Saarna Vesilahden piispantarkastuksessa 1.12.2019

Evankeliumi Mark. 11: 1-10

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”

Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:

– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta,
joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa!

Laulamalla riemullista hoosiannaa tämä Vesilahden kirkkoon kokoontunut kansa yhtyi suureen kansanjoukkoon. Sitä joukkoa on tänään koolla kaikissa Suomen kirkoissa, mutta hoosiannaa lauletaan nyt myös eri puolilla maailmaa. Miljoonat ihmiset kaikilla kulmilla tervehtivät häntä, joka tulee Herran nimessä. Eikä tänään liitytä vain niihin ihmisiin, jotka juuri tässä ajassa laulavat ylistystään, vaan myös niihin, jotka ovat sitä tehneet jo menneinä vuosisatoina. Tämä ylistyslaulu liittää yhteen kaikkien sukupolvien kanssa, jotka kautta aikain ovat viettäneet adventtiaan ja ryhtyneet valmistautumaan Herran syntymäjuhlaa. Sen voivat todistaa ne, jotka ovat tässä kirkossa hoosiannaa jo lapsuudessaan laulaneet. He muistavat tulleensa tänne vanhempiensa ja kenties jo ajan rajan yli siirtyneitten isovanhempiensa kanssa. Sukupolvien ketjussa he ovat tervehtineet Jeesusta samalla huudolla, joka on oikeastaan avunpyyntö: ”Auta meitä.” Ja Jumala on sukupolvesta toiseen kuullut tämän pyynnön, auttanut ja kannatellut niitä, jotka häntä rukoilevat.

Kun tänään ensimmäinen adventtikynttilä syttyy, alkaa odottaminen. Odotetaan juhlaa, jolloin kuullaan Jeesuksen syntyneen. Kuullaan se evankeliumi, joka alkaa tutuin sanoin: Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano… Aletaan odottaa jotain sellaista, joka on jo tapahtunut, jonka kerrotaan tapahtuneen ”siihen aikaan”, tai jopa, kuten monien tuntema vanha raamatunkäännös sanoi, ”tapahtui niinä päivinä, että”. Annetaan siis jokin menneisyyden aikamääre.

Eikö olekin erikoista, että adventtina aletaan odottaa menneisyyttä eikä tulevaisuutta? Vaikka se kuulostaa oudolta, menneisyyttäkin voi odottaa. Sellaista, mikä on tapahtunut jo parituhatta vuotta sitten, voi jälleen odottaa kuin jotain uutta. Me odotamme menneisyyttä. Odotamme, että se Herra, joka on pienenä lapsena syntynyt ja joka on Jerusalemiin ratsastanut, tulisi vielä meidän luoksemme ja viipyisi luonamme, auttaisi ja kannattelisi meitä jälleen huomiseen, antaisi meille tulevaisuuden ja vakuuttaisi jumalallisesta ja rakastavasta läsnäolostaan.

Mutta emme adventtina ainoastaan katsele menneisyyteen ja odota sitä taas luoksemme. Me katselemme myös tulevaisuuteen. Me katselemme, mihin meidän tulisi mennä ja mitä tehdä, jotta Jumalan hyvä tahto toteutuisi meidänkin luonamme jälleen tänä jouluna sekä kaikkina tulevina viikkoina ja päivinä. Sitäkin varten me odotamme menneisyyttä, sillä myös omiin askeliimme löytyy syy, motivaatio, voima ja viisaus sieltä, mikä on jo tapahtunut ja mistä tämän päivän evankeliumissa kuulimme.

Tänään kuulimme Jeesuksen kehotuksen opetuslapsilleen. Siihen sisältyi koko joukko yksinkertaisia verbejä eli teonsanoja. Osa niistä kuvasi, mitä opetuslapset tulevat tekemään ja osa kehotti heitä tekemään jotain. Näitä verbejä olivat: menkää – kun tulette – te näette – ottakaa ja tuokaa – joku kysyy, mitä teette, miksi viette – vastatkaa. Nämä ohjeet Jeesus antoi opetuslapsilleen, ja kun nämä menivät kylään, kaikki sujui kuin ennalta laaditun käsikirjoituksen mukaan. Mutta oliko se valmis käsikirjoitus, jossa opetuslapset vain ennalta ohjelmoituina näyttelivät heille kirjoitetun osan? Vai oliko se ennalta nähty, mutta opetuslapset vapaasti omaa tahtoaan ja omia valintojaan noudattaen toteuttivat sen, mitä Herra jo tiesi?

