Luento Tampereen Aleksanterin kirkossa 19.2.2017

 

Kohti yhteistä ehtoollista, suuntaa tämäniltainen otsikko. Miksi sinne päin? Miksi kohti yhteistä ehtoollista?

Jokainen ehtoolliselle osallistunut osaisi omalla tavallaan vastata näin perustavaan kysymykseen. Nimittäin jokainen on kuullut Jeesuksen sanat ”tehkää se minun muistokseni” ja sen jälkeen kutsun ”tulkaa”. Tässä on riittävästi perustelua pyrkiä kohti yhteistä ehtoollista yhdessä kaikkien Kristuksen opetuslasten kanssa. Kyseessä on Kristuksen käsky.

On väitetty, että maailmanhistoriassa tuskin on esitetty mitään muuta käskyä, jota olisi noudatettu niin uskollisesti päivästä toiseen, ja niin laajasti, kaikkialla maailmassa, sekä niin tunnollisesti suurella kunnioituksella ja juhlallisuudella, kuin juuri tämä käsky: ”tehkää se minun muistokseni”. Onhan kyseessä Kristuksen käsky, hänen antamansa testamentti ja suoranainen kirkon tehtävä.

Pyhän ehtoollisen viettäminen onkin kirkon tehtävänä osa sen Kristukselta saamaa missiota maailmassa. Jeesus lähetti opetuslapsensa kuuluttamaan evankeliumia sanoin ja teoin, ja kirkko on apostoleista alkaen ymmärtänyt Kristuksen käskemän aterian viettämisen liittyvän tähän. Siinä Jumalan Poika edelleen pyhittää leivässä ja viinissä tämän maailman materiaalista todellisuutta Jumalan uuden luomisen välikappaleena. Siinä Kristus edelleen on omiensa keskellä ylösnousseena ja taivaaseen astuneena, mutta antaen edelleen ruumiinsa ja verensä maailman elämän puolesta.

Niinpä apostoli Paavali kuvaakin ehtoollisen viettoa evankeliumin kuuluttamisena: ”Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee.” (1. Kor. 11:26) Tämän mukaisesti kirkkomme jumalanpalveluksessa seurakunta yhtyy ehtoollisrukoukseen laulamalla: ”Me julistamme hänen kuolemaansa, me todistamme hänen ylösnousemustaan, me odotamme hänen tulemistaan kunniassa.”

Ehtoollisen viettäminen on siten osa Kristuksen koko kirkolleen antamaa todistajan tehtävää. Siihen on kirkossa alusta asti kiinnitetty huomiota. Se on aina ollut kristillisen kirkon kultillisena keskuksena. Siinä ilmenee, mistä kristinuskossa on kysymys. Siksi kirkon ehtoollisrukous kokoaa uskon pääkohdat luomisesta lunastukseen, ja sen jälkeen kerrataan ne sanat, joilla Jeesus käski ruumiinsa ja verensä ateriaa viettää, ja sitten rukoillaan Pyhää Henkeä, jotta tämän sakramentin salaisuus tulisi meillä uskon kautta vastaanotetuksi.

Nykyisessä ehtoollismessussa on mahdollista papin murtaa iso öylätti Jumalan Karitsa -hymnin jälkeen ja lausua: ”Leipä, jonka me murramme, on osallisuus Kristuksen ruumiiseen. Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, sillä me tulemme kaikki osallisiksi tästä yhdestä leivästä.”

Näillä sanoilla haluamme liittyä samassa sakramentissa yhteen kaikkien meitä edeltäneiden ehtoolliseen osallistuneiden kanssa, samoin kuin kaikkien niiden kanssa, jotka eivät ole läsnä juuri tässä pöydässä. Tulemme samassa Kristuksen ruumiin sakramentissa yhdeksi myös heidän kanssaan. Sanojen taustalla ovat apostoli Paavalin sanat: ”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä.” (1. Kor. 10:16-17)

Koska Kristuksen ruumiin ja veren sakramentti on yksi, siihen osallistuvilla ei ole mitään oikeutta sulkea toisia saman ruumiin jäseniä yhteydestään pois. Ei ole myöskään oikeutta vetäytyä erilleen, nauttimaan Herran ruumiin ja veren sakramentti vain omien ystävien ja oman ryhmän ihmisten kanssa. Sellainen vääristää koko sakramentin olemusta. Silloin tapahtuu se, mistä apostoli Paavali varoittaa, kun yhteyden aterialle tulijat syövätkin vain omia eväitään ja yksi on nälkäinen ja toinen juovuksissa (1.Kor. 11:20-21).

