Piispan saarna Somerniemen kirkon 200-vuotisjuhlamessussa 1.9.2013

Evankeliumi Luuk. 17: 11-19

Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: »Jeesus, opettaja, armahda meitä!» Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: »Menkää näyttämään itsenne papeille.» Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: »Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?» Ja hän sanoi miehelle: »Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.»

 

Osaisitko luetella omasta elämästäsi kymmenen asiaa, joista olet kiitollinen? Kun hetken mietit, löydät varmasti useita seikkoja, jotka sinulla ovat hyvin ja joista voit kiittää. Ajattele nyt yhtä sellaista asiaa. Sen ei tarvitse olla tärkein asia; vaikeahan kiitoksen aiheita on panna paremmuusjärjestykseen. Nyt pyydän sinua kertomaan vierustoverillesi kirkonpenkissä tuon yhden kiitosaiheen, yhden asian sinun elämästäsi.

***

Ei ehkä ole vaikea tunnistaa hyviä asioita. Vaikeampaa on tunnistaa, että ne ovat kiitoksen aiheita. Vaikeaa on kiittää Jumalaa asioista, joihin on tottunut ja joita saattaa pitää jopa itsestään selvinä. Sellainen voi olla esimerkiksi terveys. Vaikket olisi äskettäin parantunut mistään sairaudesta, voit silti olla kiitollinen Jumalalle terveydestäsi.

Kymmenestä parantuneesta spitaalisesta vain yksi palasi kiittämään Jeesusta. Se on kymmenen prosenttia. Onko se paljon vai vähän? Ainakin se lienee totuudenmukainen kuva ihmisestä, monessakin suhteessa. Ei ihminen muista kiittää eikä ainakaan käänny tiellään takaisin vaan rientää eteenpäin, kun kohtaa jonkin hyvän muutoksen. Olisiko niin, että vain kymmenesosa ihmisistä ylipäätään kiittää? Vai niin, että ihminen muistaa kiittää vain kymmenesosasta elämänsä hyvistä asioista?

Ehkä tässä kertomuksessa on sattumalta jonkinlainen kaiku siitä, että Jumalalle annetaan kymmenykset. Raamatussa kehotetaan antamaan peltojen sadosta uhrina kymmenesosa, tuomaan se temppeliin papeille, mutta joka kolmas vuosi antamaan kymmenykset muukalaisille, orvoille ja leskille (5.Moos. 26:12).

Jumalalle antaminen tapahtuu juuri kiittämällä, kiitosuhria uhraamalla. Se ei ole uhraamista siinä mielessä, että Jumalalta yritettäisiin ansaita tai ostaa vaihtokaupalla jotain. Se ei ole uhraamista oman elämän varmistamiseksi, vaan se on oman elämän antamista Jumalalle kiitollisena siitä, mitä Hän tekee. Se on itsensä uhraamista kiitosuhrina.

Juuri niin toimi tuo ainut kiittämään tullut spitaalinen: hän ylisti Jumalaa suureen ääneen ja palasi kiittämään Jeesusta. Hän suorastaan heittäytyi maahan Jeesuksen eteen osoittaakseen kunnioitusta hänelle. Muutamassa muussakin paikassa evankeliumeissa kerrotaan, miten Jeesuksen eteen langetaan maahan asti. Se on merkki siitä, että häntä palvotaan Jumalana. Näin toimivat esimerkiksi kolme itämaan tietäjää tuodessaan lahjojaan Betlehemiin (Matt. 2:11) tai opetuslapset, kun he Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen todistivat hänen taivaaseen astumistaan (Luuk. 24:52). Myöskään entinen spitaalinen ei tullut vain kiittämään kiertävää parantajaa, vaan hän tuli osoittamaan kunnioitusta Jumalalle.

Jeesus nimittäin ei ollut ainoastaan poistanut hänestä sairautta, vaan muuttanut hänen elämänsä kokonaan, palauttanut hänelle aseman ihmisten joukossa, ottanut hänet takaisin yhteyteen muiden kanssa. Tällainen parantaminen oli suorastaan ihmisarvoiseen elämään saattamista, ei vain hitaasti runtelevan taudin poistamista.

Spitaalisen osa merkitsi tuolloin ulkopuolelle sulkemista, toisten tuhoon tuomittujen joukkoon. Mooseksen laissa säädettiin, että ”spitaalitautia sairastavan tulee käyttää repaleisia vaatteita, pitää hiuksensa hajallaan ja kasvojensa alaosa peitettynä sekä huutaa: ’Saastainen, saastainen!’” (3. Moos. 13:45). Spitaalisen piti koko olemuksellaan osoittaa olevansa elävältä kadotettu, hänen piti väistellä muita, hyväksyä olevansa hylätty. Hänen piti jopa huutaa, että muut osaavat varoa. Väistykää, täältä tulee tuhoon tuomittu, älkää tulko lähelle!

