Puhe kirkon lapsityönohjaajien ja lapsityön teologien neuvottelupäivillä Lahdessa 17.4.2015

 

Vanhan kaskun mukaan eräällä opettajalla oli monta teoriaa lasten kasvattamisesta mutta ei yhtään lasta. Kun hän tuli isäksi – vai oliko se äidiksi – asetelma kääntyi toisinpäin: oli lapsia, mutta ei enää yhtään teoriaa kasvatuksesta. Todellisuus kulki teorian ohitse. Elämä koetteli pedagogiset viisaudet ja romutti ne – tai ehkä vasta se alkoi niitä opettaa. Ehkäpä tämän tarinan opetus on, että vain tekemällä oppii, tai että vain luopumalla ulkoa opitusta voi avautua jotain uutta, sisäistä oppimista. Ja kenties juuri silloin myös teoriassa opitusta tulee hyödyllistä ja hedelmällistä.

Minulla on hieman samanlainen tunne tuon johtamisen kanssa. Siihenkin voi hankkia viisasta tietoa ja oppia kirjoja lukemalla ja kursseja käymällä. Ne ovat epäilemättä tarpeen, ja onneksi kirkossamme on siihen kiinnitetty yhä enemmän huomiota. Mutta minun on tunnustettava, että en ole käynyt kirkollisia johtamiskursseja, en kyllä muitakaan, jos aliupseerikurssi jätetään pois laskuista. Olen vain saanut johdettavakseni hiippakunnan. Kirkkoherran virkaan vaaditaan kirkon johtamiskoulutus, piispan virkaan ei, Tuomiokapitulin asessorin tehtäviinkin on korkeammat muodolliset vaatimukset kuin piispan virkaan.

Piispa on periaatteessa kaikkien hiippakuntansa pappien esimies, samalla kun hän on kaikkien seurakuntien kaitsija. Hänellä ei kuitenkaan ole välittömästi monia alaisia, joiden kanssa hän olisi päivittäin tekemisissä. Piispan johtajuus on toisenlaista kuin vaikkapa kirkkoherran jonkun työalan johtajan. Mutta piispaan kohdistuvatkin odotukset hengellisenä johtajana.

Oikeastaan minun teemakseni on ohjelmaan kirjattu hengellinen johtaminen, ei varsinaisesti hengellinen johtaja. Sitä voisi lähestyä useammastakin suunnasta. Mutta haluaisin mennä johtamiseen johtajan kautta. Mistä hengellisessä johtajuudessa on kysymys?

Kysynkin nyt neuvoa teiltä. Pyydän sinua kääntymään vierustoverisi puoleen. Unohda hetkiseksi, mitä olet näillä päivillä kuullut ja mieti vain omaa kokemustasi. Sinulla on työhistoriasi varrella ollut useita esimiehiä ja kenties olet itse jonkun työyhteisön johtaja. Mieti yksi hyvän johtajan ominaisuus. Älä vielä vaivaa päätäsi sillä, millainen on hengellinen johtaja; ainoastaan sitä, millainen on hyvä johtaja. Yksi ominaisuus. Kerro se keskustelukumppanillesi.

Millaisia ominaisuuksia on hyvällä johtajalla? – –

Tämän jälkeen pyydän pareja muodostamaan neljän hengen ryhmiä. Millainen on hyvä hengellinen johtaja? Omissa työyhteisöissänne on hengellisiä johtajia. Millaisia ovat hyvät hengelliset johtajat?

Mitä ominaisuuksia on hyvällä hengellisellä johtajalla? – –

Poikkeaako hyvä hengellinen johtaja jollain tavoin ylipäätään hyvästä johtajasta? Samoista ominaisuuksista lienee ainakin osittain kysymys niiltä osin, kun kysymys on työyhteisön johtamisesta ja esimiehenä toimimisesta. Toisaalta huomataan, että hengellisen yhteisön johtajalta ja hengellisen työpaikan esimiehiltä edellytetään hieman enemmän. Heihin kohdistuu persoonaan liittyviä odotuksia, heidän odotetaan johtavan koko persoonallaan aina hengellistä elämäänsä myöten.