Nuo verbit olivat sanoja, jotka edelleen kuvaavat kristityn tehtävää. Ne eivät ole jääneet kerran tapahtuneeseen maailmaan, vaan niillä on sama merkityksensä ja tehonsa myös tämän päivän opetuslapsia lähetettäessä. Niillä Jeesus otti ystävänsä mukaan hänen tehtävänsä toteuttamiseen, ja niissä hän itse oli heidän mukanaan. Niinpä aasia noutamaan lähteneillä opetuslapsilla ei ollut ongelmaa Jeesuksen antaman tehtävän toteuttamisessa. Heidän ei tarvinnut pohtia, mihin mennä ja mitä tehdä. Heidän ei tarvinnut pohtia, mistä Jeesuksen lupaama ratsu löytyy, vaan heille luvattiin: heti kun te tulette sinne, te näette.

Jeesus lähettää edelleen ihmisiä asialleen. Ei enää sentään noutamaan aasia, mutta kuitenkin ottamaan osaa siihen, että Jumalan valtakunta saapuu. Sillä siitä on kysymys Jeesuksen ratsastuksessa Jerusalemiin. Hän tulee ja tuo valtakuntansa ihmisten luo. Jumalan valtakunta ei tule vallassa ja loistossa vaan pienuudessa ja vähäisyydessä. Jeesus ei karauta kaupunkiin korskean valkoisen hevosen selässä niin kuin kuningas tai sotapäällikkö eikä hän keinu ylvään kamelin kyttyrän päällä niin kuin arvonsa tunteva rikas kauppias. Jeesus saapuu aasinvarsan selässä ja näyttää kasvonsa kadun kansalle heidän kasvojensa tasolta. Niinpä kaikki uskaltavat rientää häntä vastaan: juuri tällaista messiasta ja kuningasta he rohkenevat tervehtiä ylistyshuudoin ja avunpyynnöin. Tässä on meidän toivomme, tässä on Herra meidän luonamme!

Jeesuksen lähettiläille aasin noutaminen näytti sujuneen ongelmattomasti ja niin kuin oli sanottu. Mutta ei Jeesus tehnyt heistä tässä konemaisia robotteja tai tahdottomia zombeja. Pikemminkin tämä kertomus kuvaa, mitä tapahtuu, kun ihminen antaa itsensä ensimmäisille askelille Herran palveluksessa: muut askelet seuraavat luonnostaan. Pala kerrallaan kaikki asettuu järjestykseen ja näyttää ojentuvan Herran tahdon mukaisesti. Kun lähdetään liikkeelle Jumalan valtakunnan asiassa, yksittäiset askelet kysymyksineen alkavat paljastua Jumalan palvelemiseksi ja hänen kunnian päivänsä tulemisen edistämiseksi.

Onko Jumalalla valmis suunnitelma ihmisen osaksi kaikkine yksityiskohtineen? Joskus kuulee sanottavan, että ”kristitty kulkee ennalta valmistetuissa askelissa”. Ehkä sillä parhaimmillaan tarkoitetaan, että minne vain menetkin, Jumala on jo siellä. Et joudu missään häneltä hukkaan. Mutta se ei tarkoita, että sinut lähetettäisiin tahdottomana toteuttamaan ennalta määrättyä suunnitelmaa. Herra toki tietää kaiken ennalta. Mutta myös sinä tulet tietämään sitä mukaa, kun tulet hänen lähettämään elämäsi eri kysymysten pariin. Eivät opetuslapset noudattaneet valmista käsikirjoitusta. Herrahan itse sanoi: jos joku kysyy, niin vastatkaa. Voi olla, ettei kukaan olisi kysynytkään. Ei asioita ole ennalta määrätty. Mutta kysyjätkin ja sivullisetkin kadun varrella, palmunlehvien varressa, vaatteitaan levittämässä, hoosiannaa huutamassa voivat tietämättään olla mukana Jumalan suurissa suunnitelmissa. Tai sitten tietäen, edes jälkeenpäin?

Vesilahtelaiset ottavat myös osaa Jumalan valtakunnan tulemiseen. Se tapahtuu valmistautumalla jouluun ja avaamalla oman elämän portit, tervehtimällä Herraa rukouksin ja ottamalla hänet vastaan pienenä ja heikkona lapsena, kun hänen syntymänsä juhla koittaa. Silloin tuo valtakunta on jo luonamme uskossa. Mutta tämä kirkkoa täyttävä kansa on kaikki tyynni kuninkaan edellä kulkijoita. Kaupunkiinsa lempeästi ratsastava kuningas lähettää myös tänään hoosiannaa veisanneet kuuluttamaan Jumalan valtakunnan lähestymistä sanoin ja teoin. Tämän uskon merkiksi nousemme ja yhdymme nyt uskontunnustukseen.