Piispan alustus Kirkonrakentajien foorumissa Tampereella 16.9.2014

 

”Täysipainoinen elämä.” Mitä se on? Tällaista sanaa lienee käytetty evankelioimispuheissa. On kehuttu, miten elämä Kristuksen yhteydessä on ”elämää isolla E:llä” tai ”elämisen arvoista elämää”, ”todellista elämää” tai muuta sellaista. Mutta sanaa ”täysipainoinen elämä” ei Raamatusta löydy.

Apostoli Paavali toki puhuu ”täysi-ikäisyydestä Kristuksen tuntemisessa” (Kol. 1:28), ”Kristuksen täyteyttä vastaavasta kypsyydestä” (Ef. 4:13) ja Kristukselle ”täysin kuuliaiseksi” tulemisesta (2.Kor. 10:6). Onko näissä sanoissa kysymys ”täysipainoisesta elämästä” siinä houkuttelevassa ja hyvää lupaavassa merkityksessä, jossa sitä evankelioimispuheissa markkinoidaan? Vai sittenkin siitä vaikeasta kutsumuksesta, jota Kristuksen seuraaminen myös merkitsee?

Ehkä ”täysipainoisen elämän” taustalla ovat Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumissa: ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10:10) Tämän lupauksen mukaisesti on joskus luvattu uskosta seuraavan ajallista, aineellista hyvää. Niin sanottu menestysteologia rakentuu pitkälti tämän sanan varaan, samoin kuin Paavalin kirjoitukseen, jonka mukaan Jumala ”aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa” (2.Kor. 2:14), mistä tulee käsite triumfalismi.

Tällaisella julistuksella on erityinen kaikupohja siellä, missä on puutetta kaikesta; missä eletään köyhyydessä, sairauksien ja monenlaisten uhkien keskellä. Tällaista julistusta tarjoavat kirkot kasvavat etenkin monin paikoin Afrikassa. Ne antavat jonkinlaisen toivon silloin, kun elämällä ei näytä olevan tulevaisuutta; ei ole mahdollisuuksia korjata suuntaa, ei saada parempaa koulutusta tai työtä. Jos vielä seurakunnan pastori näyttää hyvinvoivalta vaatteineen ja varusteineen, autosta puhumattakaan, on hän elävä todiste siitä, mitä usko tuottaa. Ei ihme, että moni tarttuu houkuttelevaan sanomaan vaikka epäilisikin, toteutuuko rikastuminen omalla kohdalla. Menestysteologiset kirkot ovat haaste esimerkiksi luterilaisille sisarkirkoillemme Afrikassa.

Jeesuksen lupaama ”yltäkylläisyys” ei kuitenkaan tarkoita rikkauksia, ei materiaalista ylenpalttisuutta. Se tarkoittaa elämän ylittävää elämää, enemmän kuin elämää, sellaista elämää, jota kuoleman todellisuus ei rajoita. Se tarkoittaa ikuista elämää. Samaan viittaavat Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen sanat vedestä, jota juovan ei enää koskaan tule jano, ja leivästä, jota syövän ei enää koskaan tule nälkä. Ei niissäkään luvata ruokapöytien notkumista vaan sellaisia elämän edellytyksiä, jotka ylittävät tämän elämän tarpeet ja kantavat iankaikkiseen elämään.

Täysipainoinen elämä tarkoittaa siis muuta kuin ylipainoista elämää. Yltäkylläisyys ei ole ylenpalttisuutta, se ei ole liiallisuutta, josta seuraa pahoinvointia. Se on pikemminkin hyvinvointia ja tyytyväisyyttä myös silloin, kun on vain vähän, mistä jakaa. Tätä joudutaan näinä aikoina monin paikoin Suomessa opettelemaan; Tampereellakin on korkeat työttömyysluvut eivätkä talousasiantuntijat lupaa nousukautta. Voiko ihminen olla tyytyväinen, kun elämä ei ulkonaisesti lupaa hyvää? Voiko kokea mielekkyyttä, vaikka elämä ei näytä varmistetulta?

Täysipainoinen elämä tarkoittaa siis muuta kuin ylipainoista elämää. Yltäkylläisyys ei ole ylenpalttisuutta, se ei ole liiallisuutta, josta seuraa pahoinvointia. Se on pikemminkin hyvinvointia ja tyytyväisyyttä myös silloin, kun on vain vähän, mistä jakaa.