Ehkä hengelliseltä johtajalta odotetaan muita johtajia enemmän nimenomaan uskottavuutta ja esimerkillisyyttä. Nämä kaksi kuuluvat yhteen ja ovat toinen toisensa ehtoja: hengellinen johtaja on uskottava vain, jos hän itse näyttää esimerkkiä, ja toisaalta vain uskottava voi olla esimerkillinen.

Mutta ainakin huonot johtajat ovat samanlaisia, olivat he hengellisiä tai muita. Niin johtajat kuin ihmiset yleensä heijastavat omaa ympäristöään ja omaksumiaan malleja niin työyhteisöissä kuin hengellisissä yhteisöissä. Kristillisissä kirkoissa ja seurakunnissakin on siksi vallitsevan kulttuurin ihanteiden mukaisia johtajia.

Kulttuurin muovaamia johtajuusihanteita voidaan hahmottaa useita erilaisia. Yksi on ”suuren pomon” malli; hän komentaa jo kontrolloi, pitää kaikkia lankoja käsissään ja ohjailee joko kovilla tai pehmeillä keinoilla. Hän antaa ehkä vastuuta mutta ei koskaan valtuutusta, sillä hän ei salli auktoriteettinsa siirtymistä toiselle. Kirkossa tai hengellisessä yhteisössä tällainen johtajuusmalli voidaan hurskaasti hengellistää ja pitää johtajaa suorastaan Jumalasta seuraavana. Johtajaa ei voi kritisoida, sillä se olisi Jumalan tahdon kyseenalaistamista. Toisaalta johtaja itse ei kestä inhimillistä kritiikkiä vaan suojautuu auktoriteettiaseman tai jumalallisen verhon taa. Tällainen johtajuus on altis taipumaan hengelliseksi väkivallaksi ja ihmisten alistamiseksi, heidän sitomisekseen eikä vapauttamisekseen.

Varsinkin joissain vähemmän tasa-arvoisessa kulttuurissa kuin Pohjoismaissa tähän malliin voi vielä yhdistyä patriarkaalinen eli miehen ylemmyyttä ja valtaa korostava perinne. Pahimmillaan tällaisiin johtajiin liittyy henkisen ja hengellisen väkivallan ohella myös fyysinen vallankäyttö tai sillä uhkailu, karkeimmillaan jopa perheväkivalta.

Valitettavasti sellaisiakin kirkollisia johtajia on, jotka vanhurskauttavat omaan perheeseensä kohdistuvan vallankäytön vetoamalla ensimmäisen Timoteuskirjeen sanoihin seurakunnan johtajasta: Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus. Jos joku ei osaa pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia Jumalan seurakunnasta? (1.Tim. 3:4-5) Miten monen pappilan seinien sisällä onkaan kärsitty tämän ihanteen ylitulkinnasta johtuvista kulisseista! Jos ei ihan perheväkivaltaan olisi syyllistyttykään, niin ahdistavia ja ankaria tai epäaitoja ja falskeja pappisisiä ja kaiketi meidän aikanamme jo myös äitejä on aivan liian paljon. Mutta hekin ovat oman roolinsa ja hyvän esimerkin velvoituksen vankeja, ja valitettavasti voivat kylvää lapsiinsa enemmän epäuskoa ja kapinaa kuin uskoa ja kuuliaisuutta, vaikka juuri näitä tavoitellaan. Pelkkä esimerkillisyyden paine ei takaa uskottavuutta.

Monissa kulttuureissa kirkollinen johtajuus liitetään korkeaan ikään. Elämänkokemus on arvostettua, sen uskotaan tuovan viisautta ja arvostelukykyä. Tietysti usein näin onkin, vaan ei suinkaan itsestään selvästi. Mutta iän arvostus on varmasti yleisinhimillistä. Kasvaahan jokainen ihminen ensin lapsena aikuisten ohjaamana, ja hän oppii auktoriteetin olevan yhteydessä ikään. Tuskin on sattumaa, että Uudessa testamentissakin puhutaan seurakunnan johdossa ”vanhimmista”, kreikaksi presbyteereistä, mistä sanasta tulevat esimerkiksi pappia tarkoittavat ruotsin ja englannin sanat präst tai priest. Suomenkin sana pappi tulee venäjän kautta isää merkitsevästä sanasta. Lienee jonkinlainen ”jungilainen arkkityyppi” ajatella pappia vanhana miehenä ja vastaavasti myös Jumalaa valkopartaisena vanhuksena.