 

Ehtoollinen yhteyden sakramenttina

Kirkkomme ehtoollisliturgia on viime aikoina kehittynyt nimenomaan ekumeeniseen liikkeeseen osallistumisen seurauksena. Ymmärrämme entistä syvemmin eukaristian salaisuuden juuri yhteyden eli koinonian sakramenttina.

Ehtoollinen kokoaa liittää ja yhteen. Tämä on ilmennyt kirkon liturgiassa jo varhain. Ehtoollisrukous tekstissä nimeltä Kahdentoista apostolin opetus (kr. Didakhee n. v. 100), lausuu: ”Samoin kuin tämä leipä oli siroteltuna hajalleen vuorille, mutta sitten koottiin ja tuli yhdeksi, samoin tulkoon kirkkosi kootuksi maan ääristä sinun valtakuntaasi.” (Did. 9:4)

Kirkkoisä Augustinus liittää monissa pääsiäissaarnoissaan ehtoollisen sakramentin ja kirkon ykseyden toisiinsa. Kristuksen sakramentaalinen ja ekklesiaalinen ruumis ovat sisäkkäin. Eukaristiassa jaettu ja oikein vastaanotettu Kristuksen ruumis tekee kirkosta Kristuksen ruumiin: ”te olette sitä, mitä vastaanotatte” (Sermo 227), ”te otatte vastaan oman salaisuutenne” (Sermo 229/A).

Pyhässä ehtoollisessa täydellistyy yhteys Kristuksen ja toisten kristittyjen kanssa. Yhteys ei ole pelkästään hengellistä, vaikka Pyhä Henki yhdistääkin kaikkia uskovia, vaan se on myös aineellista, koska Kristuksen ruumis ja veri nautitaan sakramentissa ja uskovat jakavat yhteistä elämää. Ehtoollisen sakramentti on tämän keskinäisen yhteyden ja toinen toisensa elämän jakamisen keskipisteessä myös Martti Lutherin teologiassa.

Saarnassa Korkea-arvoisesta Kristuksen ruumiin sakramentista sekä veljestöistä (1519) Luther täydentää vanhakirkollista yhteyden aterian teologiaa. Ehtoollisessa ei jaeta ainoastaan hyviä pelastuksen lahjoja, vaan siinä jaetaan myös synti ja kärsimys. Oikeaa kristillistä veljeyttä on jakaa pöytänsä köyhien kanssa. Kristitty antaa itsensä ja ottaa myös toisen hädän, kärsimyksen ja puutteen kannettavakseen. Luther kirjoittaa:

”Kuten monista yhteen heitetyistä jyvistä tehdään leipä, ja monien jyvien ruumiista tulee yhden leivän ruumis, jossa jokainen jyvänen menettää oman ruumiinsa ja hahmonsa ja ottaa yhteisen leivän ruumiin, ja vastaavasti viinirypäleet menettäen oman hahmonsa tulevat yhden viinin ja juoman ruumiiksi, niin tulee meillekin tapahtua, jos käytämme tätä sakramenttia oikein. Kristus ja kaikki hänen pyhänsä ottavat rakkaudessa meidän muotomme ja taistelevat meidän kanssamme syntiä, kuolemaa ja kaikkea pahaa vastaan, jotta mekin voisimme omaksua rakkaudessa hänen muotonsa ja luottaa hänen vanhurskauteensa, elämäänsä ja pyhyyteensä. Ja niin tämän yhteyden kautta hänen lahjansa ja meidän kurjuutemme muovautuvat yhdeksi kakuksi, yhdeksi leiväksi, yhdeksi ruumiiksi ja yhdeksi juomaksi, kunnes kaikki on yhteistä. Oi, tämä on suuri sakramentti, sanoo Pyhä Paavali, että Kristus ja kirkko ovat yksi liha ja yksi luu.” (Sta 1, 278-279)

 

Ehtoollisyhteys ekumeenisena tavoitteena

Koska ehtoollinen on tällainen yhteyden ateria niin Kristuksen kuin kaikkien Kristuksen omien kanssa, tulee kirkon pyrkiä ykseyteen. Hajaannus Herran pöydässä ei ole hänen tarkoituksensa vaan se on skandaali. Tarkoitus on tulla Kristuksen ruumiin sakramentti nauttimalla hänen yhdeksi maailmassa eläväksi ruumiikseen. Ykseys osa kirkon missiota, se ei ole jokin vapaasti valittava lisä. Sitä voi pitää yhtenä kirkon toimintamuotona yhtä vähän kuin sellaisena voi pitää pyhää messua; se kuuluu kirkon olemukseen ja on sen elämän muoto.