 

Tunnetusti Abraham Maslow asetti 1940-luvulla kehittämässään tarvehierarkian teoriassa ihmisen erilaiset tarpeet tiettyyn järjestykseen. Ensin tulee olla perustarpeiden olla tyydytettyjä, ennen kuin ihminen voi ottaa vastaan ylempien, henkisten tarpeiden asioita. Perustalla ovat fysiologiset tarpeet ja turvallisuuden tarpeet, niiden yläpuolella yhteenkuuluvuuden kokemisen ja rakkauden tarpeet, niiden yllä arvostetuksi tulemisen sekä luottamuksen ja toisten arvostamisen tarpeet ja lopulta itsensä toteuttamisen tarpeet, jotka ilmenevät vapaana moraalisena arviointina, toisten hyväksyntänä ja ennakkoluulottomana suvaitsemisena.

Maslown tarvehierarkiaa on arvosteltu ja täydennetty, mutta se antaa edelleen ajattelemisen aihetta seurakunnille. Onko hengellinen elämä jotain, joka voi aktualisoitua vasta, kun välittömät tarpeet on tyydytetty? Onko diakonia sittenkin kaiken perustalla? Onko ihmisten kohtaaminen kasvotusten ja vastaanottaminen rakkaudessa välttämätöntä että julistus tulisi kuulluksi? Voiko evankeliumi vapauttaa ihmisen toisten rakastamiseen vasta kun hän hyväksyy itsensä?

Samankaltaiseen oivallukseen perustui Pelastusarmeijan perustajan William Boothin havainto: ei hyödytä saarnata evankeliumia sille, jonka varpaita paleltaa. Siksi Pelastusarmeijan ohjelma on soppaa, saippuaa, sielunhoitoa – juuri tässä järjestyksessä. Ensin ruumiilliset tarpeet, nälkä. Sitten sosiaalinen tarve, kokemus toisten ihmisten hyväksynnästä. Vasta kolmantena tulee puhe uskosta.

Tarvehierarkia-ajattelu epäilemättä jättää huomioimatta paljon sellaista, millä on vaikutusta ihmisen kokemukselle oman elämänsä mielekkyydestä. Mutta on kirkossakin syytä varoa ylisanoja puhuttaessa elämän täysipainoisuudesta. Voi tulla luvatuksi liikoja. Voiko seurakuntakaan tarjota sellaista, jos ihmisen elämään vaikuttavat monet sellaiset tekijät, joista ei seurakunnassa tiedä kukaan, tai joita ei ihminen itsekään tunnista?

Aika harva seurakuntalainen ilmoittaa kirkon jäsenyytensä syyksi elämän mielekkyyden kokemisen. Ehkä sellaista vaihtoehtoa ei kyselyissä tarjotakaan. Mutta jos tilastoista katsoo elämän mielekkyyttä lähelle tulevia hengellisiä syitä, kuten ”kirkko vahvistaa uskoani” tai ”kirkko pitää yllä toivoa kuolemanjälkeisestä elämästä”, eivät numerot nouse korkealle. Paljon suositummiksi kirkkoon kuulumisen syiksi ilmoitetaan joihinkin toisiin ihmisiin kohdistuvat toimet, kuten ”kirkko auttaa vanhuksia ja vammaisia”, ”kirkko puolustaa julkisuudessa köyhiä ja syrjäytyneitä”, samoin myös ”kirkko järjestää lapsille nuorille toimintaa”.

Mutta nämä voivat olla juuri elämän mielekkyyden perustekijöitä. Niissä syntyy kokemus siitä, että tasapainoisen ja turvatun elämän edellytykset ovat kunnossa, vähintäänkin niiden kohdalla, joista saatan olla huolissani. Tällainen luottamus kirkkoon myös silloin, kun ei sitä itse koe tarvitsevansa, on osa elämän mielekkyyden kokemusta. Se on vain jossain taustalla siihen enempää huomiota kiinnittämättä. Ehkäpä elämän täysipainoisuus onkin sitä, että elää vapain mielin tavallista arkista elämää rasittamatta itseään kysymyksellä siitä, elänkö nyt varmasti täysipainoisesti.

Ehkäpä elämän täysipainoisuus onkin sitä, että elää vapain mielin tavallista arkista elämää rasittamatta itseään kysymyksellä siitä, elänkö nyt varmasti täysipainoisesti.

Neljännesvuosisata sitten professori Jouko Sihvo laati Teologiseen Aikakauskirjaan pienen artikkelin otsikolla ”Tukeeko kirkon jäsenyys kunnon kansalaisuutta?” Sihvo pohdiskeli kansalaisuskontoa (civil religion) ja katsoi Suomessa tapahtuneen siirtymän kansallisesti suuntautuneesta yhteiskuntauskonnosta universaalisti suuntautuneeseen yhteiskuntauskontoon. Veteraanisukupolvea elähdyttäneet koti, uskonto ja isänmaa alkoivat korvautua koko ihmiskunnan olemassaoloa ja tulevaisuutta koskevilla ihanteilla. Sellaisiksi Sihvo tunnisti Kirkkojen Maailmanneuvostossa nimetyt rauhan, oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan eheyden teemat.

