Kutsu, kiitos ja kannustus

Hyvä juhlaväki. Onnittelen ansiomerkillä palkittuja sekä pyöreitä vuosia täyttäviä. Te olette laittaneet elämästänne monta vuosikymmentä likoon sen kutsumuksen mukaan, joka teidät jo nuorena veti seurakuntatyöhön. Nyt on aika kiitoksen. Sopivasti sanotaankin tämän viikon psalmissa: ”Minä olen valinnut nuorukaisen kansan joukosta, olen pannut kruunun sankarin päähän.” (Ps. 89:20)

Kun ikävuosiin tulee uusi nolla, se on aina juhlan aihe. Pyöreä nolla näyttää ontolta mutta on täynnä kokemusta. Teillä se on paitsi iän tuomaa elämänkokemusta, myös ammatillisen oppimisen, kehittymisen, rutinoitumisen ja varmuuden kasvamisen tuomaa täytettä. Vahvasti keski-ikäisiksi asti olette tunnollisesti hoitaneet tehtävää, johon aikoinaan lähditte Kristuksen kutsusta hänen kirkkonsa palvelukseen.

Ajan varrella ovat olosuhteet vaihtuneet, vaikka työ on pysynyt samankaltaisena. Ikäluokat ovat seuranneet toistaan, muodit muuttuneet ja työtavat sekä -välineet vaihtuneet. Mutta aika on muuttanut myös teitä. Peruskutsumus on pysynyt, mutta tehtäviä katsellaan eri kulmasta. Ehkä mielessä on ollut montakin kertaa, miten kauan tätä vielä jaksaa. Kun oma ikä etääntyy niiden iästä, joiden kanssa ollaan tekemisissä, säilyy tuore käsitys nuorten maailmasta, mutta kasvaa myös vierauden tunne siihen. Jos nuorempana saikin tyydytystä heittäytymisestä tekemään sitä, mihin oli intohimoa, varttuessa alkaa kaivata muutakin. Kutsumus kannattelee, mutta yhä enemmän huomaa tarvitsevansa vahvempaa arvostusta työtovereilta, esimiehiltä ja työnantajalta. Odotuksia kohdistuu kirkkoherroihin, luottamushenkilöihin ja kirkon päättäjiin. Työ tunnustetaan tärkeäksi ja osaaminen vankaksi, mutta arvostus ei aina vastaa viran vaativuutta.

Yhtenä pettymyksen aiheena on kasvatustyötä tekevien keskuudessa tuloksettomaksi venynyt diakonaattikeskustelu. Odotukset ovat vaihtuneet turhautumiseen. Marraskuussa toimikautensa päättäneelle kirkolliskokoukselle jaettiin tiskirättejä kaiketi tunnustuksena tehdystä tai tekemättömäksi katsotusta työstä. Ymmärrettävä mielenilmaus, joskin yksi ja toinen ihmetteli, milloin oli nuorisotyönohjaajilla pöytää pyyhkinyt. Mutta ehkä sellaisen kysyminen on samaa kuin tuomiosunnuntain evankeliumissa kadotukseen joutuvien ihmettely, milloin he eivät muka olisi Herraa palvelleet.

Diakonaattiuudistuksen toistuva pysähtyminen on opettanut jotain. Asian mutkikkuus paljastuu, kun yritetään sovittaa yhteen työntekijäryhmien tarpeita, eri virkojen nykyisiä toimenkuvia, virkaan vihkimisen edellytyksiä, ekumeenisia haasteita sekä teologiaa ja juridiikkaa. Niskaan puuskuttaa huoli resurssien kutistumisesta ja virkojen vähenemisestä, eivätkä yksinkertaisia ole myöskään kysymykset vallanjaosta. Monien toiveiden ja eri suuntaan vetävien odotusten alla koko hanke tikahtuu ja käy ilmi, ettei kirkossa ole yhteistä käsitystä edes siitä, mitä tavoitellaan saati siitä, miten se tehtäisiin. Uudistukseen kohdistetaan palvelussuhteeseen eli työntekijän asemaan ja etuihin liittyviä odotuksia, vaikka näyttää siltä, että olisi viisasta käsitellä virkaan vihkimistä koskeva kysymys ilman suunnitelmia siitä, mitä vihkimisestä tulisi seurata. Mutta säilyisikö silloin mielenkiinto koko asiaan, ellei siitä nähtäisi olevan jotain ns. hyötyä? Kun diakonaattikeskustelu on ammattikuntaistunut, sitä on käyty professionalistisesta lähtökohdasta työntekijäryhmien omaa asemaansa koskevien odotusten mukaan, mutta huomio tulisi rajata vihkimiseen.