Ekumeenisessa liikkeessä on siksi alusta lähtien pyritty nimenomaan sellaista yhteyttä kohti, joka ilmenee yhteisenä ehtoollisen viettämisenä. Tämä on eri aikoina ilmaistu hieman eri tavoin, ja eri kirkkojen välisissä suhteissa on painotettu eri edellytyksiä, mutta suorastaan klassisena muotoiluna kirkon tavoitellusta ykseydestä voidaan pitää Kirkkojen Maailmanneuvoston yleiskokouksessaan New Delhissä v. 1961 lausumaa määritelmää:

”Me uskomme, että se ykseys, joka on sekä Jumalan tahto että hänen lahjansa hänen kirkolleen, ilmenee näkyvänä, kun kussakin paikassa Pyhä Henki johtaa kaikki Jeesukseen Kristukseen kastetut ja hänet Herraksi ja Vapahtajaksi tunnustavat yhdeksi täydet velvollisuudet saaneeksi yhteisöksi, jolla on yksi apostolinen usko, joka saarnaa yhtä evankeliumia, murtaa yhtä leipää ja liittyy yhteiseen rukoukseen. Sen yhteinen elämä ulottuu todistamaan kaikille ja palvelemaan kaikkia, ja sen jäsenet ovat samalla yhteydessä kaikkien paikkojen ja kaikkien aikojen koko kristilliseen yhteisöön siten, että pappisvirka ja jäsenyys ovat kaikkien tunnustamat ja että kaikki voivat toimia ja puhua yhdessä, kun tilanne vaatii tehtäviin, joihin Jumala kansaansa kutsuu.”

Nykyisessä ekumeenisessa liikkeessä puhutaan yhä enemmän Jumalan ykseydestä kirkon ykseyden perustana ja mallina. Jumala on yksi, mutta hänessä on kolme persoonaa. Persoonat ovat kukin itsenäisiä toimijoita, mutta samalla ne ovat yhtä olemusta. Jumalan persoonat ovat myös jatkuvassa keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja osallistuvat siihen, mitä toinen tekee. Isä luo Pojan kautta, ja Poika rukoilee Isää lähettämään Hengen, ja Henki ohjaa uskossa Pojan kautta Isän tykö. Myös paikalliset ja alueelliset kirkot voivat olla autonomisia ja silti tunnustaa toisensa sekä pyrkiä tekemään käytännöissään näkyväksi, että ne ovat yhtä. Oman kirkkomme uusin ekumeeninen strategia, nimeltään Kohtaamisen kirkko: Kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020, lausuu asian näin:

”Myös kirkko on Kristuksessa yksi, vaikka se on jakautunut erilaisiin alueellisiin sekä tunnustuskuntiin kuuluviin kirkkoihin. Kirkkojen kutsumuksena on pyrkiä kohti ykseyttä, kuten Jumala on yksi. Jeesus rukoili omiensa puolesta, ’jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä.’ Kristuksen kirkon ykseys tulee näkyväksi, kun kirkot viettävät yhdessä jumalanpalvelusta, julistavat evankeliumia ja palvelevat maailmaa yhdessä.”

”Jumalan olemuksellinen ykseys on Jumalan persoonien välistä yhteyttä. Vastaavalla tavalla kirkon ykseys voi toteutua alueellisten kirkkojen keskinäisenä yhteytenä. Se edellyttää toinen toisensa tunnustamista Kristuksen kirkon osana, ja se ilmenee syvimmällä tavalla yhteisessä ehtoollisen sakramentissa. Kristuksen kirkko on hänen ruumiinsa, ja pyhässä ehtoollisessa kristityt tulevat hänen ruumiinsa ja verensä sakramentin nauttiessaan yhdeksi ruumiiksi myös keskenään.”

