Kirkko keskellä kylää

Kirkkomme seurakuntarakennetta kutsutaan parokiaaliseksi. Sillä tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan kullakin alueella asuvat kirkkomme jäsenet ovat jäseniä juuri sen alueen seurakunnassa. Heillä on siinä seurakunnassa paitsi osallisuus jumalanpalveluksiin ja kirkollisiin toimituksiin sekä mahdollisuus kantaa vastuuta monenlaisissa tehtävissä, myös oikeus ottaa osaa päätöksentekoon ja hallintoon äänestämällä sekä asettumalla itse ehdolle kirkollisvaaleissa. Ihanteena on, että jokaisella kirkon ympäristössä asuvalla on yhteys omaan paikallisseurakuntaansa. Lieneekö tämän periaatteen synnyttämä myös sanonta ”pannaan kirkko keskelle kylää”? Sillä tarkoitetaan myös asioiden esiin nostamista, näkyviin tuomista, puheeksi ottamista. Varmaankin juuri siksi, koska arvellaan, että jokainen osaa tunnistaa, missä ja minkä näköinen on kirkko, tuo kaikista muista kylän taloista poikkeava rakennus.

Kirkolliskokouksessa on moneen kertaan pyritty avartamaan parokiaalista seurakuntarakennetta. Tavoitteena on ollut, että ihminen voisi kuulua johonkin muuhun kuin oman asuinpaikkansa seurakuntaan, käydä siellä jumalanpalveluksissa, ottaa vastuuta kantaakseen, maksaa veronsa ja äänestää sekä asettua itse ehdolle juuri siinä seurakunnassa. Kaikki muu osallistuminen onkin nyt mahdollista muussa kuin kotipaikan seurakunnassa paitsi äänestäminen ja kirkollisveron maksaminen. Viimeisen vuosikymmenen aikana ovat monilla paikkakunnilla lisääntyneet erilaiset jumalanpalvelusyhteisöt, joita voi pitää seurakuntina siinä mielessä, että niissä kokoonnutaan yhteen viettämään pyhää messua, mutta ne eivät ole seurakuntia kirkkomme lainsäädännön merkityksessä. Seurakuntarakenteen muuttaminen hallinnon ja talouden osalta on osoittautunut hyvin vaikeaksi, mutta kokoontuvien yhteisöjen osalta yllättävän helpoksi. Siihen jopa kannustetaan. Muutamia vuosia sitten piispainkokous julkaisi aiheesta mietinnön sekä ohjeita.

Minä pyydän nyt kiinnittämään huomiota siihen, miten parokiaalisuus voidaan ymmärtää toisin kuin vain paikallisseurakuntia koskevan rakenteen merkityksessä. Sana on kotoisin kreikasta (paroikia), mistä se on periytynyt merkitsemään seurakuntaa niin latinassa kuin nykypäivän italiassa. Espanjassakin seurakunta on parroquia ja ranskassa paroisse, englannissa sana esiintyy muodossa parish. Alun perin tuo kreikan termi koostui kahdesta sanasta, para oikia, kirjaimellisesti ”talojen luona” eli naapurissa. Sanalla tarkoitettiin klassisessa kreikassa toisten vieressä tai toisten kanssa asumista. Siksi sitä nykyään usein käytetään kuvaamaan kirkollista seurakuntaa, joka koostuu ympäristön talojen asukkaista. Näin siis, kun sanaa käytetään sen klassisen kreikan merkityksessä.

Mutta yllättäen asia onkin hieman toisin Raamatussa, joka on sanan meille nykyaikaan välittänyt. Siellä se esiintyy useita kertoja, mutta aina vierauden merkityksessä: paroikos on ihminen, joka asuu vain väliaikaisesti toisten luona tai heidän naapureinaan; hän on heidän joukossaan muukalainen. Niinpä verbi parookein tarkoittaakin asumista ilman kansalaisoikeuksia jossain muussa kuin omassa maassa. Paroikia ei Raamatussa tarkoitakaan sitä kotipaikkaa, johon ihminen oikeasti kuuluu, vaan hänelle vierasta ympäristöä. Klassinen kertomus Raamatussa tällaisesta ”parokiaalisuudesta” on Israelin orjuus Egyptissä, mistä Paavalin mukaan ”Jumala valitsi isämme, ja kun he olivat Egyptissä, vieraassa maassa [paroikia], hän teki heistä suuren kansan ja johdatti heidät väkevällä kädellään sieltä pois.” (Apt. 13:17)

Varhaiset kristityt siis omaksuivat tämän sanan kuvaamaan sitä, että he eivät pohjimmiltaan kuulu siihen kaupunkiin tai naapurustoon, jossa he asuvat. Heidän varsinainen kotinsa ja asumuksensa on Jumalan valtakunnassa. Täällä heillä on meneillään vain väliaikainen oleskelu. He ovat osa naapurustoansa, mutta kun he ovat Kristuksen omia, he odottavat pääsyä siihen yhteyteen, mihin he oikeastaan kuuluvat. Heille kuuluu apostoli Pietarin ohje: ”Ja jos kerran te rukoillessanne kutsutte Isäksi häntä, joka puolueettomasti tuomitsee kunkin hänen tekojensa mukaan, niin eläkää jumalanpelossa tämä muukalaisuutenne [paroikia] aika.” (1.Piet. 1:17)

