Kaikkinäkevän armollinen katse

Evankeliumi Mark. 12:41–44

Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: ”Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.”

Rakkaat seurakuntalaiset. Korona-aikoina on rajoitettu jumalanpalveluksiin kokoontumista. Aina ei ole päässyt kirkkoon vaikka olisi tahtonut. Monissa seurakunnissa on ollut myös kolehtirajoituksia: ei ole suntio kulkenut haavin kanssa penkkien välissä, vaan kolehtiin on osallistuttu vasta ovella poistuttaessa. Jonkin aikaa oli jopa niin, ettei mitään kolehtia voitu koota, koska jumalanpalvelukset olivat ainoastaan netissä. Se tuotti vaikeuksia monille sellaisille kirkollisille järjestöille, joiden budjetissa on keskeisellä sijalla vuosittainen koko kirkon yhteinen kolehtipyhä. Mutta oli kolehtien pois jääminen valitettavaa myös antajan kannalta. Nimittäin kolehti ja omastaan uhraaminen on alusta asti ollut osa kristillisen kirkon jumalanpalvelusta. Siinähän on mahdollista jakaa eteenpäin niitä hyviä lahjoja, joita Jumala ensin on antanut. Uhraamalla omastaan ihminen myös osoittaa kiitollisuutta saamistaan lahjoista. Hän osoittaa myös, ettei ole sydämeltään omaisuutensa kahlitsema.

Päivän evankeliumissa kuultiin, että tärkeämpää kuin uhrattu rahamäärä on sydämen kokonaisvaltainen asenne. Mutta keskitytäänpä evankeliumin ensimmäiseen virkkeeseen. Sen mukaan Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli. Jeesus ryhtyi siis tietoisesti pitämään silmällä, mitä uhriarkkuun laitetaan. Onko siis niin, että kaikkitietävä Jumala kovinkin uteliaasti valvoo meidän kolehti-intoamme?

Jerusalemin temppelissä saattoi antaa rahaa erilaisina uhreina. Erään muinaisajan tiedon mukaan temppelin esipihalla oli muurissa kolmetoista torvea, joihin saattoi pudottaa killinkejään eri tarkoituksiin. Ehkä tässä oli kyse sellaisesta. Mutta toisten mukaan evankeliumin sana, joka on käännetty suomeksi uhriarkuksi, tarkoittaa kokonaista temppelialueen huonetta, jonne piti mennä sisään ja antaa siellä raha papille ja sopia hänen kanssaan, mihin se on tarkoitettu. Oli miten tahansa, Jeesuksella oli näköyhteys. Hän saattoi katsella ja tehdä johtopäätöksiä. On arvailtu, että kun leski laittoi nimenomaan kaksi pientä lanttia, hän antoi kaikkensa – hänhän olisi noista lähes arvottomista pennosista voinut pitää vielä toisen itsellään.

Ajatus, että Jeesus seuraa katseellaan ja analysoi ihmistä hänen tekojensa valossa, saattaa tuntua kiusalliselta. Tokihan me uskomme, että Jumala on kaikkitietävä ja kaikkinäkevä eikä häneltä voi olla mitään salassa. Hän tutkii ihmisen sisintä myöten. Mutta silti ajatus Jeesuksesta juuri tällaisen silmälläpidon toteuttajana herättää enemmän pelkoa ja riittämättömyyden tunnetta kuin luottamusta ja antaumusta. Siitä seuraa ajatus, että on pärjättävä hänen tutkivan katseensa alla, on tehtävä enemmän, on uhrattava enemmän, on yritettävä paremmin. Eikä sittenkään mikään tekeminen, uhraaminen tai antaminen tunnu riittävältä. Mistään niistä ei saa varmuutta Jumalan rakkaudesta, vaan ihminen muuttuu ainoastaan ylenkatseiseksi toisia kohtaan.

Se joka pitää itseään pyhänä ja onnistuneena, alkaa väistämättä säälitellä niitä, jotka eivät ole jumalisuudessaan yhtä edistyneitä ja eteviä kuin hän on. Parhaina valaistumisen hetkinä hän saattaa kyllä huomata, että juuri tämä ylpeä asenne pilaa hänen Jumalan- ja lähimmäisenpalveluksensa.