Nykypäivän länsimainen kulttuuri puolestaan nostaa johtaviin asemiin esiintymistaitoisia, vetäviä, esiintymistaitoisia ja säteileviä hahmoja. He pärjäävät demokratiassa, kun kansa saa valita – ylihuomenna nähtäneen, onko näin – ja kansa valitsee heitä, koska se ihastuu heihin television välityksellä. Valovoimainen ja viehättävä henkilö, joka on myös etevä puhuja, kerää luottamuksen. Häntä saatetaan pitää suorastaan Jumalan valitsemana ja voitelemana. Jos edellä kuvatut johtajat vetoavat auktoriteettiin, tällaisella johtajalla puolestaan on vetoavaa auktoriteettia. Kirkoissa tällaisia kohoaa johtajiksi siinä missä muuallakin, ja kirkossa heihin liittyy samoja riskejä kuin muuallakin, mikäli henkilön hyvien ominaisuuksien joukossa ei ole henkistä kypsyyttä ja tasapainoa tai itsekritiikkiä. Liian usein on nähty, että hengellisessä yhteisössä tällainen johtaja putoaa paikaltaan jonkin julkisen lankeamisen vuoksi ja vetää syöksyyn koko yhteisön, kun hänen seuraajansa pettyvät häneen.

Mutta seurakunnissa on myös sellaisia johtajia, jotka näkevät roolinsa olla palvelijoita. Esikuvana on itse Jeesus, joka sanoo: Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta. (Mark. 10:45) Jeesus antaa esimerkin uhrautumisesta rakkaudessa.

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, miten Jeesus ennen vangitsemistaan pesi opetuslastensa jalat näyttääkseen heille, millaisella tavalla näiden tulisi jatkossa toimia. Johanneksen evankeliumissa ei varsinaisesti ole kuvausta ehtoollisen asettamisesta, vaan viimeisen aterian jälkeen Jeesus vyöttäytyy ja pesee opetuslastensa jalat. Tämä kerrotaan Jeesuksen kärsimystä edeltävän aterian yhteydessä ehkä juuri siksi, että näin halutaan nostaa esiin Kristuksen uhria muistavan sakramentaalisen jumalanpalveluksen sekä kristittyjen keskinäisen rakkauden ja palvelun välinen yhteys. Se on viesti Jeesuksen seuraajille, joiden keskuudessa oli menossa jo toinen sukupolvi kirkonjohtajina silloin, kun Johanneksen evankeliumi kirjoitettiin. Evankeliumissa Jeesus sanoo: Minä annoin teille esimerkin, jotta tekisitte saman minkä minä tein teille. Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. (Joh. 13:15-16)

Nyt pyydän teitä jälleen keskustelemaan pienissä ryhmissä. Voivatko uhrimieli ja arvovalta yhdistyä samassa persoonassa? Voiko palvelevalla johtajalla olla auktoriteettia? – –

Kuten kaikkiin johtajiin, myös hengellisiin johtajiin kohdistuu odotuksia erityisesti kriisiaikoina. Kun maailman muuttuu ja tulevaisuuteen näyttää liittyvän yhä enemmän erilaisia uusia epävarmuustekijöitä, johtajilta odotetaan viisaita ja oikeita neuvoja – mutta samalla sellaisia viisaita ja oikeita ratkaisuja on entistä vaikeampi kenenkään löytää. Huomaamme sen, kun ajattelemme vaikkapa kirkkoomme kohdistuvia suuria haasteita, seurakuntien rakenneuudistusta, uskon välittämistä uusille sukupolville, nuorten aikuisten herkkyyttä erota kirkosta, tai uusia seksuaalietiikkaan liittyviä haasteita, avioliittolain muutoksen vaikutuksia jne. Kaikki tunnistavat tällaisiin haasteisiin liittyvien kysymysten monitahoisuuden ja vaikeuden, ja silti yleisesti toivotaan, että joku johdattaisi niiden läpi yksinkertaisella ja vakuuttavalla tavalla, jonkinlaisella rohkealla uskon päättäväisyydellä, vaikka ei voisi olla oikeasta ratkaisusta ja sen kestävyydestä varma.