”Ekumenian tavoitteena on kirkon näkyvä ykseys. Ei riitä, että ykseys vallitsee hengellisesti, uskon maailmassa, vaan sen tulee tulla näkyväksi kirkon jumalanpalveluksessa, diakonisessa palvelussa sekä evankeliumin julistuksessa. Toisaalta tämä merkitsee myös erillisyyttä ja itsenäisyyttä. Jumalassa vallitseva ykseys on persoonien keskinäistä yhteyttä, minkä mallin mukaan myös kirkot voivat tehdä ykseytensä todeksi keskinäisenä kommuuniona.”

 

Reformaatioajan ehtoolliskiistat

Luterilaiselle teologialle on tunnusomaista vahva usko reaalipreesensiin, eli Kristuksen todelliseen läsnäoloon ehtoollisen leivässä ja viinissä. Tästä oli kiistaa reformaation alkuajoista lähtien; Luther pitäytyi vanhakirkollisessa uskossa, joskaan ei hyväksynyt aristoteliseen filosofiaan perustuvaa muuttumisoppia eli transsubstantiaatiota. Kuitenkin Lutherin mukaan todella tapahtuu muutos: se mikä ensin oli vain leipää ja viiniä, tuleekin messussa Kristuksen lupauksen mukaisesti hänen ruumiikseen ja verekseen. Luterilaisten tunnustuskirjojen viimeinen osa, Yksimielisyyden ohje, lausuu vakuuttavasti: ”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että pyhässä ehtoollisessa Kristuksen ruumis ja veri ovat läsnä todellisesti ja olemuksellisesti ja että ne todella jaetaan ja otetaan vastaan leivän ja viinin myötä.” (FC Epit. VII)

Reformaatio oli hajaantunut tällä kohdalla. Luther korosti Kristuksen reaalista, ruumiillista läsnäoloa leivässä ja viinissä, kun taas Ulrich Zwingli ja Jean Calvin katsoivat Kristuksen olevan läsnä vain hengellisellä tavalla. Kiistaa Lutherin ja Zwinglin ryhmien välillä selviteltiin Marburgissa lokakuussa 1529, missä kyettiin laatimaan 14 yhteistä uskonkohtaa, mutta viidennessätoista näkemykset hajaantuivat. Molempien mielestä ehtoollisessa on läsnä Kristuksen tosi ruumis ja veri ja että ne on välttämätöntä nauttia hengellisesti, mutta yksimielisyyteen ei päästy Kristuksen ruumiillisen läsnäolon tavasta. Zwinglin mukaan Kristus oli läsnä vain jumalallisen luontonsa puolesta, kun taas inhimillinen luonto oli astunut ylös taivaisiin ja istui Isän oikealla puolella. Lutherin mukaan tällainen hajauttaa Kristuksen persoonan; Kristus on läsnä sekä inhimillisesti että jumalallisesti. Hän perusteli tätä opilla Kristuksen inhimillisen luonnon kaikkiallisuudesta eli ubikviteetistä: koska yhdessä Kristuksen persoonassa molemmat luonnot tulevat osallisiksi toisen ominaisuuksista, voi Kristuksen inhimillinen luonto olla myös kaikkialla hänen jumalallisen luontonsa tapaan. Siksi hän voi olla reaalisesti myös leivässä ja viinissä, ja hänet syödään ja juodaan ruumiillisesti.

Lutherin kerrotaan Marburgissa kirjoittaneen liidulla pöytään hoc est corpus meum, eli Jeesuksen sanat ”tämä on minun ruumiini”, muistuttaakseen Herran kirjaimellisesta lupauksesta, mutta Zwinglin mielestä sopivampi termi kuin hoc est olisi hoc significat, tämä kuvaa minun ruumistani. Neuvottelu johti teiden jakaantumiseen; Luther lausui lopuksi zwingliläisille: ”Teissä on eri henki kuin meissä.” Se osoittautui oikeaksi toteamukseksi, sillä tiukan zwingliläisen tulkinnan mukaan ehtoollinen tultiinkin näkemään vain vertauskuvallisena muistoateriana. Hieman toisin asian esitti Calvin, jonka mukaan Kristus, vaikka istuukin Isän oikealla puolella, on todellisesti läsnä ehtoollisen vietossa, mutta vain hengellisesti, ja hänet voidaan nauttia ehtoollisessa, joskin vain uskossa. Äärimmillään kalvinistisen mallin mukaan ne, jotka eivät usko, eivät saa Kristusta, vaikka ehtoollisen nauttivat. Luterilaisen käsityksen mukaan Kristus nautitaan myös ruumiillisesti, siis hänet syödään ja niellään uskosta riippumatta, mutta vain uskon kautta voi hyötyä ehtoollisen siunauksista.