Sihvo katsoi, että kirkon vaikutus perinteisten arvojen tukipilarina oli heikentynyt. Vuonna 1990 ilmestyneen artikkelin jälkeen on moni asia muuttunut, kirkkoon kuulumisen ja seurakunnan toimintaan osallistumisen luvut ovat laskeneet, samoin kuin ylipäätään kristilliseen uskoon sitoutumisen luvut. Sihvo kuitenkin näki, että rauhan, oikeudenmukaisuuden ja luonnonsuojelun teemat ovat saaneet suomalaisten elämässä vahvan sijan, koska ne on oivallettu henkiinjäämisen välttämättömiksi edellytyksiksi, ja että niillä siksi on uskonnollisesti värittynyt lataus. Kirkon jäsenyys ja opetus ovat Sihvon mukaan vaikuttaneet siihen, että niitä on alettu myös toteuttaa.

Voiko näitä pitää ”täysipainoisen elämän” rakennusosina? Niihinkin avaa kirkon jäsenyys mahdollisuuden, ja niiden tavoittelu voi olla osa tämän ajan kristityn elämää. Sihvon visio kuulostaa edelleen ajankohtaiselta. Siihen voi ehkä lisätä viime aikoina vielä enemmän huomiota saaneet yleismaailmallisten ihmisoikeuksien, yhdenvertaisuuden ja vähemmistöjen oikeuksien teemat. Ne ovat hyvin tärkeitä monille, varsinkin nuorille, koulutetuille, kaupunkilaisille naisille.

Niissä kaikissa näyttäytyy tarve saada olla jonkin itseään suuremman päämäärän palveluksessa. Ihminen ei tule onnelliseksi tavoitellessaan vain omaa onneaan, vaan hänen tulee nostaa katseensa itsestään toisiin ihmisiin. Se voi tapahtua monella tavalla, ja juuri siinä myös uskolla ja kirkon jäsenyydellä on suuri merkitys.

Ollakseen mielekästä, usko ei voi olla vain yksityistä mielen tasapainoa vaan sillä tulee olla yhteiskunnallisesti vaikuttava ulottuvuus. Ei ole lainkaan hämmästyttävää, mitä Helsingin Sanomien toimittaja Tommi Nieminen kirjoitti sunnuntaina ”uskonnon palaamisesta Suomen politiikkaan” (HS 14.9.2014). Useiden puolueiden näkyvät hahmot ovat tunnustavia kristittyjä. Tutkija Juri Mykkästä lainaten Nieminen piti mahdollisena, että uskonnon ja politiikan suhde tiivistyy, mitä pidemmälle globalisaatio ja maahanmuutto etenevät. Hän kirjoitti: ”Kun kirkon jäsenmäärä laskee ja yhteiskunnan perinteisiä arvoja haastetaan, syntyy vastareaktio, jolla on uskonnollinen sävy.” Niemisen olettamaa vastareaktiota voi kuitenkin pitää vanhakantaisena, jos ajatellaan kirkon nykypäivänä puhuvan päinvastoin enemmän uskon globaalista kuin kansallisesta luonteesta.

Helsingin Sanomien jutussa pidetään uskon paluuta politiikkaan suurena muutoksena, koska Suomessa uskonto on pitkään mielletty yksityisasiaksi. Toivon, että tässä muutoksessa ei nähdä vain uhkatekijää vaan positiivinen avautuminen sille, mikä on luontevaa monissa muissa kuin pohjoismaisessa kulttuurissa. Vaikka täällä on pidetty luontevampana vaieta uskosta, on kristinusko muokannut myös meikäläisen kulttuurin. Miksei siitä sitten voi puhua avoimesti ja sitä tunnustaen, sen kulttuuria ja yhteiskuntaa muovaavan voiman myöntäen? Moni sellainenkin, joka ei katso voivansa sisällöllisesti yhtyä kirkon uskoon, pitää itseään sen kasvattina, kristillisen kulttuurin tuotteena ja siihen sitoutuvana. Viimeksi taisi julkisuudessa itseään ”kulttuurikristityksi” kutsua professori Heikki Räisänen kesällä ilmestyneissä muistelmissaan.

