Saarna pääsiäisyönä Tampereen Tuomiokirkossa 4.4.2015

 

Evankeliumi Mark. 16: 1-8

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.

Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”

Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

 

Sapatti oli ohi, kun naiset lähtivät haudalle. Sapatti oli ohi, mutta suru ei ollut vielä ohi. Torstain ja perjantain kauhut olivat jo ohi, Jeesuksen pidätys, kuulustelu, pilkkaaminen ja pahoinpitely olivat ohi, ohi myös hänen oikeudeton tuomitsemisensa, hänen ruoskimisensa ja kärsimysten matkansa teloituspaikalle. Takana oli kauhea, tuskan ja häpeän kuolema ristille naulittuna.

Rakkaan Mestarin piina oli ohi, mutta niin näytti olevan ohi kaikki muukin hänen mukanaan. Mennyttä oli toivo uudesta vapaudesta ja oikeudenmukaisuudesta, mennyttä toivo totuuden, rakkauden ja armollisuuden voitosta. Mennyttä oli koko haave Jumalan valtakunnasta. Se oli vain hetken hipaissut tätä vihan, kateuden, itsekkyyden, kostonhimon, ahneuden, alistamisen ja väkivallan valtakuntaa. Se oli jäänyt vain lupaukseksi, joka ei täyttynyt vaan jäi toiseksi, kun sitä paljon kovemmat elämän realiteetit ottivat tapahtumien ohjat käsiinsä. Siinä jäävät puheet vihollisen rakastamisesta ja toisen posken kääntämisestä toiseksi, kun katsotaan, kenen kuuluu poskensa kääntää ja kenellä on valta sille läimäyttää.

Tällaisessa maailmassa me elämme, aivan samanlaisessa kuin se, jossa Jeesuksen opetuslapsetkin Mestariaan seurasivat. Mekin jäämme vain järkyttyneenä katsomaan, mikä kaikki on mahdollista tässä maailmassa – millainen epäoikeudenmukaisuus ja vahvemman valta onkaan se, joka talloo ihmisen alleen piittaamatta hänen elämästään. Me emme käsitä, miksi Ukrainassa voidaan käydä veristä sisällissotaa, kristityt uskonveljet toisiaan vastassa, Jumalalta siunausta rukoillen ja yhdessä Kristuksen kärsimyksen muistoa viettäen. Emme käsitä, miksi Syyria ajautuu vain pahempaan kaaokseen ja esiin nousee yhä hirveämpiä väkivallan tekoja, joita jotkut ovat valmiita tekemään Jumalan suuruutta julistaen.

Me näemme ja kuulemme, miten omia uskonveljiämme ja sisariamme surmataan kuin teuraseläimiä. Netistä löytyy kuvia oman aikamme ristiinnaulitsemisista, joilla Jeesuksen nimeen turvaavia häväistään ja teloitetaan. Vain pari päivää sitten maailmalle kerrottiin iskusta yliopistoon Keniassa. Erityisesti kristityt opiskelijat olivat murhaajien kohteena. Tänään Jeesuksen opetuslapset ovat maailman vainotuin vähemmistö. Ovatko Jeesuksen piinat siis sittenkään ohi, onko hänen ristille lyömisensä ja surmaamisensa vieläkään loppunut?

Haudalle varhaisena aamuna rientäneiden naisten suru ei ainakaan ollut vielä ohi. Se oli vasta alkamassa, sillä vasta ensimmäiset askeleet rakkaasta luopumisessa oli otettu. Hautaamistakaan ei ollut suoritettu kunnolla loppuun. Järkytyksen keskellä oli ruumis pitänyt kiirehtiä kalliohautaan ilman asianmukaista voitelua. Seuraavan päivänä oli pohdittu monenlaista, niin kuin aina, kun läheisen kuolema heittää eteen joukon järjesteltäviä asioita. Nyt oli mielessä yksinkertainen kysymys: Kuka auttaisi meitä haudan avaamisessa?

Tässä epävarmassa ja pahuuden vaivaamassa maailmassa meidän on luotettava ihmisiin. Joudumme luottamaan toiseen, vaikka emme tiedä, kuka hän on ja mitä hänen mielessään liikkuu. Lentokoneeseen astuva luottaa lentäjään, vaikkei voi tietää, hautooko hän ehkä tuhon ajatuksia. Luottamus on yhteisen elämän edellytys. Ihmiskunnan tekee ihmiskunnaksi juuri se, että se järjestäytyy yhteisöksi, jossa toinen voi luottaa toiseen, vaikka tämän on mahdollista pettää. Juuri ihmisyhteisöä runtelee ihmisen pahuus. Niin myös joudutaan välillä katkerasti pettymään ihmisiin. Ei olekaan ketään, joka auttaisi, ei edes puutarhuria vierittämään kiveä.

