Puheenvuoro Kasvatuksen ja nuorisotyön asiantuntijat KNT ry:n webinaarissa 12.10.2021

Meneillään on nuorisotyön viikko, ja ensi sunnuntaina vietetään kirkon nuorisotyön päivää. Onnittelut ja tunnustus kaikille kristillistä kasvatustyötä tekeville, kiitokset uskollisuudesta ja alttiudesta palvelussa! On ymmärrettävää ja oikein, että te toivotte kirkolta hengellistä tukea, joka voisi toteutua virkaan vihkimisenä. Vertailukohtana ovat diakonit, jotka opiskelevat pitkälti yhtä jalkaa nuorisotyönohjaajiksi valmistuvien kanssa. Siksi juuri diakonaatin uudistamiselta on tässä suhteessa odotettu paljon.

Kaksi vuotta sitten kirkolliskokous sai kuitenkin kirkkohallitukselta tiedonannon, jonka mukaan vuosikymmeniä vireillä olleen diakonaattiuudistuksen käsittely päättyi. Tuo marraskuun 2019 ilmoitus tarkoitti sitä, että koska monen komitean, työryhmän ja valiokunnan mietintöjen sekä asiantuntijoiden lausuntojen jälkeen yhtenäistä käsitystä tavoitellusta lopputuloksesta saati etenemistavasta ei ollut syntynyt, ei kirkkohallituksella ollut mahdollisuutta antaa uutta valmisteltua esitystä vaan todeta asian käsittelyn päättyneen. Se herätti tietysti pettyneitä puheenvuoroja niin kirkolliskokouksessa kuin eri kirkollisten ammattiryhmien keskuudessa.

Tarpeita on edelleen, eikä vähäisimpänä niistä itse diakonian virkaan vihkimisestä säätäminen kirkkojärjestyksessä. Yksinomaan tämä kysymys tuo mukanaan joukon muita: keitä vihitään ja mitä vihittäviltä edellytetään? Millaiset opinnot, millaiset tehtävät, millainen palvelussuhde? Keskustelussa kuplii lisäksi ensi näkemältä kehällisiä, mutta symboliarvonsa vuoksi painaviksi nousevia kysymyksiä, kuten millaiset ovat vihityn viran ulkonaiset tunnusmerkit, millaisia oikeuksia vihkimisestä seuraa, miten tehtävänkuvaus muuttuu ja miten kuuluu ammattikunnan ääni kirkon päätöksenteossa.

Koska kirkolliskokouksessa ei ole syntynyt kirkon lainsäädäntöä koskevia päätöksiä, piispainkokous on oman toimivaltansa piirissä antanut vuodesta 2016 alkaen hiippakuntien käytäntöjä yhtenäistäviä ohjeita diakonian virkaan vihkimisestä. Viimeisin piispainkokouksen päivitys on tämän vuoden toukokuulta. Siinä on 11 kohtaa, joista kiintoisimmat tämän webinaarin kannalta lienevät numerot kaksi ja kuusi. Edellinen niistä kuuluu näin: Vihkimisen ehtona on tutkinto, jonka kirkkohallitus on hyväksynyt diakonian virkaan kelpoistavaksi tutkinnoksi. Jälkimmäinen kohta kuuluu näin: Vihkiä voidaan henkilö, joka on kutsuttu hoitamaan diakonian virkaa kirkossa tai seurakunnassa taikka diakoniaan liittyviä tehtäviä palvelussuhteessa seurakuntaan. Lisäksi pidetään mahdollisena vihkiä henkilö, joka hoitaa diakoniaan liittyviä tehtäviä jonkin muun yhteisön palveluksessa ja osallistuu kirkon tehtävän toteuttamiseen.

Nämä kohdat pitää lukea siinä valossa, mitä piispainkokous on aiemmin sanonut diakonian viran kehittämisestä. Vihkimisen itsestään selvänä lähtökohtana pidetään diakonian virkaan oikeuttavaa tutkintoa sekä diakonian viran hoitamista kirkossa tai seurakunnassa. Mutta vihkimistä ei rajata ainoastaan niihin henkilöihin, jotka tulevat nimenomaiseen diakonian seurakuntavirkaan. Uudistusprosessin eri vaiheissa antamissaan lausunnoissa vuosilta 2009, 2011 ja 2015 piispainkokous on kerta toisensa jälkeen katsonut, että vihkikäytäntöä voidaan avartaa myös muihin virkoihin kasvatuksesta alkaen.

Huhtikuussa 2015 piispainkokous lausui kirkolliskokoukselle: Diakonian vihkimysviran uudistaminen tulee toteuttaa asteittain siten, että ensimmäisessä vaiheessa virkaan vihitään diakonian viranhaltijat, nuorisotyönohjaajat, varhaiskasvatuksen ohjaajat, lapsityönohjaajat ja lähetyssihteerit.

