Puhe Tampereen Adventtikirkossa ekumeenisessa iltakirkossa 25.1.2024

Rakkaat ystävät, sisaret ja veljet. Tämä Tampereen Adventtikirkko on minulle tuttu paikka. On ilo saada jälleen olla täällä monen vuoden tauon jälkeen. Muistan hyvin, kun toimin 1990-luvulla pitkään Tampereen ekumeenisen työryhmän sihteerinä. Vuosittain järjestimme tällä samalla kristittyjen ykseyden rukousviikolla kirkkovaelluksen aina tammikuisena – yleensä hyvin kylmänä – sunnuntaina. Kävely tavallisesti alkoi Sorin ahteelta Ortodoksiselta kirkolta ja päättyi tänne Ilomäentielle Adventtikirkkoon. Täällä pidettiin päätösrukous ja nautittiin teetarjoilu. Erityisellä ilolla muistan niitä herkullisia korppuja, joita täällä seurakuntalaiset olivat rakkaudella leiponeet. Niitä saimme myös ostaa pussillisen kotiin vietäväksi. Ne olivat perheelle mieluisa tuliainen.

Ei ole mitenkään sattuma, että tällainen muisto jää mieleen. Yhdessä syöminen on nimittäin yksi kristillisen seurakunnan keskeisimpiä toimintoja, vaikka helposti ajattelemme sen olevan vain toisarvoinen välttämättömyys. Helposti arvioimme, että koska Jumalan sanan kuuleminen ja siihen rukouksessa vastaaminen on ensiarvoista sielun ravintoa, niin ruumiin ravinnolla ei ole kovinkaan väliä. On tietysti totta, mitä Jeesus sanoo: Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta. (Matt. 4:4). Mutta monin paikoin Raamatussa on kertomuksia, joissa tuo Jumalan sana liittyykin juuri leipään ja yhdessä syömiseen. Niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissa kerrotaan lukuisia kohtauksia, joissa ihmiset ovat asettuneet syömään ja silloin Jumala odottamattomasti tuon syömisen yhteydessä ilmoittaa jotain, joka muuttaa heidän elämäänsä. Tekin Raamattunne lukeneina pystyisitte helposti nimeämään useita tällaisia kertomuksia. Niissä tapahtuu muutakin kuin ruumiin ravinnon saaminen, niissä ihmisissä tapahtuu jotain ja he alkavat katsoa tulevaisuuteen uudella tavalla. Heidän omat kapeat mahdollisuutensa, nälkänsä, puutteensa ja pelkonsa unohtuvat ja he alkavat luottaa Jumalaan uusin voimin. Heissä vahvistuvat usko, toivo ja rakkaus. Yhteisessä pöydässä ihmiset jakavat yhteistä elämää. Niinpä minullekin jäivät nuo Adventtikirkon korput hyvin mieleen, ja niitä muistaessani muistan myös sitä keskinäistä rakkautta ja yhteistä uskoa, joka tämän kirkon rukoushetkissä ja teehetkissä minua ravitsi.

Tänään on 25.1. ja päättyy kansainvälinen ekumeeninen rukousviikko. Sitä vietetään vuosittain 18. päivästä 25. päivään. Onko jollain läsnäolijoista tänään nimipäivä? Tänään on Paavon, Paavalin, Paulin nimipäivä. Se on meidän kalenterissamme edelleen katolisen pyhimyskalenterin perintönä, sillä tänään muistetaan apostoli Paavalin kääntymystä. Kiivaasta kristittyjen vihamiehestä Sauluksesta tuli Paulus, ei enää omavoimainen ja ylenkatseinen ja itsessään suuri, valmiina väkivaltaiseen kiivailuun oikeana pitämänsä uskon puolesta, vaan Herrassa pieni ja heikko mies, jonka Jumalan voima heitti maahan ja teki sokeaksi joksikin aikaa, jotta hänen silmänsä avautuisivat sille, mitä Jumala todella tahtoo. Tuo kääntymys teki Paavalista Herran Kristuksen palvelijan, hänelle sopivan soturin tai aseen – nimittäin sellaisen, joka oli valmis myös kärsimään, koska Herrakin oli valmis kärsimään ja antamaan elämänsä toisten puolesta. Niinpä Paavalikin sai elämänsä päätökseksi kokea marttyyrinkuoleman Roomassa. Hänen kuolemansa muistopäivä on pyhimyskalenterissa 29.6. yhdessä apostoli Pietarin marttyyrinkuoleman muistopäivän kanssa; silloin onkin kalenterissa Pekan, Petrin ja Pietarin nimipäivä ja kirkkovuodessa noihin aikoihin apostolien päivä.