Haudalla oli ”hyvin suuri kivi”. Sellainen ei ole heikon ihmisen siirrettävissä, vaikka siirrettäväksi oli kyllä tarkoitettu. Jerusalemissa on ainakin yksi tällainen haudan sulkeva kivi julkisesti nähtävillä erään Herodeksen suvulle kuuluneen haudan ovella. Kivi on hämmästyttävän sileäksi ja säännönmukaiseksi hiottu suuri pyöreä kiekko. Voi ymmärtää, että sellainen rullaa urassaan hyvin, kun sen vain saa liikkeelle. Mutta Jeesuksen lyödyt omaiset eivät osaa kuvitella itse sellaista työntävänsä; olivathan he nähneet, miten raskaasti se pari päivää aiemmin työnnettiin paikoilleen. Mutta haudalle oli mentävä luottamuksessa ihmisiin. Kyllä sieltä joku ystävällinen löytyy!

Jeesuksen ystävättäret olivat näinä päivinä eläneet itsekin lävitse sen, mitä heidän Mestarinsa kuolema merkitsi ja mitä uuden päivän aamu tulisi merkitsemään. He olivat kulkeneet kuoleman ja luopumisen epätoivosta varovaisesti kohti toivoa. Saapuessaan haudalle he jo tulivat osallisiksi ylösnousemuksen ilosta. Kivi onkin pois, Jeesus ei ole haudassa, hän on noussut kuolleista!

Ensimmäisestä pääsiäisestä lähtien ovat Jeesuksen opetuslapset kulkeneet samaa polkua. He ovat murhein muistaneet Mestarinsa kuolemaa ja hautaamista ja käyneet hänen ylösnousemuksensa voimassa uuteen päivään täynnä luottamusta huomiseen. Myös tänä pääsiäisyönä me muistamme Kristuksen ristiä ja syntiemme sovitusta, muistamme hänen hautaamistaan ja luotamme oman tulevan hautamme olevan vain väliaikainen leposija, koska Herramme on jo aukaissut kivet kaikkien hautojen edestä. Tänäkin pääsiäisenä me riemuiten ylistämme ylösnoussutta Vapahtajaamme ja juhlimme Hänen voittoaan kuolemasta, sillä se tuo meillekin voiton.

Kristuksen omat ovat liittyneet Kristuksen kuoleman ja haudan kautta hänen ylösnousemukseensa. Tämä tapahtuu pyhässä kasteessa, kuten apostoli Paavali kirjoittaa: Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän. (Room. 6:3-5)

Kun Jeesus otti vastaan kasteen Johannes Kastajalta Jordan-virrassa, se tapahtui hänen omaan kuolemaansa. Siitä alkoi hänen tiensä ristille. Mutta siinä kasteessa hän myös pyhitti veden meidän pelastukseksemme; hänen kuolemansa koituisi meille elämäksi. Kristukseen Jeesukseen kastettuina olemme tulleet kastetuiksi paitsi hänen kuolemaansa, myös hänen ylösnousemukseensa. Pyhä kaste liittää meidät siihen mitä Jeesus on puolestamme tehnyt. Siinä tapahtuu laskeutuminen hautaan ja kuoleminen, mutta myös nouseminen ylös uuteen elämään.

Varhaisessa kirkossa kaste toimitettiin juuri pääsiäisyönä. Siihen valmistauduttiin kuuntelemalla katekeesia eli käymällä rippikoulua jopa kolme vuotta. Katekumeeneille pidettyjä opetuspuheita on säilynyt useita antiikin kirjallisuudessa. Jerusalemin piispa Kyrillos kirjoittaa pääsiäiseksi kasteeseen valmistautuville n. v. 350:

Voi Jumalan selittämätöntä ihmisrakkautta! Hän suo Pyhän Hengen niillekin, jotka eivät usko pelastuvansakaan. Huomaa kasteen voima. Jos joku teistä on ristiinnaulinnut Kristuksen pilkallisin sanoin, tai jos joku teistä on tietämättömyydessään kieltänyt Kristuksen ihmisten edessä, tai jos joku on pahoilla teoilla tuottanut pilkkaa opille, olkoon toiveikas katuessaan, sillä nytkin se sama armo on tarjolla. Ole rohkealla mielellä, Jerusalem, Herra ottaa pois kaikki väärät tekosi, Herra pesee pois sen poikien ja tyttärien lian tuomion hengellä ja polton hengellä, hän vihmoo teidän päällenne puhdasta vettä, ja te puhdistutte kaikista synneistänne. Enkelit karkeloivat teidän ympärillänne ja sanovat: Kuka on tämä, joka tulee ylös valkaistuneena, rakkaaseensa nojaten? Ennen orjana ollut sielu on nyt saanut itsensä Herran rakkaakseen. (Katekeesi 3:15-16)