Miten alentavaa, miten nöyryyttävää, miten pois muiden ihmisten joukosta sulkevaa! Joudut itse eristämään itsesi ja perustelemaan toisille, miksi sinun kanssasi kukaan ei saa olla tekemisissä. Nykyään tosin arvellaan, ettei tauti noin vaan tarttunut – tosin hoidettiinhan meilläkin spitaalia eristämällä; olihan esimerkiksi Seilin saarella Turun edustalla lepraparantola.

Meidän aikamme tuntee kuitenkin toisenlaisia tartuntapelkoja. Kun AIDS alkoi levitä tietoisuuteemme reilut 30 vuotta sitten, syntyi suorastaan hysteeristä pelkoa. Pelättiin, että kuolettava tauti tarttuu kosketuksesta, kättelystä tai lähellä olosta. Kirkossakin syntyi pelkoa ja seurakuntiin ilmaantui painetta luopua ehtoollisen vietossa yhteismaljasta. Tuolloin hankittiin moniin seurakuntiin kiireesti yksityispikareita liioitelluista hygieniasyistä. Ei ollut kuitenkaan mitään näyttöä siitä, että ehtoollisella taudit tarttuisivat.

Niin meillä kuin muualla AIDS myös stigmatisoi sairastajan. Sitä pidettiin tuolloin leimallisesti homoseksuaalien tai huumeiden käyttäjien tautina. Se yhdistettiin mielikuvissa jollain erityisellä tavalla syntisiin ihmisiin. Puuttui vain, että sairastavan olisi pitänyt vielä huutaa edellään: saastainen, itse sairautensa ja kuolemansa ansainnut; älä tule lähelle, ellet halua tuhoutua! Tämä ajattelutapa on kuitenkin onneksi jo muuttunut. Ainakin Afrikan mantereella muutos on myös välttämätön, jotta tuon taudin vitsaus voitetaan. Monissa Afrikan maissa vaimot ovat saaneet tartunnan mieheltään ja välittävät taudin edelleen lapsiinsa, jotka pian vanhempiensa kuoltua jäävät orvoiksi, syntymästään saakka sairaina.

***

Joitain vuosia sitten minulla oli mahdollisuus tutustua Mosambikissa Kirkon ulkomaanavun ja Yhteisvastuukeräyksen kohteeseen. Tapasin HIV-positiivisia ihmisiä, jotka olivat nousseet tautivuoteeltaan. Sairaus oli aiemmin sulkenut heidät sisälle kotiinsa makaamaan ja odottamaan kuolemaa. Mutta kun tutustuin heihin, heistä oli tullut yritteliäitä ja hyväntuulisia ihmisiä.

Muutoksen edellytys oli, että nämä ihmiset olivat ensin voittaneet häpeänsä, uskaltaneet tulla esiin ja lähteä hoitoon. Saatuaan lääkkeensä he olivat voimaantuneet toisten pariin, saaneet elinkeinon, elämänvoiman ja rohkeuden. Joku oli aloittanut pienen kioskin, toinen teki nahasta kenkiä. Edelleen he kuitenkin olivat HIV-positiivisia. Ensin oli pitänyt tapahtua sisäinen muutos, saada rohkeus ja voittaa leimautumisen tuoma lamaantuminen. Nykyiset lääkkeet osoittivat heissä tehonsa, ihmiset alkoivat parantua jokseenkin normaaliin elämään.

Näiden ihmisten kasvoilta paistoi kiitollisuus – ehkä kiitollisuus myös parantajille, mutta ennen kaikkea elämän Antajalle, Jumalalle. Kiitollisuus, luottamus ja elämän rohkeus avasivat tulevaisuuden. Elämän näkeminen Jumalan lahjana avaa ihmisen itseensä käpertymisen solmusta. Se avaa hänet iloitsemaan yhteydestä toisten kanssa.

Vaikuttaa siltä, että terveys ja kiitollisuus liittyvät yhteen – mutta eivät ainoastaan siten, että terveeksi itsensä tuntevan on helppo olla kiitollinen, vaan myös niin, että kiitollinen ihminen näkee elämänsä hyvänä, eheänä ja kokonaisena, vaikka sairastaisikin. Vaikeastikin sairas voi olla kiitollinen siitä, miten Jumala hänelle on antanut elämän varrella ja miten Jumala kannattelee häntä kaikenlaisina päivinä.

