

Sielunhoidon spesialisoituminen ja sielunhoidollisten keskustelujen vähentyminen seurakuntatyössä etenkin pappien osalta on merkittävä haaste. Mutta edelleen voimme oppia jotain Lutherin kokemuksista: armollinen Jumala, johon voi turvautua ahdistuksissa, on löydettävissä myös veljellisen ja sisarellisen keskinäisen keskustelun ja lohdutuksen välityksellä.