”Kulttuurikristitty” ei ole kirosana, vaikka sellaisena itseään piti myös norjalainen joukkomurhaaja Anders Behring Breivik. Esimerkiksi moni norjalainen nuori, jonka toveripiirissä koulussa on toisten uskontojen piiriin kuuluvia maahanmuuttajia, otti jo ennen Breivikiä käyttöön saman käsitteen kuvatakseen itseään: ”En ole kristitty uskon merkityksessä, mutta olen kristitty kulttuuriltani.” Voiko kirkon jäsenyys tarjota täysipainoisen elämän kokemuksen ilman uskoa, vain kulttuuriin sitoutumisen merkityksessä? Ainakin se voi tarjota siihenkin mahdollisuuden. Kirkko on avara myös niille, jotka haluavat vain katsella ja kuunnella vähän etäämpää.

Mielekkyyden kokemus nimittäin edellyttää, että ihminen ei joudu kokemaan, että häntä yritetään manipuloida, häntä yritetään käyttää hyväksi, häntä yritetään pakottaa johonkin muottiin. Sellaista aistiessaan huomaa kiusaantuvansa ja olevansa väärässä paikassa, väärässä seurassa. Ei tunne kuuluvansa joukkoon, jonka kaltaiseksi yritetään tehdä, eikä halua tullakaan sellaiseksi. Liian tiiviistä yhteisöstä haluaa ulos, vapauteen, sinne missä on ilmaa hengittää.

Liian tiiviistä yhteisöstä haluaa ulos, vapauteen, sinne missä on ilmaa hengittää.

Sen sijaan kokemus siitä, että minä olen muille ihmisille tärkeä, minulla on merkitystä, minut kohdataan omana itsenäni, minuun suhtaudutaan arvostavasti ja tasaveroisesti, vahvistaa ihmisessä elämän mielekkyyden kokemusta sekä halua kuulua yhteisöön toisten kanssa – ja jakaa myös yhteistä uskoa heidän kanssaan, vaikka varovasti ja hiljaa.

Seurakunta voi olla toisten kohtaamisen ja mielekkään yhdessä olemisen ja tekemisen yhteisö. Olen nähnyt monissa hiippakuntamme seurakunnissa monipuolista ja vilkasta toimintaa, koska kekseliäät työntekijät ideoivat ja toteuttavat sitä yhdessä aikaansa ja lahjojaan antavien vapaaehtoisten kanssa. Ei niin, että työntekijöiden armeija yrittää kuumeisesti keksiä, mikä vetäisi ihmisiä istumaan ja uskomaan, vaan niin, että he innostavat seurakuntalaisia kutsuen heitä henkilökohtaisesti juuri johonkin tiettyyn tehtävään rajoitetuksi ajaksi. Silloin toisen innostus tarttuu toiseen ja mukaan lähtevät tuovat pian muitakin tullessaan.

Seurakuntalaisten tehtävä ei ole olla vain vastaanottajia, eikä työntekijöiden tehtävä ole vain tarjoilla valmista hyväksyttäväksi tai hylättäväksi. Työntekijät varustavat seurakuntalaisia. Jumala on Pyhässä Hengessään antanut monenlaisia lahjoja, mukaan lukien kirkon virat, mutta kaiken sitä varten, että näin varustettaisiin kaikki toteuttamaan Kristuksen koko kirkolleen antamaa missiota.

Tämän päivän seminaarissa nostetaan esiin piirteitä tulevaisuuden kirkosta. Millaista kirkkoa haluamme rakentaa? Hyviä ominaisuuksia on helppo nimetä. Mutta niillä on myös kääntöpuolensa. Kirkko voi olla palveleva – mutta muuttuuko sen jäsenyys vain vastaanottamiseksi tai asiakkuudeksi, josta ei seuraa sitoutumista vastuuseen? Kirkko voi olla jäseniään aktivoiva – mutta muuttuuko se monitouhuiseksi unohtaen rukouksen, levon ja hiljentymisen? Kirkko voi olla yhteisöllinen – mutta muuttuuko liian tiivis yhteisöllisyys yhdenmukaisuuden paineeksi?

Palaan apostoli Paavalin kielikuviin ”täyteydestä”. Efesolaiskirjeessä hän kirjoittaa: ”Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.” (Ef. 1:23)

”Seurakunta on Kristuksen täyteys.” Se on paljon sanottu. Ehkä se ei aina meidän seurakunnissamme tule ilmi. Mutta se voi tulla ilmi, kun jäsenet näkevät, etteivät ole irrallisia osia, eivät vain kortteja kortistossa, kuulijoita takapenkissä tai tukijoita veronmaksajina, vaan elävän ruumiin jäseniä, toinen toiselleen ja kokonaisuudelle elintärkeitä.

Seurakunta identifioituu Kristukseen. Sen yhteydessä ollaan Kristuksen yhteydessä ja myös osallisia hänen täyteydestään. Siinä on myös täysipainoisen elämän mahdollisuus.

.