Muistopuhe piispa Paavo Kortekankaan hautajaisissa Tampereella 24.8.2013

”Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra.” (Room. 14:7-9)

Hyvät omaiset ja saattoväki.

Piispa Paavo Kortekangas kirjoitti viimeisen virkavuotensa kokemuksista kirjan Viimeinen kierros. Se ilmestyi Tampereen hiippakunnan vuosikirjana 1997. Se päättyy artikkeliin nimeltä Kirkkovuoden viimeinen sunnuntai. Tässä artikkelissa Paavo valmistautuu eläkkeelle lähtöönsä. Hän on pyytänyt saada saarnata vielä kirkkovuoden viimeisenä sunnuntaina ja siunata kirkkokansan. Mutta hän pohtii, kykeneekö luopumisen tuottamalta herkistymiseltä puhumaan.

Samassa yhteydessä Paavo kuvailee, miten hän tulee laskemaan yltään piispanviran tunnusmerkit ristin, sauvan ja kaavun. Kuvailu keskittyy ristiin. Kirjoittaja kertoo, että joissain kirkoissa on joillain piispoilla ollut tapana suudella ristiä sen saadessaan. Paavo lausuu, että hän ainakin kuvaannollisesti tulisi tekemään niin rististä luopuessaan, sillä sen mukana hän laskee alttarikaiteelle paljon. Tampereen hiippakunnan piispanristi on yli kaksisataa vuotta vanha. Jokainen piispa liittyy sitä kantaessaan pitkään edeltäjien ketjuun, Kristuksen todistajien joukkoon.

Risti oli Paavolle tärkeä. Ei ainoastaan piispanristi viran merkkinä, vaan nimenomaan Kristuksen ristinä, pelastuksen tunnuksena. Hän muistelee eräässä toisessa hiippakunnan vuosikirjassa nuoruuttaan. Kesällä 1945 hän oli kristillisellä koulupoikaleirillä tutustunut Mikko Juvaan, monien muiden myöhemmin kirkossa vaikuttajiksi kohonneiden ohella. Leirin jälkeen oli Juva isoveljellisellä päättäväisyydellä värvännyt nuorempansa Turussa pidettävän kristillisen ylioppilaskokouksen järjestelytehtäviin, ”juoksupojakseen”, kuten Paavo kertoo. Siinä yhteydessä Juva oli kiinnittänyt hänen takkinsa rintamukseen pienen kullatun ristin ja sanonut: ”Kuule, Paavo, sinun on paljon helpompi tunnustautua kristityksi nuoreksi, kun kannat tätä merkkiä rinnassasi.”

Tuota ristin rintaan asettamista Paavo jälkeenpäin luonnehti vihkimykseksi johonkin. Juvasta tuli hänelle elinikäinen ystävä. Mutta ristin asettaminen ennakoi paljon enemmän. Vuonna 1981 arkkipiispa Mikko Juva asetti piispa Paavo Kortekankaan virkaansa Tampereen tuomiokirkossa ja ripusti hänen kaulaansa piispanristin; sen saman, jonka Paavo viisitoista vuotta myöhemmin laski alttarikaiteelle, samaan paikkaan, jonka edessä hänet tänään on Kristuksen ristin merkillä siunattu haudan lepoon.

”Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten.”

Kristuksen risti kutsui nuoren Paavon. Hän pohdiskeli jälkeenpäin, oliko pappisuralle lähtö liiankin itsestään selvää. Mutta kun hän juuri 22 vuotta täyttäneenä käveli Turun tuomiokirkon pitkää käytävää ainoana papiksi vihittävänä, hän tunsi suorastaan pelottavaa juhlallisuutta. Vihkijänsä, arkkipiispa Ilmari Salomiehen hän kertoi lukeneen raamatuntekstin kirkastusvuorikokemuksesta: ”Mutta kun he nostivat silmänsä, eivät he nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen yksinään.” Oma yksinäisyys suli pois Kristuksen yksinäisyyden voimasta. Siinä auttoi myös se isällinen tapa, jolla Salomies oli sakastissa sulkenut nuoren papin syliinsä.

Kun seisoin itse Tampereen tuomiokirkon alttarilla papiksi vihittävänä 28 vuotta sitten, ei mieleeni voinut juolahtaakaan, että jonain päivänä kantaisin rinnallani samaa ristiä kuin vihkijäni. Tuskin olisin peloltani kestänytkään sellaisesta vihjaamista. Turvauduin piispan kätten päällepanemiseen ja seurakunnan esirukouksiin. Kun me nuoret papit menimme jonossa sakastiin, otti Paavo jokaisen isälliseen syleilyynsä. Hän halusi välittää sen rakkaudellisen rohkaisun, jonka oli itse vihkijältään saanut. – Todettakoon, että niin paljon kuin tätä elettä arvostankin, en ole itse tohtinut sitä omaksua. Nykyäänhän vihitään sekä miehiä että naisia, enkä tahdo tuottaa hämmennystä.

Piispanvirassaan Paavo hoiti Tampereen hiippakunnan seurakuntia Kristuksen esikuvan mukaisella paimenen mielellä. Hän kertoi käyneensä tarkastamassa tuolloiset 70 seurakuntaa kahdesti, osan kolmesti. Lisäksi tulivat lukemattomat muut seurakuntavierailut, virkaanasettamiset ja toimitilojen vihkimiset sekä vuosijuhlat.

Paavo laittoi kirkossamme liikkeelle pappien ordinaatiokoulutuksen eli valmistamisen vihkimiseen. Hän kutsui kandidaatit piispantaloon asumaan muutamaksi päiväksi – isossa talossa riitti isäntäpariskunnalta tilaa – ja keskustelemaan pappisviran kysymyksistä. Minä sain aikoinani vapautuksen asumisesta, sillä olin juuri muuttanut vaimoni kanssa Tampereelle.

”Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina.”

Joka pappisvirkaan tai piispanvirkaan ryhtyy, joutuu kuolemaan muille toiveilleen ja omalle itselleen. Hänet kutsutaan palvelemaan Kristusta, katsomaan yksin Kristukseen, rukoilemaan häneltä viisautta ja voimia. Mutta kuolema Herran omana merkitsee myös elämää ja ylösnousemusta Herran omana.

”Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle.”

Paavon viimeisinä viikkoina sain vaimoni kanssa joitain kertoja vierailla häntä tapaamassa. Hän oli ruumiillisesti heikko, mutta henkisesti vireä. Keskustelimme piispan tehtävistä. Paavo muisteli kokemuksiaan, kertoi tarkkoja kuvauksia seurakuntavierailuistaan ja ulkomaisista kontakteistaan sekä laski älykästä leikkiä. Mutta hän kertoi myös rukoilevansa meidän puolestamme. Hän ehdotti, että laulaisimme virren Päivä vain ja hetki kerrallansa. Sen sanoilla hän jätti niin oman kuin muiden elämän luottamuksessa Jumalan käsiin, tuli millaisia päiviä tahansa.

”Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra.”

Me olemme jättäneet Paavo Kortekankaan kuolleiden ja elävien Herran haltuun. Muistamme kunnioituksella ja kiitollisuudella hänen työtään Tampereen hiippakunnassa sekä koko kirkossa. Siunatkoon hyvä Jumala rakkaudellaan hänen läheisiään ja lohduttakoon heitä ylösnousemuksen toivolla.