Katsotaanko lähelle vai kauas?

Demagoginen demoni etsii kolmea varastettua akkua. Se on A.R. Penckin maalauksen arvoituksellinen nimi. Taulu on parhaillaan esillä Sara Hildenin taidemuseossa Tampereella. Penck, oikealta nimeltään Ralf Winkler, oli saksalaisen uus-ekspressionismin johtavia hahmoja. Hän koki pienenä lapsena kotikaupunkinsa Dresdenin tuhon pommituksessa, mikä heijastunee hänen töissään.

Demagoginen demoni etsii kolmea varastettua akkua. Ei pelkästään nimi ole arvoituksellinen. Kuvasta on vaikea nähdä, missä on demoni ja missä varastetut akut. Ehkä siinä jätetään katsojan tulkinnoille tilaa. Muista Penckin töistä voi päätellä, että kuvan keskivaiheilla oleva musta olento lienee demoni. Sillä on toisessa kädessä lamppu, jonka valokeilassa liikkuu tikku-ukko (sellaisiakin on useissa Penckin töissä) – vai lieneekö tuo ukon näköinen varastettujen akkujen virtajohdot? Kenties varas on vasemman reunan keltainen tuikeailmeinen olento.

Kuvan kaoottisuus herättää katsojassa ahdistusta. Ei ihme, onhan siinä pääosassa riivaajahenki. Demagogia tarkoittaa kansankiihotusta; demagoginen demoni ei liene ainoastaan alkusointuinen nimi vaan myös kuvaa sitä, mikä riivaajan tehtävä on! Se ajaa ihmisiä ja yllyttää heitä toisiaan vastaan. Tässä ovat riidan aiheena varastetut akut. Ehkä siis jotain sellaista, jota kansalaiset pitävät voimanlähteenään.

Minua viehättää oikeassa reunassa oleva hahmo. Eikös siinä ole piispa, joka hiippa päässä toimittaa virkaansa, kädessään risti tai peräti krusifiksi, jota näyttämällä hän ajaa demonia pois? Ehkä tuon hahmon on tarkoitus torjua kaaosta? Vai yrittääkö hän estää demonia saamasta takaisin akkujansa?

Tätä katsellessani mietin, millaisia tulevaisuuden kuvia me näemme ja miten niihin yritämme vaikuttaa. Kokonaisvaikutelma on pelottava; demoni suuri, kansa kiihkeä ja piispa pieni. Kuvasta kadonneista akuista ei saa puhtia huomiseen. Tekninen edistys lupaa kaikenlaista mukavaa ja hyödyllistä paitsi elämän huolettomuutta ja turvallisuuden ja mielekkyyden kokemusta. Päinvastoin pilvet käyvät synkemmiksi samaan tahtiin teknologian avatessa yhä ihmeellisempiä mahdollisuuksia.

Jos entisajan ihmisten huolet olivat rajallisiksi tunnistettavia, ne olivat koko olemassaolon edellytyksiä koskevia. Elämässä oli kulkutauteja ja sotia, lapsikuolleisuutta ja lyhyttä elämää, oli katovuosia, kurjuutta ja köyhyyttä. Nykypäivänä vaivaavat toiset eksistentiaaliset kysymykset, mielekkyyden ja merkitysten katoaminen, mitä pahentavat globaalit ilmastonmuutoksen, luontokadon ja ydinsodan apokalyptiset visiot.

Tulevaisuus ei ole hallittavissa. Mutta ei se kuitenkaan ole kokonaan irrallaan meidän otteestamme. Tulevaisuus ei ole jossain valmiina odottamassa. Se ei ole ikään kuin täyteen sullottu kaappi, jonka sisus vyöryy päälle, kun oven avaa. Tulevaisuus syntyy menneisyyden jatkumona. Eilinen ei ole kadonnut, se on läsnä meissä ja meidän arkisissa asioissamme. Nykyhetki luotiin menneisyydessä, samalla tavoin me vaikutamme tulevaisuuteen tämän päivän valinnoillamme.

Onkin tärkeää ymmärtää jatkumo: koska oli eilinen, tulee myös huominen. Se heijastaa eilistä, mutta ei toista sitä. Se, mitä arvostimme eilen, ohjasi meitä tähän päivään. Se puolestaan ohjaa valintojamme, ja siten luomme tulevaisuutta, joka ei ole täysin uutta vaan muistuttaa menneisyyttä ja on sen jatkumoa. Ellei niin olisi, emme rohkenisi joka aamu vuoteesta nousta. Me emme ehkä ole eilisen teeren poikia, mutta olemme kuitenkin eilisen ja toissapäivän tuotteita. Olemme historiamme luomia, mutta juuri sinne katsomalla me myös ymmärrämme, mitä tavoittelemme tulevaisuudelta.

Mutta mitä kauempana tulevaisuus on menneestä, sitä etäisemmin se sitä muistuttaa. Kun tulevaisuuden skenaarioita luodaan, tehdään lyhyen tai pitkän tähtäimen suunnitelmia. Miten on seurakunnissamme? Katsotaanko tutun ja turvallisen lähelle vai tuntemattoman ja arvaamattoman kauas tulevaisuuteen?

Kun katsoo riittävän kauas menneisyyteen, voi saada rauhallista varmuutta katsoa kauas tulevaisuuteen. Jos kerran esivanhemmat selvisivät, emmeköhän mekin selviä, ja eivätköhän lapsenlapsemmekin. Mutta mitään toimintasuunnitelmaa ei voi menneisyydestä ammentaa, korkeintaan luottamusta siihen, että kyllä tästäkin selvitään ja huominenkin tulee. Menneisyys ei neuvo muttei myöskään lamauta vaan rohkaisee.