Edellä siteeraamassani piispainkokouksen ohjeessa ei syystä tai toisesta näistä muista viroista kuitenkaan sanota mitään. Niiden sijasta mainitaan, että vihkiä voidaan henkilö, joka on kutsuttu hoitamaan ”diakoniaan liittyviä tehtäviä palvelussuhteessa seurakuntaan”. Tätä diakoniaan liittymistä ei tule lukea liian ahtaasti, vaan piispainkokouksen intressin mukaan siten, että on mahdollista vihkiä diakoneiksi myös esimerkiksi nuorisotyönohjaajia, joilla on suoritettuna diakonian virkaan oikeuttava tutkinto ja jotka kuitenkin toimivat nuorisotyönohjaajan virassa. Avainkohdaksi nousee silloin se, mitä ymmärretään noilla ”diakoniaan liittyvillä tehtävillä”, joita hoitamaan henkilö on kutsuttu.

Huomattakoon nyt, että diakonian virkaan voidaan vihkiä henkilö, joka ei toimi diakonian virassa. Nämä kaksi ovat eri asiaa. En puhu nyt nuorisotyöntekijöiden muuttamisesta diakoniatyöntekijöiksi. Diakonian virka vihkimyksen merkityksessä on eri asia kuin diakonian virka seurakunnan palvelussuhteen merkityksessä. Pidettäköön nämä käsitteet erillään niiden samanlaisuudesta huolimatta.

Näkemykseni mukaan kirkon nuorisotyössä diakonia on jatkuvasti läsnä läpäisevänä juonteena. Nykypäivän diakoniassa ovat arkipäivää ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen hänen erilaisine tarpeineen ja ongelmineen. Häntä tuetaan ja autetaan kristillisellä rakkaudella niin hengellisellä kuin aineellisella tavalla sekä kuuntelemalla, mukana kulkemalla ja puolesta puhumalla jne. Aivan vastaavalla tavalla myös seurakuntien nuorisotyö on diakonisesti orientoitunutta kaikkialla niin kaupungeissa kuin maalla. On tarpeetonta tehdä tiukkaa jakoa nuorisotyön ja diakonian välillä. Sellaista on vaikea perustella seurakuntalaisten tarpeista tai evankeliumin kokonaisvaltaisuudesta käsin, työalajako lienee syntynyt seurakunnan työntekijöiden koulutusten, tehtävien jaon ja määrärahojen kohdentamisen tarpeista.

Piispainkokouksen ohjeessa viitataan kirkkojärjestyksen kohtaan, jossa säädetään seurakuntien diakoniasta: Seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta. (KJ 4:3) Vaikka tässä kohdassa on paljon hyvää, se on aivan liian kapea ja vanhentunut toimiakseen diakonian määritelmänä tai kuvauksena. Diakoniatyöntekijät ymmärtävät hyvin, että tehtävät ovat nykypäivänä paljon laajempia ja monimuotoisempia. Vastaavasti tästä ei tule lukea ehtoa sille, mitä ”diakoniaan liittyviä tehtäviä” tulee tehdä, jotta nuorisotyönohjaaja voidaan vihkiä diakonian virkaan.

Niinpä olen vihkinyt Tampereen hiippakunnassa diakonian virkaan useita nuorisotyönohjaajia, jokusen varhaiskasvatuksen tai lapsityönohjaajan ja lähetyssihteerinkin, kun heillä on diakonian virkaan oikeuttava tutkinto ja palvelussuhde seurakunnassa. Heistä monet ovat jatkaneet vihittyinä diakoneina omissa kasvatuksen viroissaan, toiset taas sittemmin etsiytyneet diakonian virkaan. Poikkeuksetta he ovat kertoneet tehtäviensä lasten, nuorten, perheiden ja maahanmuuttajien parissa olevan diakonian läpäisemiä, varsinkin suuremmissa seurakunnissa.

Tällä kohtaa voi joissain muissa hiippakunnissa olla tiukempi rajaus. Ehkä jossain ajatellaan noiden ”diakoniaan liittyvien tehtävien” tarkoittavan jotain seurakunnan työnjaossa nimettävissä olevaa diakonian osuutta, tai ehkä virkaan tuleva ei itse kysyttäessä hahmota oman työnsä diakonista olemusta. Mutta minä olen sitä mieltä, että seurakunnissa tuntemastamme diakoniatyöstä ei tule lukea diakonian vihkimysviran sisältöä. Tämä sidonnaisuus täytyy ensin mielessä katkaista: diakoniatyöstä ei tule johtaa diakonien virkaan vihkimistä.