 

Ekumenian aika

Moni hyvä kristitty ihmettelee, miksi edellä kuvaamiani kauniita tavoitteita ei yksinkertaisesti panna toimeen. Miksi ei vain aloiteta heti yhteisiä ehtoollisenviettoja? On ymmärrettävää, että asiaan kohdistuu paineita käytännön seurakuntaelämän tasolta, perheiden piiristä ja etenkin pariskuntien eri kirkkoihin kuuluvien puolisoiden väliltä. Toivottavasti tällainen paine tuottaa tarvittavaa asennemuutosta ja auttaa näkemään, miten polttavasta asiasta on kyse, ja miten päättäväisesti ekumenian askeleita pitäisi ottaa. Mutta askelet eivät ole helppoja. Niistä estävät ensinnäkin erilaiset ehtoolliskäsitykset, siis mitä ehtoollinen on, mitä siinä tapahtuu, mitä siinä saadaan ja mitä nautitaan, toiseksi erilaiset käsitykset ehtoollisen viettämisen merkityksestä kirkon jäsenyyden kannalta ja kolmanneksi erilaiset käsitykset pappisvirasta eli siitä, voiko olla oikeaa ehtoollista siellä, missä ei tunnusteta olevan oikeaa pappisvirkaa.

Seuraavassa käyn pikaisesti läpi kirkkomme ehtoollisyhteyttä koskevat neuvottelut ja sopimukset. Ensimmäinen niistä koskee suhdetta Englannin anglikaanisen kirkon kanssa. Edeltäjäni Jaakko Gummerus ja Aleksi Lehtonen johtivat neuvottelukuntaa, joka jo 1933 ja 1934 saavutti yhteisymmärryksen keskeisistä kristinopin kohdista, niin myös ehtoollisen viettämisestä. Neuvottelujen jälkeisessä arkkipiispojen kirjeenvaihdossa 1936 sovittiin tapauskohtaisesta ehtoollisvieraanvaraisuudesta, mutta se ei johtanut syvempään yhteyteen Englannin kirkon kanssa. Syitä voidaan nähdä olleen kaksi: ensinnäkin suomalaiset eivät olleet halukkaita päästämään irti siitä piispan oikeudesta, että hän voi määrätä myös tuomiorovastin toimittamaan pappisvihkimyksen; tämä merkitsee, että anglikaanisessa kirkossa ei voitu olla varmoja, olisivatko kaikki Suomen kirkon papit oikein eli piispallisesti vihittyjä, jotta kirkot voisivat olla täydessä yhteydessä. Toinen syy lienee se, että sota tuli väliin, ja me jouduimme eri puolille rintamaa. Sotien jälkeen Lehtosesta tuli arkkipiispa, ja välit kehittyivät jälleen nopeasti suotuisaan suuntaan, mutta samalla ekumeeninen liike otti jo uusia askelia toisenlaisilla teemoilla ja menetelmillä.

Seuraavaksi sovittiin ehtoollisvieraanvaraisuudesta Skotlannin presbyteerisen kirkon kanssa 1954. Tämä tapahtui pelkällä kirjeenvaihdolla, sen taustalla ei ollut ekumeenista oppikeskustelua esimerkiksi ehtoollisopista – mitä voi pitää erikoisena, kun ottaa huomioon, että kyseessä oli reformoitu kirkko. Voidaan tosin muistuttaa, että myös Englannin kirkossa on reformaatioaikana vaikuttanut voimakkaasti kalvinistinen ehtoollisteologia, mutta se on vuosisatojen matkalla vahvistunut reaaliseen suuntaan, mikä ilmenee nykyään Englannin kirkon ehtoollisliturgiasta. Nämä kaksi varhaista ehtoollisvieraanvaraisuuden sopimusta koskivat siis satunnaisia toisen kirkon piiriin tulevia vieraita, ei pappien oikeutta ryhtyä toimittamaan palveluksia toisessa kirkossa.