Jo taakse jäänyttä modernia aikaa leimasi asioiden ja ilmiöiden sekä niiden suhteiden loogisuus ja lainalaisuus. Moderni aika oli tieteen ja teollisuuden kehittymisen aikaa, edistysuskoista aikaa. Silloin myös johtaminen nähtiin hierarkkisten ja loogisten struktuurien mukaisena kirkossakin. Johtajat käyttivät direktio-oikeuttaan asemansa perusteella ja selviä komentolinjoja pitkin. Kun nyt olemme jo joitain vuosikymmeniä eläneet postmodernia aikaa, eivät erilaiset itsestään selvät ja jäykät rakenteet enää määrittele myöskään johtamisen paradigmoja. Me olemme siirtyneet teollisen ajan jälkeiseen informaatioyhteiskunnan aikaan, jossa johtajien ja johdettavien suhteet määrittyvät toisin.

Nyt pitää johtajien osata käyttää tiedonvälityksen kanavia ja kansalaisyhteiskunnan rakenteita epähierarkkisella tavalla. Nyt ministerit ja piispatkin ovat sosiaalisessa mediassa muiden kansalaisten kanssa. Nyt johtajien tulee olla lähellä johdettaviaan, tai paremminkin asettua heidän asemaansa ja elää heidän kanssaan. Enää ei johdeta asioita vaan ihmisiä.

Tämä pitää paikkansa myös hengellisestä johtamisesta, ehkä juuri siitä. Ollaanhan hengellisessä työssä tekemisissä nimenomaan ihmisten kanssa. On tärkeää, että ihmisissä itsessään tapahtuu jotain. He eivät ole vain rattaita jotain tuottavassa koneistossa, he eivät ole välineitä jotain muuta päämäärää varten. He ovat Jumalan rakastamia, ja Jumalan rakkaus ilmenee juuri ihmisten välisissä suhteissa – myös siinä tavassa, jolla esimies kohtelee alaisiaan tai paremminkin työtovereitaan.

Siksi joudun palaamaan edellä luokittelemiini epäonnisiin johtamismalleihin. Se lavasäteilyjohtajuus, jota hieman rivien välissä kritisoin pinnallisesta loistosta ja äänestäjien suosion mukaan johtajaksi joutumisesta, sisältää yhden meidän aiheemme kannalta kiinnostavan käsitteen. Se on tuo sana, joka usein käännetään ”lavasäteilyksi” mutta jota myös karismaattisuudeksi kutsutaan. Millainen on karismaattinen johtaja? Mieleen tulevat hypnoottiset puhujat, jotka vangitsevat kuulijansa ja saavat heidät pahimmillaan tekemään mitä tahansa, mitä suuri Johtaja käskee. Mutta en tarkoita nyt sitä. Tarkoitan karismaa hengellisen lahjan merkityksessä.

Hengellinen lahja eli karisma on raamatullisessa kielenkäytössä Jumalan suoma erityinen armolahja. Armolahjoilla usein tarkoitetaan vaan jonkinlaisia yliluonnollisella tavalla ilmeneviä ihmeitä, kuten rukouksella parantamista tai profetoimista, mutta on syytä nähdä ne laajemmin. Paavalin Roomalaiskirjeessä armolahjat liittyvät kykyihin, joilla palvellaan seurakuntaa:

Meillä on saamamme armon mukaan erilaisia armolahjoja. Se, jolla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan kuin hänellä on uskoa. Palvelutehtävän saanut palvelkoon, opetustehtävän saanut opettakoon, rohkaisemisen lahjan saanut rohkaiskoon. Joka antaa omastaan, antakoon pyyteettömästi; joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti; joka auttaa köyhiä, auttakoon iloisin mielin. (Room. 12:6-8)