Virkaan vihkiminen merkitsee sitoutumista kirkon tehtävään sekä hengellistä varustamista siihen. Vihkimisessä rukoillaan Pyhän Hengen lahjaa, joka siunaa ja pyhittää ihmisen palvelemaan Kristuksen kirkkoa aina ja kaikkialla. Uskon, että diakonaattiuudistuksessa päästään eteenpäin, kun keskitytään kysymykseen diakoniksi vihkimisestä. Huomatkaa, etten nyt puhu nykyisestä diakoniatyöstä. En tarkoita, että nuorisotyönohjaajia tulisi vihkiä tekemään sitä työtä, jonka kirkkojärjestys määrittelee ”kristilliseen rakkauteen perustuvaksi avun antamiseksi erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta” (KJ 4:3 §). Kasvatustyössä on jo nykyisellään monin paikoin diakoninen ulottuvuus. En myöskään tarkoita, että seurakuntien diakoniatyössä olevien tulisi ryhtyä tekemään kasvatustyötä. Tarkoitan, että diakoniksi vihkimistä ei tulisi perustella näin ymmärretystä diakoniatyöstä käsin. Mutta näiden suhde nähdään kirkossa edelleen tiukaksi ja muut toimenkuvat pois rajaavaksi.

Kirkossa osa on huolissaan, että diakonin tehtävän laajempi määrittely ja vihkiviran avaaminen merkitsisi jotain nykyisten diakoniatyöntekijöiden erityislaadulle. Osa lienee huolissaan nuorisotyöntekijöiden muuttumisesta diakoniatyöntekijöiksi. Yhteinen diakonaatti herättää edelleen epäilystä virkojen sekoittumisesta ja oman erityislaadun menettämisestä, koska liian tiukasti luetaan diakonin virka ja siihen vihkiminen nyt tuntemastamme diakoniatyöstä. Niin ei kuitenkaan tarvitsisi olla, kun ajattelee diakonin viran pitkää historiaa aina alkukirkosta lähtien. Diakonin mahdollisten tehtävien kenttä on ollut laaja.

Kirkossamme on kolmisäikeinen virka. Tuo kolmas säie tulee tulkita laajemmin ja vihkiä nuorisotyöntekijöitä diakoneiksi, joilla voi seurakunnissa olla kasvatuksen toimenkuva. Siihen ei luulisi olevan vaikea siirtyä, kun koulutukset ovat jo nykyisin lähellä toisiaan. Sen sijaan en näe tulevaisuutta, jossa luotaisiin erillinen nuorisotyönohjaajan vihkivirka. Sellainen aiheuttaa lopulta enemmän hämminkiä kuin selvyyttä. Kun lehtorin vihkimys luotiin 1984, sen teologinen perustelu oli epäselvä, ekumeeninen paikka tuntematon ja tarve väliaikainen. Niinpä lehtorin vihkimisen kaava on poistunut kirkkokäsikirjasta. Viimeisten parin vuosikymmenen aikana meillä sitä vastoin on ekumeenisen oppimisen myötä vahvistunut käsitys diakonin ordinaatiosta papin ja piispan rinnalla. Uskon, että muutos jatkuu, vaikka se vaatii uutta ajattelutapaa.

Hyvät ystävät ja työtoverit. Aloitin psalmilla, joka viittasi kuningas Daavidin kruunaamiseen. Me olemme saaneet kutsun seurata Daavidin Poikaa, joka on kruunattu ikuisella kuninkuudella. Hän siunatkoon meidän työmme, vahvistakoon kutsumustamme ja kannustakoon tavoittelemaan osuutta ikuisessa kuningaskunnassa.