Ehkä on jopa niin, että ihminen tulee sisäisesti vasta sitten terveeksi, kun hän näkee elämänsä Jumalan lahjana. Jeesuksen kysymys hänen luokseen palanneelle ainoalle miehelle viittaa siihen. Hän kysyy: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneetkaan?” Miehen kiitos ja Jumalan ylistys erottivat hänet muista. Jeesuksen silmissä hänessä oli tapahtunut enemmän kuin vain parantuminen. Siksi hän sanoi: ”Nouse ja mene. Uskosi on sinut pelastanut.” Usko oli tehnyt tuolle miehelle enemmän kuin vain poistanut hänestä taudin. Usko oli lahjoittanut hänelle kokonaan uuden elämän, palauttanut hänen toivonsa tehdessään hänestä Jumalaa ylistävän miehen.

***

Tänään vietetään Somerniemellä kirkon vuosijuhlaa. Tämä on jo kolmas kirkko näillä paikkeilla, ja seurakunnallakin on monen vuosisadan historia. Tämä kirkko ja sen edeltäjät ovat paikkakunnan asukkaiden voimannäyte. Somerniemeläiset ovat halunneet kokoontua Jumalan sanan kuuloon nimenomaan omalla seudullaan ja tulla rukoilemaan Jumalaa elämänsä käännekohdissa oman kirkon alttarin ääreen. Tänään katsellaan taaksepäin kiittäen, mutta myös eteenpäin rohkeudella ja uskalluksella. Mistä somerniemeläiset ammentavat tulevaisuudenuskonsa?

Tämä on aina ollut pieni seurakunta ja sillä on ollut erilaisia historian vaiheita, kappelina, itsenäisenä ja yhtymän osana, nyt taas kappelina. Täällä on vaikuttanut myös kirkkohistoriallisesti kiinnostavia hahmoja. Vieläkö täkäläiset kokoontuvat kirkkoonsa? Ainakin tänään, kirkkohan näkyy olevan reunojaan myöten täynnä kansaa!

Täälläkin nousee sydämistä sama huuto kuin evankeliumin spitaalisilta miehiltä: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Se on aivan kuin sama huuto, kuin minkä jumalanpalveluksessa laulamme: ”Herra armahda, Kristus armahda, Herra armahda meitä!” Täälläkin edelleen laskeudutaan alttarille Jeesuksen jalkojen juureen aivan kuten häntä kiittämään palannut parantunut mies. Mutta ehkä täälläkin voi kyläläisiä joskus kehottaa samoilla sanoilla kuin Jeesus evankeliumin miehiä: mene ja näytä itsesi papille! Käykää uskollisesti kirkossa, somerniemeläiset, kun teillä on niin kaunis ja arvokas kirkko!

***

Pari päivää sitten putkahti yhtäkkiä yhteiskunnalliseen keskusteluun arkipyhien mahdollinen siirto osana työmarkkinaneuvotteluja. Ehdotettiin siis loppiaisen ja helatorstain siirtämistä pois arkipäivältä lauantaihin, niin saataisiin kaksi työpäivää lisää. Tällaista käytäntöähän jo 70-80-luvuilla väliaikaisesti noudatettiin, kuten monet hyvin muistavat. Mutta pyhät palautettiin 90-luvulla. Niillä olikin suurempi merkitys ja syvempi voima kuin työmarkkinaneuvotteluissa oli arvattu. Ne eivät olleetkaan vain lepoa varten.

Pyhäpäivien välityksellä liitytään laajempaan kokonaisuuteen, uskon historiaan, menneisiin sukupolviin, jo poisnukkuneisiin seurakuntalaisiin, täällä siis entisiin somerniemeläisiin. Yhdessä heidän kanssaan saamme tulla osallisiksi Jumalan suurista pelastusteoista, joista noina pyhäpäivinä kuulemme kirkossa luettavan ja saarnattavan.

Tällä paikkakunnalla on edelleen tärkeää katsoa tulevaisuuteen juuri tässä valossa: olemme itse saaneet esivanhemmiltamme uskon, nyt tehtävämme on välittää se eteenpäin tuleville polville. Uskon perinne välitetään nimenomaan juhlapyhiä viettämällä.

Tänään aloitetaan Somerniemen kappeliseurakunnan syyskauden toiminta. On hyvä ammentaa voimaa siitä, mitä jo on Jumalalta saatu, täynnä kiitollisuutta katsoa aiempien sukupolvien työhön, ottaa heiltä tehtävä vastaan kuin viestikapula ja rohkaistua välittämään usko eteenpäin tämän paikkakunnan uusille polville.

Me luotamme Jumalaan, joka on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Sen merkiksi nousemme nyt ja yhdymme uskontunnustukseen.