Tämän vuoden rukousviikon aineisto, jonka olivat laatineet kristityt yhdessä Burkina Fasossa, antoi teemaksi kehotuksen Rakasta Herraa, Jumalaasi… ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Tunnetusti nämä sanat esiintyvät Raamatussa niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissa, ne sisältyvät sekä juutalaiseen lakiin että Jeesuksen kertaamina hänen opetukseensa (3.Moos. 19:18, 5.Moos. 6:5, Luuk. 10:27). Ne kokoavat yhteen ja tiivistävät sen, mitä Jumalan laki vaatii. Luukkaan evankeliumissa ne esiintyvät sellaisessa yhteydessä, jossa muuan lainopettaja kysyy Jeesukselta, mitä hänen pitäisi tehdä, jotta saisi omakseen iankaikkisen elämän. Jeesus kääntää kysymyksen takaisin ja tiedustelee, mitä mies tietää laissa määrättävän. Hän toistaa tämän rakkauden kaksoiskäskyn. Jeesus vahvistaa sen ja kehottaa: Tee näin, niin saat elää. Mutta asia ole sillä kuitattu, sillä mies vie asian syvempään ongelmaan kysymällä, ketä hänen pitäisi rakastaa: Kuka sitten on minun lähimmäiseni?

Niin, ystävät, kuka on lähimmäinen? Jeesuksen ajan lainoppineet kiistelivät siitä, kuinka pitkälle rakkauden vaatimus ulottui. Perinteisesti sen uskottiin ulottuvan toisiin israelilaisiin ja maassa pysyvästi asuviin muukalaisiin. Myöhemmin, vieraiden valtojen hyökkäysten vaikutuksesta käsky ymmärrettiin siten, että se ei koskenut ulkomaalaisia miehitysjoukkoja. Ajan myötä juutalaisuuden pirstoutuessa sen ymmärrettiin joskus koskevan vain omaa ryhmää. Lainopettajan Jeesukselle esittämä kysymys on siis provosoiva. Jeesus vastaa kysymykseen kertomalla vertauksen, joka kuvaa sellaista rakkautta, joka ylittää suuresti sen, mitä lainopettaja oli odottanut.

Kuka on lähimmäinen? Suomen kielen sana ”lähimmäinen” voidaan ymmärtää aivan liian kirjaimellisesti tarkoittamaan niitä, jotka ovat lähimpiä, siis omaa perhettä, puolisoa, lapsia tai vanhempia, omaa sukua, omaa ryhmää, omaa kansaa, tai samanmielisiä, samaan ryhmään kuuluvia ja samaa presidenttiä äänestäviä – siis jollain tavoin lähellä minua olevia, minun kaltaisiani, minun lihaani ja vertani. Heille kuuluu minun rakkauteni, heidän asiansa on myös minun asiani. Heistä huolen pitäminen ei ole ainoastaan moraalinen velvollisuuteni, vaan se voi jollain aikavälillä koitua myös minun hyödykseni, kun he maksavat hyvyyteni hoitamalla vastaavasti minua. Näin ihminen luonnostaan ajattelee. Toiset ovat minulle läheisempiä kuin toiset, ja heitä minun tehtäväni on rakastaa. Mitä kauempana minusta toinen ihminen on, mitä erilaisempi hän on, mitä oudommin hän puhuu tai käyttäytyy, mitä vähemmän hän välittää minun hyvinvoinnistani, sitä vähemmän hän myös on minun lähimmäiseni ja sitä vähemmän minun tarvitsee häntä rakastaa. Kaikkein vähiten voin rakastaa sellaista, joka tulee väkivaltaisena kimppuuni, ryöstää, raiskaa, tuhoaa ja tappaa. Sellainen ei enää ole lähimmäinen vaan vain vihollinen. Mutta milloin hän lakkasi olemasta toinen ihminen?