Ajallisesti seuraavana on mainittava Euroopan protestanttisten kirkkojen yhteinen sopimus Leuenbergin konkordia, jonka laatimiseen kirkostamme osallistuttiin, mutta joka ei meillä johtanut tulokseen. Sen avulla Keski-Euroopan, ennen muuta Saksan, luterilaiset, reformoidut ja unioidut kirkot ovat keskinäisessä alttarin ja saarnatuolin yhteydessä. Suomen kirkko torjui konkordian sen teologisten epäselvyyksien vuoksi v. 1977, mutta sitoutui samalla ottamaan osaa teologiseen jatkotyöskentelyyn. Niissä olemme vaikuttaneet siitä lähtien mahdollisuuksiemme mukaan.

Leuenbergin konkordian sanamuotoja alttarin ja saarnatuolin yhteydestä lainattiin Luterilaisen Maailmanliiton piirissä Dar-es-Salaamin yleiskokouksessa 1977, jolloin pyrittiin sopimaan luterilaisten keskinäisestä ehtoollisyhteydestä ja virkojen tunnustamisesta. Siitä päätettiin Budapestin yleiskokouksessa 1984, ja se vahvistettiin Curitiban yleiskokouksessa 1991. Huomattakoon siis, että ei ole ihan itsestään selvää, että kaikilla maailman luterilaisilla olisi keskinäistä ehtoollisyhteyttä. Yhteisestä opista huolimatta luterilaisilla voi olla tekijöitä, jotka estävät sellaisen, esim. suhde naispappeuteen. Luterilaisen Maailmanliiton sisällä kuitenkin on tällainen vastavuoroinen tunnustaminen, mutta maailmanliiton ulkopuolisten luterilaisten, kuten amerikkalaisen Missouri-Synodin kanssa ei. Samalla on huomautettava, että tämä ei juuri nyt ole aivan aukotonta myöskään LML:n kirkkojen kesken; äskettäin Etiopian Mekane Yesus -kirkko, Maailmanliiton suurin jäsenkirkko, sanoi suhteensa irti Ruotsin kirkkoon ja Amerikan evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Nämä ovat olleet sen pitkäaikaisia kumppaneita, mutta yhteys katkaistiin niiden samaa sukupuolta olevien avioliittoja koskevien kannanottojen tähden.

Ajallisesti seuraava sopimus on Porvoon julistus, joka allekirjoitettiin 1996 ja joka tuo Pohjoismaiden sekä Baltian luterilaiset kirkot ja Brittein saarten anglikaaniset kirkot läheiseen yhteyteen. Tämä sopimus on kirkkomme laajakantoisin ekumeeninen sopimus, ja sen mukaan me sitoudumme pitämään toistemme jäseniä myös ominamme, siis jäsenillä ovat yhtäläiset oikeudet, ja tunnustamme toistemme piispan, papin ja diakonin virat. Vietämme yhteisiä jumalanpalveluksia, osallistumme toistemme piispanvihkimisiin ja kehitämme yhteistä käsitystä diakonin virasta. Lisäksi me toimimme muutenkin yhteisen todistuksen ja palvelun edistämiseksi, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että Tampereen hiippakunnalla on paljon yhteistoimintaa Manchesterin hiippakunnan kanssa; viime aikoina erityisesti rippikoulun yhteydessä. Paikallisesti puolestaan täällä Tampereella luterilaiset ja anglikaanit hoitavat yhdessä englanninkieliset jumalanpalvelukset seurakunnassa, joka on järjestäytynyt Englannin kirkon yhteydessä, mutta joka kokoontuu luterilaisten seurakuntien Vanhassa kirkossa ja jota palvelee yksi luterilaisen seurakuntayhtymän pappi käyttäen Englannin kirkon messujärjestystä.

Seuraavaksi on laadittu sopimus Saksan evankelisen kirkon (EKD) kanssa. Tunnetusti useimmat Saksan evankelisista ovat luterilaisia, mutta EKD:n jäsenkirkkoina on myös reformoituja ja unioituja kirkkoja. Mehän emme ole allekirjoittaneet Leuenbergin konkordiaa, joten me tarvitsimme oman sopimuksen, jotta tulisi turvatuksi suomenkielinen seurakuntatyö Saksassa ja vastaavasti saksankielinen Suomessa. Yhteistyösopimus on ollut olemassa jo 1970-luvun lopulta, mutta vasta v. 2002 siihen hyväksyttiin teologinen perustelu, jonka voi sanoa olevan ehtoollisteologialtaan vahvempi kuin Leuenbergin konkordia.

