Piispan saarna Akaan seurakunnan piispantarkastuksessa 16.2.2014

Evankeliumi Matt. 19: 27-30

Pietari sanoi Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?”

Jeesus sanoi heille:

”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.”

 

 

Mitä usko kannattaa? Onko siitä mitään hyötyä? Miksi laittaa elämäänsä jonkin sellaisen varaan, jota ei voi todistaa? Kannattaako hukata aikaansa sellaisen odottamiseen, mikä selviää vasta tuonpuoleisessa – jos selviää?

Tällä tavoin kuulee uskoa usein ihmeteltävän. Se on aivan inhimillistä. Uskoahan on inhimillisesti katsoen syytä ihmetellä. Eihän se ensi katsannolla näytä mitenkään hyödylliseltä eikä järkevältä. Se ei tuota ihmiselle suosiota eikä kunniaa, ei omaisuutta eikä varmuutta tulevaisuudesta. Pikemminkin siitä saattaa olla haittaa: ihminen joutuu luopumaan monista omista toiveistaan ja ottaa vaivakseen kantaa huolta kaikille yhtä tuntemattomista asioista. Hän joutuu laittamaan itsensä alttiiksi monille arvosteluille, väheksynnälle ja pilkallekin. Maailmalla on useita paikkoja, joissa usko merkitsee tämän kaiken lisäksi myös vaaraa ja mahdollisuutta joutua vainotuksi, tulla jopa surmatuksi.

Pietari tekee evankeliumissa aiheellisen kysymyksen. Hänen kysymyksensä kuulostaa tutulta, suorastaan meidänkin aikamme ihmisen kysymykseltä. Aivan kuin hän pohtisi, onko Jeesuksen seuraamisessa mitään mieltä. Kannattaako sitä varten tehdä uhrauksia?

Juuri tätä katkelmaa ennen on Matteuksen evankeliumissa kerrottu rikkaasta nuorukaisesta, joka kysyi Jeesukselta, mitä hänen tulisi tehdä saadakseen iankaikkisen elämän. Jeesus oli kehottanut häntä myymään kaiken omaisuutensa, antamaan rahat köyhille ja seuraamaan sitten häntä. Mutta tällainen ehdotus oli ollut nuorelle miehelle liian vaikea noudatettavaksi. Hän ei voinut luopua siitä, mitä omisti, vaan tuli murheelliseksi ja lähti pois.

Tämän kertomuksen jälkeen Pietari ottaa puheeksi omansa ja muiden Jeesusta seuranneiden aseman. ”Entä me? Me olemme luopuneet, mitä me saamme?” Hän näyttäytyy vastakohtana rikkaalle nuorukaiselle. Pietari vetoaa siihen, että hän ja muut Jeesusta seuranneet ovat jättäneet kaiken. Tiedämme muualta evankeliumeista, että Pietarilla oli talo Kapernaumissa ja hän harjoitti kalastajan ammattia. Ne hän ainakin oli jättänyt taakse, hylännyt turvallisen elämän ja ruvennut seuraamaan Jeesusta, joka ei luvannut menestystä; lupasi vain jotain niin epämääräistä kuin tehdä ihmisten kalastajaksi.

Mutta Jeesuksen kutsussa olikin odottamaton ja selittämätön voima; omalla sisäisellä voimallaan se veti Pietarin ja muut liikkeelle. Siinä oli voima, joka sai työtä tekevät ja järkevät miehet arvioimaan elämänsä uudella tavalla, sai heidät jättämään verkkonsa ja veneensä, kaikesta päättäen myös kotinsa ja perheensä. Huolimatta siitä, että heillä oli elatuksen velvollisuuksia, he lähtivät liikkeelle Jeesuksen kutsun voimasta.

Mistä kaikesta voi ihminen joutua luopumaan? Elämä on täynnä tärkeitä, inhimillisesti katsoen suorastaan luovuttamattomia asioita. Kukapa tahtoisi panna alttiiksi tulevaisuuttaan, kukapa haluaisi vapaaehtoisesti luopua sellaisesta, mikä on rakasta? Läheisistä ihmisistä luopuminen on vaikeaa; omista perheenjäsenistä, sukulaisista tai ystävistä suorastaan mahdotonta.