Jeesuksen kertoma vertaus laupiaasta samarialaisesta kääntää asian toisin. Lähimmäinen onkin se, jonka asiat eivät minulle kuulu. Kyseessä onkin juuri ”kauimmainen”, joku sellainen, joka ei ole omaa lihaani ja vertani ja jonka hyvinvointi ei minulle mitenkään luonnollisesti kuulu. Pitäköön itse huolen itsestään. Mutta juuri toista, vierasta, minusta kauimmaista tulee minun rakastaa kuin itseni, sillä hänkin on ihminen siinä missä minäkin. Sillä kysymys ei olekaan siitä, mitä tuo toinen on minulle, vaan mitä minä olen hänelle.

Kun lainopettaja kysyy Jeesukselta, ”kuka on minun lähimmäiseni”, Jeesus vastaa kääntämällä asian toisin päin. Hän kysyy: kuka niistä paikalle osuneista miehistä osoitti olevansa ryöstetyn ja pahoinpidellyn lähimmäinen? Ei siis niin, että kuka on sinulle arvoisesi lähimmäinen voidaksesi osoittaa hänelle rakkautta, vaan kenen lähimmäinen sinä olet. Kuka tarvitsee sinun rakkauttasi, armollisuuttasi, hyvyyttäsi ja huolenpitoasi? Joka päivä kohtaamme näitä ”kauimmaisia”, jotka tarvitsevat meidän lähimmäisyyttämme. Tiedämme, että heitä on lähellä ja kaukana.

Roomalaiskirjeestä kuulimme luettavan apostoli Paavalin sanoja, joissa kerrottiin, millaista rakkautta meiltä odotetaan. Siellä puhuttiin lämpimästä veljesrakkaudesta, toinen toisensa kunnioittamisesta, vieraanvaraisuuden osoittamisesta, ahdingossa kestävyydestä, toivosta, ilosta ja rukouksesta. Nämä ovat ehkä helppoja tehtäviä, kun luoksemme tulee toisia saman Herran opetuslapsia. Olemmekin tänään saaneet nauttia neuvottelussamme Adventtikirkon vieraanvaraisuudesta. Paavali kirjoitti myös: auttakaa puutteessa olevia pyhiä (Room. 12:13). Keitä nämä ”pyhät” ovat, ja heihinkö yksin meidän tulee kohdistaa avustuksemme? Tarkoitetaanko siinä pyhimyksiä, sellaisia kuin apostolit Pietari ja Paavali? Tällainenkin ajatus voi tulla mieleen vaikkapa tästä kädessäni olevasta englanninkielisestä Uudesta testamentista, sillä siinä on sana ”saints”.

Pyhillä tarkoitetaan kuitenkin toisia Kristukseen uskovia. Kristuksessa kaikki ovat jo pyhiä. He ovat uskon kautta pyhiä ja saavat periä ikuisen elämän. Uusin suomennos, Pipliaseuran UT2020 lisää tähän selittävät sanat ”Kristuksen seuraajia”. Mutta seuraako siitä liian kapea ohje rakkauden ja huolenpidon osoittamiseen, kun ajattelemme Jeesuksen opetusta? Rakastetaanko siis sittenkin vain heitä, jotka ovat omiamme ja kaltaisiamme? Parempi on kiinnittää huomio sanoihin ”auttakaa puutteessa olevia”. Vanha suomennos lausui ”pitäkää pyhien tarpeet ominanne”, siis suhtautukaa toisten puutteeseen kuin omaanne. Nähkää, että keskellänne, omassa seurakunnassa, on heitä, joilla ei ole sitä hyvinvointia, joka teillä on. Jakakaa omastanne, syökää yhteisessä pöydässä. Eläkää yhteistä elämää Kristuksen opetuslapsina.