Vuonna 2010 sovittiin asiakirjalla Kristuksesta osalliset suomen- ja ruotsinkielisten metodistikirkkojen kanssa yhteydestä, joka on teoriassa lähes yhtä läheinen kuin Porvoon anglikaanien kanssa. Teoriassa sikäli, että meillä on ehtoollisyhteys ja keskinäinen virkojen tunnustaminen, mutta meillä ei ole vastaavaa jäsenyyden omana pitämistä eikä yhteistyötä tehdä yhtä aktiivisesti. Sitä voisi kuitenkin hyvin kehittää. Ehtoollisyhteyden osalta sanottakoon, että tämä sopimus tuli mahdolliseksi metodistien hyväksymien kansainvälisten asiakirjojen avulla, ennen muuta luterilais-katolisen Yhteisen julistuksen vanhurskauttamisopista sekä Yhdysvaltain metodistikirkkojen laatimien kastetta ja ehtoollista koskevien dokumenttien myötä.

 

Dialogi jatkuu

Muita neuvotteluja toisten kirkkojen kanssa on myös käyty, mutta ehtoollisyhteyttä ei ole saavutettu. Sitä voidaan pitää kuitenkin tavoitteena, joko läheisempänä tai kaukaisempana. Ensimmäiseksi on mainittava dialogi roomalais-katolisen kirkon kanssa, jota Luterilainen Maailmanliitto on käynyt 50 vuotta ja joka viime syksynä johti yhteiseen reformaation merkkivuoden avaamiseen Lundissa. Paavi Franciscus saapui avaamaan reformaation merkkivuoden yhdessä luterilaisten kanssa, mitä voi pitää hyvin merkittävänä dialogin tuloksena ja lupaavana merkkinä matkalla keskinäiseen yhteyteen.

Lundissa paavi Franciscus ja Luterilaisen Maailmanliiton presidentti, piispa Munib Younan allekirjoittivat viisi ekumeenista toimintaohjetta, jotka sisältyvät asiakirjaan Vastakkainasettelusta yhteyteen (2013). Tämä asiakirja on viimeisin globaalin luterilais-katolisen dialogin tuote, ja siinä ensinnäkin kuvataan reformaation tapahtumat ja vaikutukset niin luterilaisesta kuin katolisesta näkökulmasta. Lopuksi annetaan viisi ”ekumeenista imperatiivia”, joilla molemmat edistävät yhteyttään. Juhlassa allekirjoitettiin myös sopimus luterilaisen ja katolisen maailmanpalvelun, siis katastrofi- ja kehitysyhteistyöjärjestöjen välillä. Yhteinen uskomme velvoittaa yhteiseen vastuuseen maailman hädänalaisten auttamisesta.

Kuitenkaan ehtoollisyhteyttä ei ole vielä saavutettu. Sitä kohti pyritään niin globaalilla kuin kansallisella tasolla. Luterilaisen Maailmanliiton ja Paavillisen ykseysneuvoston yhteinen komissio jatkaa työskentelyä Pyhästä kasteesta; työryhmän luterilainen puheenjohtaja on piispa Eero Huovinen. Kansainvälisessä dialogissa pyrittäneen saamaan aikaan julistus keskeisistä kirkko-oppiin liittyvistä kohdista. Sellainen on äskettäin esitetty Yhdysvalloissa, missä luterilais-katolinen neuvottelukunta laati yhteisen julistuksen kirkosta, ehtoollisesta ja virasta (Declaration on the Way: Church, Ministry and Eucharist, 2015).

Suomessa käydään myös omia neuvotteluja jatkona v. 2010 päättyneelle suomalais-ruotsalaiselle luterilais-katoliselle dialogille, joka tuotti asiakirjan Vanhurskauttaminen kirkon elämässä. Tuolloinen asiakirja rakentui v. 1999 allekirjoitettuun Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista ja pyrki syventämään sitä. Dialogissa on edelleen saavutettu paljon yhteisymmärrystä ehtoolliskäsityksessä, mutta yhteyttä ei ole saavutettu, koska vielä ei ole saavutettu yksimielisyyttä pappisvirasta ja piispanvirasta. Voidaan kuitenkin pitää todennäköisenä sitä, että jonain päivänä ehtoollisyhteys katolisen kirkon kanssa tulee mahdolliseksi.

