Piispan puhe toisen pääsiäispäivän iltakonsertissa Tuomiokirkossa 21.4.2014

”Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan ja näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. Enkelit sanoivat hänelle: ’Mitä itket, nainen?’ Hän vastasi: ’Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu.’” (Joh. 20:11-13)

Toisen pääsiäispäivän evankeliumi tuo eteemme itkevän ihmisen. Surevan ihmisen, joka ei voi käsittää, mitä on tapahtunut. Eikä Maria saa selitystä. Päinvastoin, hänelle esitetään kysymys. Mutta kysymys ei tenttaa häneltä mitään tietoa. Se ainoastaan osoittaa hänelle myötätuntoa. Enkeli antaa Marian purkaa suruaan.

Jämijärven lento-onnettomuus pysäyttää ja järkyttää. Aurinkoisen pääsiäispäivän ilo kääntyi yllättäen monien suruksi. Jämin lentokeskus on minullekin jonkin verran tuttu paikka; olen siellä ilmailun ystävänä muutamia kertoja vieraillut. Ajatus onnettomuudesta vie mielen hiljaiseksi ja riistää sanat suusta.

Raskaimmin on onnettomuus iskenyt niihin kahdeksaan, jotka menehtyivät turmassa, sekä heidän läheisiinsä. Perheiden jäsenten kanssa surevat myös ystävät, eivät vähiten ne, joita yhdistää menehtyneisiin sama harrastus. Myös he ovat järkytettyjä, jotka pelastuivat. Niin koteja ja ystäväpiirejä kuin myös laskuvarjokerhoa on kohdannut raskas isku. Jäljelle jääneet voivat vain ihmetellä, mitä on tapahtunut.

Inhimillinen reaktio on kysyä ensimmäiseksi selitystä. Miten onnettomuus sattui – miksi lentokone putosi, oliko siinä jokin vika, tapahtuiko jotain odottamatonta, miksi eivät kaikki ehtineet hypätä, olisiko jotain pitänyt tehdä toisin? Olisiko kukaan edes ehtinyt saati kyennyt tekemään mitään toisin?

Onnettomuuden tutkiminen kestää aikansa. Kun se aikoinaan valmistuu ja onnettomuuteen johtaneet syyt on saatu selville, ovat kysymykset jo ehtineet vaihtua, ehkä moneenkin kertaan. Onnettomuuden selvitys saataneen, mutta ei tyydyttävää selitystä kaikelle. Tapahtumien kulku ja tekniset yksityiskohdat ovat tärkeitä turvallisuuden kehittämiseksi. Mutta näiden selostusten takana ovat piilossa vaikeammat, niin ikään syvästi inhimilliset kysymykset: miksi tämä tapahtui juuri nyt, miksi juuri tuolla lennolla, jolla olivat juuri nuo ihmiset, miksi monien täytyi kuolla niin nuorena, miksi niin monta yhdellä kertaa?

Mieleen nousevat myös kysymykset Jumalasta. Miksi Hän, joka on kaikkivaltias ja hyvä, sallii tällaista? Eikö hän olisi voinut estää onnettomuuden? Epäilemättä kaikkivaltias voisi tehdä mitä tahansa. Mutta tekeekö Hän niin? Käyttääkö Hän kaikkivaltiuttaan odottamattomien asioiden aikaansaamiseksi? Eikö Hän pikemminkin ole kaikkivaltiudessaan kaikkea ylläpitävä myös siinä, millä tavoin hänen luomansa maailma toimii?

Voiko Jumala estää lentokoneita putoamasta, laivoja uppoamasta, autoja suistumasta tieltä? Ehkä voi, mutta ei estä. Ei siksi, että hän olisi heikko, eikä siksi, että hänellä ei olisi hyvä tahto. Vaan siksi, koska hän ei voi ottaa tavakseen toimia itse asettamiaan luonnonlakeja vastaan. Ehkä joissain tilanteissa, mutta niistä ei ihminen voi sanoa mitään. Ne ovat inhimillisten odotusten tuolla puolen. Mutta Jumala ei ainakaan jatkuvasti voi tehdä niin, vaikka sellaiselle ensinäkemältä olisi inhimillisissä toiveissa paljon tarvetta.

Lentokone pysyy taivaalla luonnonlakien voimalla, samoin laiva meren pinnalla, auto mutkaisen tien päällä. Niitä lakeja ei Jumala voi ryhtyä kumoamaan saattamatta maailmaansa samalla syvästi kaaokseen. Mikään lisääntyvä tieto ja taito eivät olisi mahdollisia. Maailma ei olisi ennalta arvattavissa eikä mitään suunniteltavissa, elleivät luonnon perusvoimat olisi sellaiset, jollaisiksi ne on luotu.

Jumala käyttää onnettomuuksien estämisessä ihmisiä, joille hän uskoo vastuuta. Ihminen rakentaa maailmaa ja varautuu tulevaan. Se on hänen Jumalalta saamansa tehtävä. Odottamattomat tapahtumat ylittävät sen, mihin ihminen on vastuussaan osannut varautua. Sellaisia tulee maailmassa todennäköisesti aina olemaan. Niiden edessä olemme myös aina yhtä ymmällämme ja neuvottomia. Mutta ihminen oppii uutta ja käyttää tietojaan paremman tulevaisuuden hyväksi.

Jeesus sanoo: ”Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.” (Matt. 10:29-31)

Jeesus ei lupaa, etteikö varpusia putoaisi maahan. Ei hän myöskään lupaa, etteikö lentokoneita tai niitä paljon arvokkaampia ihmisiä putoaisi. Mutta hän lupaa, että Jumala on kaikessa läsnä, tuntee hänet jokaista hiuskarvaa myöten. Hän tuntee kaikkien tuskan. Hän on mukana kaikessa elämässä, niin myötä- kuin vastoinkäymisessä. Juuri siitä puhuu pääsiäisen evankeliumi.

Jumala lähetti Poikansa kärsimään ja kuolemaan. Hänet surmattiin ja hänen runneltu ruumiinsa haudattiin. Hänen ystävänsä ja läheisensä itkivät ja surivat eivätkä voineet käsittää, miksi niin saattoi tapahtua.

Mutta heille koitti myös uusi toivo: Jumala herätti Jeesuksen kuolleista. Näin hän osoitti, että kuolemalla ei ole lopullista valtaa. Kuolema on voitettu. Läheisemme ovat tallella. Nyt he ovat mukanamme muistoissa, mutta kerran odotamme näkevämme heidät.

Maria sai haudalla nähdä myös Jeesuksen. Mutta Jeesus ei antanut hänelle selitystä, vaan tehtävän: ”Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo.” (Joh. 20:17)

Monet ovat nyt joutuneet yllättäen eroon läheisistään. Mutta meille kaikille on myös tuotu sana: Jeesus on jo ennen meitä noussut Isänsä ja meidän Isämme luo. Siihen luottaen vietämme pääsiäistä. Se kokoaa yhteen kaareen koko ihmisenä olemisen jännitteen: kuoleman ja elämän, epätoivon ja luottamuksen, eron ja jälleennäkemisen toivon.