Parokiaalisuus näin tiukan ”raamatullisesti” ymmärrettynä ei siis tarkoita seurakunnan jäsenten samaistumista siihen maahan tai paikkakuntaan, jonka asukkaita he ovat. Siihen nähden he päinvastoin ovat vieraita ja muukalaisia. Mutta toisin on kristillisessä seurakunnassa. Siellä kaikista tehdään Kristuksessa saman perheen ja Jumalan kansan jäseniä (Ef 2:19). Paroikia seurakunnan merkityksessä tarkoitti alkuun näitä, joiden oikea koti on Jumalan luona. Mutta sanan merkitys muuttui jo antiikin Roomassa, kun kristinusko sai valtionuskonnon aseman eivätkä kristityt enää olleetkaan yksittäisiä muukalaisia pakanoiden keskellä. Silloin paroikia alkoi tarkoittaa hallinnollista piiriä, jonka keskuksena oli kastekirkko, oikeastaan siis varhaisimmillaan piispan johtaman seurakunnan kirkko. Tämän kehityksen mukaisesti meillä puhutaan valtiokirkollisesta perinteestä johtuen parokiaalisuudesta, kun tarkoitetaan alueellista seurakuntaa eli yksikköä, joka on maantieteellisesti rajattavissa ja jonka seurakuntaan asukkaat kuuluvat. Juuri kirkon ympärille yleensä myös keskittyi asutus ja talouselämä. Tässä mielessä kirkko todella on ”keskellä kylää”, se on kyläläisten oma ja he jäsentyvät sitä kohti.

Mutta voisimmeko ymmärtää parokiaalisuuden hieman väljemmin? Jospa emme lähtisikään liikkeelle asuintaloista ja hallinnosta vaan siitä paroikian uustestamentillisesta merkityksestä, jossa ihminen oleskelee alueella vain väliaikaisesti ja kuuluu varsinaisesti taivaalliseen kotiinsa. Tarkoitan sitä, että kirkko kylän keskellä voi koota yhteyteensä niitä, jotka eivät asu naapuritaloissa vaan pistäytyvät niissä eri syistä, esimerkiksi töissä tai viettämässä vapaa-aikaansa. Parokiaalisuutta olisi tässä merkityksessä rakentaa yhteisö niistä ihmisistä, jotka oleskelevat ympäristössä kuulumatta siihen.

Kirkossamme parokiaaliperiaatteelle tarjotut vaihtoehdot rakentuvat usein sellaiselle mallille, että ihminen löytää itselleen sopivan seurakunnan jostain muualta kuin kotikortteleistaan ja matkaa sitten sinne osallistuakseen siellä seurakuntaan ilman yhteyttä naapurustoon kummassakaan päässä. Tällaisia messuyhteisöjä toimii jo useita erilaisia kirkkomme yhteydessä. Varsin helppoa se on suurissa kaupungeissa, joissa on paljon hengellistä tarjontaa, lyhyet välimatkat ja hyvät liikenneyhteydet. Mutta tämä ei ole ainut malli avartaa parokiaalisuutta. Monissa maissa, joissa ei ole enää sellaista kansan enemmistön läpäisevää kirkkoon kuulumista kuin Suomessa, tehtäväksi on tullut ryhtyä rakentamaan seurakuntaa niistä ihmisistä, joita kirkon ympäristössä näkyy.

Kun seurakunta on avoinna ympäristössä työskenteleville, satunnaisesti pistäytyville ja kiireettömästi oleileville, se voi alkaa rakentaa heidän kanssaan yhteisöä. Sellaisesta ennakkoluulottomasta yhteistyöstä on täällä Vanhalla kirkolla jo kokemusta niin skeittaajien, teatterin kuin kaupungin sekä muiden toimijoiden kanssa. Vastaavaa kehitystä on nähty myös Englannissa, missä Fresh Expressions of Church -liike on hyvin levinnyt, tai Saksassa, mihin sama ohjelma on lainattu lempinimellä Fresh X ja missä on syntynyt kahvilakirkkoja ja kuntosalikirkkoja. Lomanviettorannoilla on pappeja päivystämässä ja kiertelemässä, ja ihmisiä on tullut kastetuiksi ”kesälomaseurakuntaansa”, vaikka heillä olisi kotiseudullaankin kirkko.

Tällaisessa uudesti tulkitussa parokiaalisuudessa ei olennaista ole asuminen tietyllä alueella eikä myöskään se, että ihmiset löytävät makuunsa sopivan jumalanpalveluksen, vaan että ympäristön ihmisten kanssa ryhdytään elämään yhdessä heitä palvellen. Tällainen missio johtaa heidät tulemaan myös jumalanpalvelukseen. Diakonia ja sielunhoito ovat sellaisessa seurakunnassa arkipäivää. Ympäristöön irrallisella tavalla kuuluvat voivat löytää kirkosta tilan omille kokoontumisilleen ja harrastuksilleen. Ainakin he voivat löytää sieltä lähimmäisen, kuuntelijan, kanssakulkijan ja kanssarukoilijan. He voivat olla muukalaisia suhteessa kaupungin naapurikortteleihin, mutta heistä tulee kansalaisia ja perheväkeä suhteessa Jumalan valtakuntaan.