Seurakunnan tulevaisuuden suunnittelua vaikeuttaa se, että pitäisi rohjeta katsoa kyllin kauas. Pitäisi ajatella aikaa, jota ei tule itse näkemään. Vähän niin kuin sitä, millaisessa Suomessa toivomme lastenlastemme saavan omat lapsensa. Millaisessa Suomessa kirkkomme elää vaikkapa neljänkymmenen vuoden päästä? Se ei ole kovin kaukana. Aika hujahtaa nopeasti, ja sukupolvet vaihtuvat nopeasti.

Jo parin vuosikymmenen päästä lienee muuttoliike yksistään pienentänyt monen paikkakunnan väkiluvun niin, ettei seurakunnallakaan ole nykyisenkaltaisia edellytyksiä. Lisäksi tulee jäsenmäärän vähentyminen uskonnollisiin yhdyskuntiin sitoutumisen vähennyttyä ja kasteiden painuttua minimiin.

Monessa niin kunnassa kuin seurakunnassa on päättäjillä aivan liian kirkas muistikuva siitä, miten vilkasta paikkakunnalla oli neljäkymmentä vuotta sitten. Kylillä oli monta koulua ja keskusraitilla monta kauppaa. Bussejakin kulki. Vaikka nostalginen mielikuva voi antaa turvallista luottamusta siihen, että huomennakin pärjätään, se voi myös jarruttaa valintojen tekemistä, koska eteenpäin katsotaan liian lähelle. Halutaan, että huominen muistuttaa mahdollisimman tarkoin eilistä. Paljon ei saa muuttua tai turvallisuus järkkyy.

Kun näillä asenteilla tehdään päätöksiä, niitä tehdään vain lähitulevaisuutta silmällä pitäen. Selvähän se, sillä lähelle näkee tarkemmin kuin kauas. Kauempana olevat asiat näyttävät epäselviltä ja vaativat rohkeampia askeleita, sillä sumuun ei tee mieli sukeltaa. Siksi muutaman vuosikymmenen päässä olevan kehityksen mukaisia päätöksiä ei rohjeta tehdä tai ne on helppo lykätä myöhempien vastuunkantajien huoleksi. Vaikeita päätöksiä ei kyetä tekemään, vaikka tuleva kehitys voidaan jo aavistaa, vaan edetään lyhyin askelin, koska silloin nähdään paremmin, mihin jalat laitetaan.

Tästä seuraa, että päätökset ovat varovaisia ja myöhäisiä. Tämä ongelma vaivaa niin paikallisten seurakuntien päättäjiä kuin kokonaiskirkollista päätöksentekoa kirkolliskokouksessa. Siellä on vaikea saavuttaa yhteistä näkemystä siitä, miltä seurakuntakartan tulisi näyttää, sillä Suomi on erilainen eri puolilla. Meillä on lyhyiden välimatkojen tiiviisti asuttu Suomi, ja meillä on pitkien välimatkojen Suomi. Mutta koko maassa meillä ei ehkä ole kohta kuin muutamia kasvukeskuksia, jotka kilpailevat samoista nuorista tulevaisuudentekijöistä ja ylipäätään työntekijöistä.

Niin, hyvät työtoverit, katsotaanko lähelle vai kauas? Lähelle on katse tarkka, tulevaisuus varmimmin ennustettavissa ja päätökset helpoimmin tehtävissä. Mutta tulisi uskaltaa katsoa riittävän kauas ja nähdä parin viimeisimmän vuosikymmenen valossa se kehitys, joka jo viittaa, mihin suuntaan omalla paikkakunnalla ollaan menossa. Tulisi rohjeta ottaa askeleita, jotka yltävät tunnistamattoman ja hallitsemattoman alueelle asti. Mutta ne ovat kaikkein epävarmimpia ja vaikeimpia ottaa. Ja niistä puhuttaessa antaudutaan helpoiten kiihotettavaksi.

Palaankin demagogiseen demoniin. Myös kirkossa voivat päättäjät nähdä tulevaisuuden kuin riivaajahengen valtaansa ottamana. Myös heiltä voivat olla patterit hukassa ja olo tuntua voimattomalta ja rohkeus kadonneelta. Mutta juuri siinä tarvitaan tuota Kristuksen ristillä demonia pois ajavaa hahmoa. Siihen ei riitä yksinomaan piispa, vaan tarvitaan jokaisen seurakunnan kaikkia toivon sanoman julistajia. Ehkä menneitten polvien monien vaikeuksien vaivaamat ihmiset katsoivat riittävän kauas, aina oman elämän rajan tuolle puolen ja siksi jaksoivat? Kun kuolema oli aina läsnä, mieli kääntyi ikuiseen.

Toivo on Kristuksessa, joka on kulkenut kaikkien ihmisten osan kaikkien aikojen lävitse. Hänessä Jumala on läsnä juuri epävarmassa, hauraassa, uhatussa ja kärsimyksessä. Hän on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Vaikka kirkon toiminta, talous, tilat, hallinto tai henkilöstö muuttuvat, hän pysyy. Hänen pysyvyyttään on pari vuosituhatta jokaiseen uuteen aikaan välittänyt kirkon liturginen ja sakramentaalinen elämä. Siihen kaikki muu seurakunnassa kiinnittyy, niin hengellinen kuin aineellinen, niin ajallinen kuin ikuinen.