Vihkimysvirka perustellaan Kristuksen kutsun seuraamisella ja Pyhän Hengen voimassa hänen palvelukseensa ryhtymisellä eikä seurakunnan palvelussuhteen sisällöllä tai joillain tarkoin rajattavissa olevilla tehtävillä, saati erityisen ammatti-identiteetin vahvistamisella. Vihkimistä tulee lähestyä teologisesti, tarkastellen sen hengellistä merkitystä eikä niitä funktioita, joita vihitty diakoni voi lähteä toteuttamaan. On ymmärrettävää, että virkaan vihkimiseen liitetään omaa asemaa selkeyttäviä odotuksia. Sen sisältö ja merkitys perustellaan kuitenkin muista kuin ammatillisista lähtökohdista.

Soveltamaani mallia voisi kehittää sellaiseen suuntaan, jossa kasvatuksen ja diakonian koulutukset olisivat vielä lähempänä toisiaan. Niin ei esimerkiksi nuorisotyönohjaajan tarvitsisi suorittaa toista tutkintoa tullakseen vihityksi. Kirkkojärjestyksessä tulisi myös kuvata diakonia laajemmin ja lisätä säädökset vokaatiosta ja virkaan vihkimisestä. Mutta jo nykyisillä ohjeilla päästään eteenpäin.

Kun edetään tähän suuntaan, pysytään myös ekumeenisten suhteiden mukaisessa suunnassa. Jo neljän vuosikymmenen ajan on ekumeenisessa liikkeessä tavoiteltu kolmisäikeisen viran toteuttamista. Meillä sellainen on Kirkkokäsikirjan vihkikaavojen mukaan, mutta emme kirkon lainsäädännön tasolla ole saaneet sitä vielä selvään sanotuksi. Piispan, papin ja diakonin kolmisäikeistä virkaa pidetään mm. tänä vuonna 25 vuotta täyttävässä Porvoon sopimuksessa sekä kirkkojen yhteyden merkkinä että välineenä yhteyden saavuttamiseksi. Porvoon sopimuksen taustalla on v. 1981 ilmestynyt asiakirja Kaste, ehtoollinen ja virka, jossa diakonin virka ymmärretään laajasti kattamaan niin palvelun kuin kasvatuksen ja liturgian tehtäviä.

Kiinnittyminen kolmisäikeiseen virkakäsitykseen on parempi tie kuin luoda uusia vihkivirkoja, joita jouduttaisiin perustelemaan ammatillisista tai kirkkopoliittisista lähtökohdista. Sellainen on meillä lehtorin vihkimys, joka tuli kirkkokäsikirjaan v. 1984 jonkinlaisena odotustilana ennen kuin pappisvirka avattiin naisille. Jo tuolloin kyseltiin, mistä siinä on kysymys, ja nyttemmin lehtorin vihkimisen kaava onkin jätetty käsikirjasta pois. Silti vielä viime vuosina on joitakin lehtoreita vihitty kirkollisiin järjestöihin. Kyseessä on ollut räätälöinti naisteologeille, jotka eivät ole halunneet pappisvirkaan.

En kuitenkaan näe erillisellä lehtorin vihkimyksellä ekumeenisesti kestävää tulevaisuutta; sen sijaan voisin kuvitella, että joissain oloissa teologejakin vihittäisiin diakonian virkaan, jos heidän koulutuksessaan olisi riittävä diakoninen orientaatio. Eikä vastaavasti olisi pahitteeksi, jos diakonian tai nuorisotyön koulutuksessakin olisi vahvempi teologinen osuus. En kuitenkaan pidä mielekkäänä alkaa kehittää lehtorin vihkimisestä nuorisotyön tai varhaiskasvatuksen virkaan vihkimistä, kuten kuulen jossain ehdotetun. Sellainen johtaa uuteen hämmennykseen tuon viran asemasta.

Tärkeää kuitenkin on, että niin kasvatuksen kuin diakonisen palvelun viroissa olisi seurakunnissa rakenteellinen yhteys jumalanpalvelukseen. Kun virkaan vihitään, silloin ihminen kiinnitetään myös pyhään messuun. Diakoni on hengellisessä virassa, jossa hänellä on julkisia hengellisiä tehtäviä kuten rukous, Raamatun lukukappaleiden lukeminen, ehtoollisella avustaminen. Tätä jumalanpalvelusyhteyttä voisivat kasvatuksen viran haltijat jo nyt harjoittaa. Seurakuntien nuorisotyöstä tulisi olla säännöllinen yhteys messuun, ei ainoastaan silloin, kun kyseessä on jokin erityisesti nuorten messu. Näin nuorissa voisi myös vahvistua monipuolisempi yhteys seurakuntaan, joka kannattelisi myös silloin, kun muutaman vuoden isosvaiheen jälkeen muutetaan toiselle paikkakunnalle työn tai opiskelun perässä. Tätäkin pitkäjänteisyyttä vahvistaisi, jos kasvatuksen virassa toimittaisiin vihittynä diakonina, jolla on messussa tehtäviä.