Pääsiäisyönä tunnustettiin usko yhtymällä siihen uskontunnustukseen, jota oli opiskeltu, ja annettiin kastaa upottamalla veteen kolme kertaa. Niin tultiin uskon kautta osalliseksi siitä, mitä Isä ja Poika ja Pyhä Henki ovat pelastukseksemme tehneet. Sen jälkeen siirryttiin viettämään pyhää ehtoollista. Roomasta on 200-luvulta säilynyt Hippolytoksen kirjoittama ohje kasteen toimittamisesta pääsiäisyönä. Siinä kehotetaan kasteen jälkeen piispaa panemaan kätensä kastetun pään päälle ja rukoilemaan näin:

Herra Jumala, joka annoit heidän saada syntien anteeksiantamuksen uudestisyntymisen pesussa, täytä heidät Pyhällä Hengellä ja lähetä heidän ylleen armosi niin, että he palvelevat sinua tahtosi mukaan. Sinun on kunnia, Isä ja Poika, Pyhän Hengen kanssa, pyhässä kirkossa, nyt ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Amen. (Trad. ap. 21:35-37)

Tapahtuuko tämä kaikki todella kasteessa? Emmehän siinä näe muuta kuin vettä, eikä sitäkään kirkossamme käytetä niin paljon, että siihen lapsikaan pesuveden mukana hukkumaan pääsisi. Mutta meidän on luotettava Raamatun sanaan, Jeesuksen kehotukseen ja apostolin opetukseen, ja yhdyttävä niihin rukouksiin, joita kastettavan puolesta lausutaan, olimme kastettavia tai vanhempia tai kummeja. Vesi on olemassa ruumiillista ihmistä varten, jotta hengellinen ihminen voisi sen puhdistavan voiman näkemällä ja kokemalla tarttua hengelliseen pesuun. Kristuksen kuoleman tähden kaste puhdistaa synnistä ja lahjoittaa ikuisen elämän jokaiselle, joka uskoo. Kasteessa noustaan uuteen elämään, jotta vanha syntinen, epäuskoinen ja epäluotettava ihminen jätettäisiin taakse ja elettäisiin Kristusta seuraten hänen totuudessaan ja rakkaudessaan.

Kristillinen usko ei ole mikään hyvä idea. Tarkoitan, ettei se ole mikään ajatus jota ajaa, ei mikään ismi, jota puolustaa ja jolle hankkia kannattajia. Siksi ei kirkkokaan ole mikään aatteellinen yhdistys, joka kerää jäseniä tai houkuttelee kannattajia kuin vaaleihin valmistautuva poliittinen puolue. Kristillinen usko on historiallinen liike, se on tapahtuma, joka kantaa ajasta ikuisuuteen. Evankeliumi on sanoma, joka koostuu historiallisista tapahtumista, ja kirkko elää historiallisena ilmiönä todeksi sitä, mitä Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa on tapahtunut. Se on liike tai yhteisö, joka yhdistää maallisen ja taivaallisen. Siinä yhdistyvät toisiinsa ihminen ja Jumala, siinä yhdistyvät toisiinsa Kristuksen omat tässä ajassa, menneessä sekä tulevassa.

Kirkko on ihmisyhteisö, ja koko kristinusko on luonteeltaan ruumiillinen. Se ei ole vain henkinen siinä mielessä, että uskoisimme vain sielun kuolemattomuuteen. Kunnioitamme myös kehoa. Haudalla käyneet naiset eivät etsineet pois leijallutta sielua eivätkä kuollutta ruumista vaan rakasta ystäväänsä. He halusivat kunnioittaa ihmistä, ei vain muistaa häntä. Kaikki ei ollut vielä ohi Jeesuksen omille, he eivät unohtaneet kuollutta ruumista ristille, vaan saattoivat Jeesuksen hautaan ja edelleen halusivat olla lähellä häntä.

Siksi kristillisen kirkon sakramentitkin ovat ruumiillisia. Kaste on ruumiillinen teko, siinä käytetään vettä ja pestään ihminen niin, että hengellisesti todella tapahtuu puhdistuminen. Samoin pyhä ehtoollinen on ruumiillinen ateria, siinä syödään leipä ja juodaan viini ja tullaan niiden kautta osalliseksi Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta, aivan kuten hän lupaa: Tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa. (Matt. 26:29)

Usko ottaa vastaan näiden sakramenttien lahjat; pää kastuu, suu syö ja nielee, mutta sielu omistaa hengellisellä tavalla sen, mitä ruumis kokee. Siksi tänään muistamme omaa kastettamme ennen kuin käymme pyhälle ehtoolliselle. Niin tulemme uuden luottamuksen lapsiksi, kasteen haudan ja ylösnousemuksen kautta myös toinen toisillemme luotettaviksi lähimmäisiksi. Kristus on noussut kuolleista, nouskaamme mekin hänen kanssaan elämään uutta elämää Hänen ominaan.