Seurakuntaa palvelevilla on monia kykyjä ja tehtäviä. Tässä salissa istuvilla on myös armolahjansa. Paavalin luettelossa lahjojen joukossa mainitaan johtaminen, kreikaksi tässä prohistamenos, kirjaimellisesti tarkoittaen eteen asetettua eli johtajaa, jonka tulee hoitaa tehtävänsä tarmokkaasti. Tässä siis prohisteemi eli johtaminen ei kuitenkaan ole vain inhimillisen äänestyksen perusteella eteen asettamista vaan Jumalan antamalla lahjalla johtamista. Hengellinen johtaminen ei aina perustu demokraattiseen päätöksentekoon; pikemminkin se perustuu Jumalan armoon ja hänen Henkensä johdatukseen.

Karismaattinen johtajuus siis oikein ymmärrettynä ei ole inhimillisellä lavasäteilyllä hurmaamista vaan Jumalan Hengellä johtamista. Siksi Uudessa testamentin kreikassa kuvataan seurakunnan virkoja ja palvelustehtäviä karismoina eli armolahjoina. Näihin virkoihin tai tehtäviin erotetaan ihmisiä tavalla, joka toistuu Uudessa testamentissa monin paikoin ja joka on edelleen kirkoissa se menettely, jolla virkoihin tai tehtäviin vihitään tai asetetaan. Se on kätten päälle paneminen ja rukous Pyhälle Hengelle. Esimerkiksi diakonian vihkimys tai pappisvihkimys tai piispan vihkimys tai seurakunnan työhön siunaaminen tapahtuu näin.

Kätten päälle paneminen ja Pyhän Hengen lahja liittyvät toisiinsa. Kirjeessä Timoteukselle apostoli kehottaa: Siksi muistutan sinua, että puhaltaisit täyteen liekkiin Jumalan armolahjan, jonka sait silloin kun minä panin käteni sinun päällesi. (2.Tim. 1:6)

Jos hengellinen johtaminen on pohjimmiltaan karismaattista, onko se jotain sellaista, mihin ihminen ei voi vaikuttaa – onko se vain Jumalan antama yliluonnollinen lahja? Voiko sitä opetella ja harjoitella? Onko kirkossa hyötyä johtamiskoulutuksista ja kursseista, jos kaikki riippuu lahjoista? Ilman muuta opista ja harjoituksesta on hyötyä, kuten kaikkien lahjojen ja taitojen kohdalla. Kehottaahan apostoli puhaltamaan armolahjan täyteen liekkiin. Miten sellainen tapahtuu? Epäilemättä ainakin siten, että hengellisen työn tekijä elää itse hengellistä elämää, osallistuu jumalanpalvelukseen, kuulee Jumalan sanaa, rukoilee, käy ehtoollisella. Näinkin hänen elämänsä voi muodostua esimerkillä johtamiseksi.

Mutta voidaan kysyä, millaisessa suhteessa ylipäätään ovat hengellisessä johtamisessa Henki ja inhimillinen instituutio. Tällöin ollaankin jo peruskysymyksessä: millä tavoin kirkko on yhtä aikaa jumalallinen ja inhimillinen? Millä tavoin Raamatun sana on ihmisten kirjoittamaa ja kuitenkin Jumalan sanaa? Tai viime kädessä, miten Jeesus Nasaretilainen on yhtä aikaa ihmisen poika ja Jumalan Poika?

Palaan alun kysymykseeni hyvästä hengellisestä johtajasta. Poikkeaako hänen johtamisensa muusta johtamisesta? Inhimillisesti katsoen ei välttämättä poikkea. Samojen lainalaisuuksien mukaan eletään jokaisella työpaikalla. Mutta niiltä osin voidaan hengellisen johtamisen sanoa poikkeavan, että hengellisessä työssä tehtävät ovat erilaisia kuin muissa töissä. Niihin sisältyy aina tietoisuus siitä, että niin työ kuin koko muu elämä eletään Jumalan kunniaksi, lähimmäistä palvellaan Kristuksen nimessä ja Kristuksen rakkaudella. Se sopii myös hengellisen johtamisen ohjenuoraksi.