Dialogia ortodoksisten kirkkojen kanssa on myös käyty pitkään, mutta näköpiirissä ei ole ehtoollisyhteyttä. Teologisia oppikeskusteluja käytiin korkealla hierarkian tasolla Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa 1970-2014, mutta se keskeytyi näkemyseroihin seuraavan dialogitapaamisen edellytyksistä ja tavoitteista; taustalla olivat homoseksuaalisuutta koskevissa lausunnoissa ilmenevät poikkeavat kannat. Sen jälkeen on kuitenkin jatkettu teologista keskustelua asiantuntijatasolla, mutta kirkkojen ylin johto ei ole ollut edustettuna. Tässä mielessä kyse ei enää ole kirkkojen virallisesta oppikeskustelusta, joskin samoja teemoja käsitellään edelleen ekumeenisesti kirkollisten teologien kesken.

Ortodoksisten kirkkojen kanssa käytävässä dialogissa niin Suomessa kuin Venäjällä ei ehtoollinen varsinaisesti ole ollut aiheena. On kuitenkin puhuttu kirkko-opista, johon se elimellisesti liittyy. Pidemmälle on päästy Luterilaisen Maailmanliiton ja ortodoksisten kirkkojen globaalissa dialogisarjassa, joka on koskenut juuri kirkko-oppia ja sakramentteja sen yhteydessä. Bratislavassa v. 2006 pidetyssä neuvottelussa luterilaisten ehtoolliskäsityksen vanhakirkollinen luonne on tullut hyvin esiin; sitä voi pitää samansuuntaisena ekumeenisen liikkeen myötä tapahtuneena itseymmärryksen syvenemisenä kuin mitä olemme omassa kirkossamme todistaneet.

Muiden ns. vapaiden suuntien kuin metodistien kanssa meillä niin ikään käydään dialogia, mutta ehtoollisyhteyttä ei ole saavutettu. Vapaakirkon, helluntaiherätyksen ja baptistikirkkojen kanssa tulisi ensin saavuttaa riittävä yksimielisyys kasteesta. Voimmeko pitää toistemme kastettuja jäseninä kristittyinä, jotta voisimme pitää toisiamme saman ruumiin jäseninä, kun käymme ehtoollispöytään? Samoin olisi myös selvitettävä, mitä ehtoollinen on – onko se todellista Kristuksen ruumiin ja veren nauttimista vai vertauskuvallinen muisto- ja yhteysateria?

Viimeisimpänä ekumenian askeleena kohti yhteistä ehtoollista kerron, että kirkolliskokous valtuutti viime marraskuussa kirkkojärjestyksen muutoksella piispainkokouksen antamaan ohjeet, millä edellytyksillä toisen kirkon jäsen voisi yksittäistapauksissa osallistua kirkkomme ehtoolliseen. Taustalla oli Porvoon hiippakunnasta piispainkokoukselle jo kaksi kertaa tehty aloite, jolla tähdättiin yleiseen ehtoollispöydän avaamiseen kaikille, jotka ovat omassa kirkossaan oikeutettuja osallistumaan. Nyt on piispainkokouksen tarkoitus lausua, millaisista tapauksista voi olla kyse ja mitä ehtoollisvieraalta voidaan edellyttää. Kirkossamme ei ole monien muiden kirkkojen tapaan lainsäädännön tasolla avointa ehtoollispöytää, mutta ei myöskään tyystin suljettua. Meillä toimitaan sopimusten perusteella. Porvoon hiippakunnan aloitteen taustalla olivat seurakuntien yhteydet vapaisiin suuntiin; toiveita ehtoollisvieraanvaraisuudesta on nimenomaan siitä suunnasta. Sitä vastoin katolisen ja ortodoksisen kirkon kannalta sellainen olisi ongelmallinen, sillä voisi vaikuttaa siltä, kuin kirkkomme houkuttelisi toisen kirkon jäseniä sakramentaaliseen yhteyteen, jollaista heidän omalla kirkollaan ei tosiasiassa kanssamme ole.