Ehkäpä ihmisen elämä onkin pelkkää luopumista alusta loppuun asti? Joutuuhan jo pieni lapsi luopumaan syntymässä kohdun turvasta, ja siitä lähtien hän joutuu kasvaessaan luopumaan milloin mistäkin. Mutta jokainen luopuminen merkitsee samalla askelta johonkin uuteen. Luopumiseen on kätketty lupaus. Se ei ole vain jostakin irti päästämistä, vaan uuden saamista.

Luopuminen on uuteen astumisen edellytys. Lapsen on esimerkiksi jätettävä tutti, jotta hänen hampaansa ja puheensa pääsee kehittymään. Hänen on noustava turvallisesta konttaamisesta kahdelle jalalle, hänen on jätettävä asemansa erityisen huomion kohteena ja astuttava äidin sylistä kohti omaa itsenäisyyttä.

Jokainen pikku luopuminen on pieni askel uuteen. Voiko tämä sama pitää paikkansa myös vaikeista ja ihmiselle kipeää surua tuottavista luopumisista? Hän voi joutua luopumaan rakkaistaan, ja heidän kaipuunsa jää häneen ainaisesti. Mutta samalla surun läpi voi oppia uutta. Elämä saattaa läheisen ihmisen kuoleman jälkeen näyttää erilaiselta, ei vain tyhjemmältä vaan myös uuteen järjestykseen asettuneelta.

Moni joutuu jonkin tapahtumakulun tai asioiden kehittymisen seurauksena eroamaan puolisostaan. Avioero voi olla hyvin vaativa ja henkisesti kivulias prosessi, jossa ihminen joutuu luopumaan toiveistaan. Hänen korkeat odotuksensa ovat murtuneet ja hänen on lopulta päästettävä irti toiveistaan paremmasta tulevaisuudesta sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa elämä tuottaa vain katkeruutta ja pahaa oloa. Mutta vaikean prosessin jälkeen hän saattaa katsoa elämää itse muuttuneena. Hän voi kokea vapautuneensa jostain voidakseen itse hengittää ja elää tasapainossa.

Moni joutuu odottamatta luopumaan omasta terveydestään. Elämän hauraus paljastuu vastaansanomattomalla tavalla, kun yllättäen saa kuulla olevansa vakavasti sairas. Yhtäkkiä joutuukin katsomaan elämäänsä aivan uudesta näkökulmasta ja asettelemaan jäljellä olevat elämän rakennuspalikat uuteen järjestykseen. Niin joutuu tekemään myös silloin, kun sairaus etenee hitaasti. Kun ihmistä vähitellen riisutaan kaikesta, hän joutuu pala palalta luopumaan elämästä. Yksi asia kerrallaan hän joutuu jättämään taakseen sen, mitä piti varmana – mutta mikä ei loppujen lopuksi ole kenenkään ihmisen kohdalla varmaa. Jokainen meistä on täällä vain väliaikaisesti, sitä vain emme hyvin voidessamme muista.

Jos elämä onkin luopumista, on jokaiseen luopumiseen kätketty jotain uuden saamista – ellei muuta, niin kyky katsoa elämää uudella tavalla, nähdä sen arvo syvemmin kuin ennen, arvioida asioita uudessa järjestyksessä. Ennen suuret paljastuvatkin pieniksi, aiemmin tavoittelemisen arvoiset ovatkin yhtäkkiä yhdentekeviä. Lopulta elämässä jää vain yksi tärkeä, vain yksi yli muiden: saada uskoa Jeesuksen ja seurata häntä viimeisillä askelilla niin kauan kuin elämää on.