Mutta mitä siitä tulee, jos ajatus askartelee vain siinä, että Jumala pitää tarkoin silmällä ja kirjaa muistiinpanoihinsa pienimmätkin pinnaamiset? Onhan pelottavaa, että hän lukee myös ajatukset ja punnitsee paitsi teot myös niiden motiivit. Kun tällainen ajatus valtaa ihmisen mielen, hän lopulta rukoilee kuin Raamatun Job: ”Mikä on ihminen, kun pidät häntä noin tärkeänä ja alati valvot häntä? Aamu aamulta sinä vaadit hänet tilille, joka hetki sinä häntä tutkit. Etkö voisi hetkeksi kääntää katsettasi pois? Etkö edes siksi aikaa, että saisin rauhassa nielaista sylkeni? Jos olenkin tehnyt syntiä, en kai minä sinulle ole vahinkoa tehnyt, sinä ihmisen vaanija? Miksi olet ottanut minut maalitauluksesi, miksi noin kovin kannat minusta huolta? Miksi et jo anna anteeksi, mitä olen rikkonut, miksi et ota pois syntiäni?” (Job 7:17-21)

Ja kuitenkin juuri se, että Jumala näkee kaiken ja seuraa ihmistä katseellaan, osoittaa, miten rakas tämä on hänelle. Ei Jumala sitä varten ihmisiä vartioi, että hän saisi nämä kiikkiin. Ei, hän tutkii katseellaan ihmistä vetääkseen tämän puoleensa, houkutellakseen hänet luokseen. Näissä Jobin sanoissa käy ilmi, että ihminen kaipaa Jumalan rakkautta, armollisuutta ja anteeksiantamusta.

Siellä, missä Jumala näyttäytyy ihmisen mielessä vain kyttääjänä tai jonkinlaisena säälimättömänä tienvarren ylinopeuskamerana johon voi ihan epähuomiossakin täräyttää vähän liian kovalla vauhdilla ilman kaahailutarkoitusta, siellä ihminen ajautuu lopulta epäterveeseen itsetarkkailuun eikä hän löydä enää mitään kelvollista itsestään. Kuinka hän voisi sitten enää vapain mielin antaa itseään yhtään mihinkään?

Mutta siinä kelvottomuuden tilassa salaisuus avautuukin. Nähtyään itsensä Jumalan läpitunkevassa valossa ihmiselle jää vain Jumalan rakkaus, joka ei pyydä häneltä mitään vaan lahjoittaa kaiken hänen tyhjyyteensä. Ihminen saa antaa itsensä juuri siinä tilassa, että hänellä ei edes ole mitään annettavaa. Ja silloin hänen uhrinsa on syvimmällä tavalla merkityksellinen. Ei roponsa antanut leskikään muuttunut turhaksi siinä hetkessä, kun hänellä ei enää mitään ollut, vaan päinvastoin. Kun hän oli antanut koko elämänsä, hän oli täysin Jumalan varassa. Siksi Jeesus asetti hänet esikuvaksi: itsensä antava ja Jumalan varaan jättäytyvä löytää levon ja turvallisuuden. Sellainen luottaa yksin Jumalaan, ja siksi hänellä aina on paljon annettavaa – onhan hänen koko elämänsä silloin Jumalan palvelemista, ei oman etunsa tai menestyksensä tavoittelemista. Köyhä leski ei ole esikuva köyhyytensä vuoksi vaan sydämensä vapauden vuoksi. Häntä kannattelee Jumalan rakkaus, ei elämän suunnitelmallisuus. Antaessaan saa ja kadottaessaan löytää.

Jokaisella on jotain annettavaa. Lesken pennoset tuskin olivat ratkaiseva taloudellinen tuki millekään, mutta hänellä oli annettavaan aulis sydämensä. Ehkä hänen uhraamisensa oli merkki siitä, miten hän ylipäätään halusi omistaa elämänsä Jumalan tahdon mukaisesti, riippumatta siitä, mitä tulosta se tuottaisi ja miten tehokasta tai näyttävää se olisi. Kaikilla Jumalan lapsilla on jotain annettavaa Jumalan työhön. Huomion kiinnittäminen vain suuriin antimiin tai suurten tulosten odottamiseen vie sivuun kaikkein tärkeimmästä eli koko elämän suunnasta Jumalan palvelemisessa.

Tänään asetetaan virkaan kirkkoherra. Sinulla, Matti, on jo paljon kokemusta pappina toimimesta erilaisissa tehtävissä ja erilaisissa seurakunnissa, ja kirkkoherran virkaakin olet sijaisena ehtinyt hoitaa täällä Lempäälässä usean vuoden ajan. Sinulla on tietoja ja taitoja sekä kykyä johtaa tämän kohtalaisen suuren seurakunnan työyhteisöä. Sinulla on persoonallista rauhallisuutta ja pitkämielisyyttä sekä hengellistä antaumusta. Mutta omat ja muiden jaksamisen rajat on syytä tunnistaa. Keneltäkään ei voida edellyttää työhön antautumista uupumiseen asti. Sinä olet antanut itsesi Kristuksen palvelukseen tullessasi vihityksi papiksi, mutta et ole tullut tyhjänä vaan omine lahjoinesi. Virassasi sinä saat kokea tekeväsi omalla persoonallasi Jumalan työtä. Nyt astumme alttarin ääreen rukoilemaan sinulle siunausta.