Sillä perimmäiseenkin luopumiseen, koko elämästä irti päästämiseen voi sisältyä uuden, paremman lupaus. Kuolema voi uskossa Kristukseen olla vain portti uuteen, katoamattomaan elämään. Kuolema on yhtäältä perimmäistä elämästä irti päästämistä, ja joissain tapauksissa se myös päästää ihmisen hänen tuskistaan, mutta toisaalta se on myös täydellisessä avuttomuudessa Jumalan käsiin jättäytymistä ja hänen armossaan ikuisen elämän toivoon nukahtamista.

Elämässä monet luopumiset voivat siten merkitä uuden saamista sen tilalle, mistä on luovuttu – ja jos luopumisen ymmärtää pakonomaisesta otteestaan irti päästämisenä, merkitsee se juuri sen saamista, mistä luopuu. Sillä jos omastaan kiinni pitäminen, oli tuo oma mitä tahansa, merkitsee elämän kiinnittämistä johonkin ja sen tavoittelemista, miltä odottaa elämässään vakautta, turvallisuutta ja mielekkyyttä, merkitsee siitä luopuminen Jeesuksen seuraamisen tähden juuri sen saamista, mistä luopuu, nimittäin elämän merkityksen löytämistä. Jeesus sanookin toisaalla: Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä (Matt. 16:25).

Jeesuksen vastaus Pietarille on siksi kahtalainen. Ensinnäkin hän lupaa, että hänen tähtensä elämässään jostain luopuneet saavat satakertaisesti takaisin. Sillä mitä onkaan ajallinen hyvinvointi, onni ja elämän mielekkyys verrattuna ikuiseen elämään Jumalan, kaiken elämän lähteen yhteydessä? Jeesus viittaa maailman uudesti syntymiseen eli siihen aikaan, jolloin tämä aika päättyy ja koittaa kaiken uudeksi luominen. Silloin hänen omansa saavat ottaa osaa Jumalan valtakunnassa Jumalan kunniaan, vaikka heille ei tässä ajassa ole maailman silmissä kunniaa koittanut.

Toiseksi Jeesus lupaakin, että tuossa uudessa maailmassa myös arvojärjestykset ovat uudet. Vanha arvojärjestys jää taakse, inhimillinen omaisuuden, kunnian, onnen ja menestyksen tavoittelu osoittautuu viimeistään silloin pelkäksi tuulen tavoitteluksi. Uudessa elämässä viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi. Koittaa aika, jossa vallitsee Jumalan arvojärjestys. Siitä saadaan jonkinlaista vertauskuvallista esimakua jo inhimillisessä elämässä, kun joudutaan luopumaan, mutta saadaankin uutta tilalle. Tai kun on kuviteltu tultavan osalliseksi ensimmäisistä sijoista, mutta pudotaankin hännille, ja takaa joku yllättäen nouseekin huipulle. Tällaista olemme nähneet olympialaisissa. Hiihtoladulla joku kaatuu ja syntyy suma, kärki vaihtuu ja uusi voittaja saa mitalin. Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi.

Elämä Jumalan yhteydessä kääntää inhimilliset arvostukset toisinpäin, mutta juuri silloin elämän mielekkyys ja Jumalan lahjojen syvyys paljastuukin tavalla, jota ei ennen osannut arvata. Se voi myös antaa esimakua siitä ikuisen elämän palkasta, jonka Jeesus lupaa ja joka ylittää kaikki odotukset. Sellainen palkka voi tulla vain Jumalan armosta, ei ihmisen omasta uhrautumisesta, sisälsi se miten paljon luopumista tahansa. Kaikki on lopulta yksin Jumalan lahjaa eikä palkkiota tai hyvitystä ihmisen omista ansioista.

Akaan seurakunnassa on viime päivinä toimitettu piispantarkastusta. Olemme yhdessä etsineet tietä tulevaisuuteen. Olemme kyselleet, mihin Jumala meitä kutsuu. Hän on perustanut kirkkonsa ja lähettänyt sen kuuluttamaan hyvää sanomaa hänen rakkaudestaan. Tänään siunataan yksi uusi työntekijä tehtäviinsä. Mutta samalla tavoin koko seurakunta lähtee tästä messusta tehtäviinsä Jumalan ja lähimmäisen palvelukseen Jumalan siunauksen varassa.