Piispan saarna Harjun seurakunnan piispantarkastuksessa Pispalan kirkossa 16.3.2014

Evankeliumi Mark. 9: 17-29

Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: ”Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen.”

Silloin Jeesus sanoi heille: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni.” He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: ”Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?” ”Pienestä pitäen”, vastasi mies. ”Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” ”Jos voit?” vastasi Jeesus. ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Silloin pojan isä heti huusi: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”

Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: ”Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!” Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: ”Nyt hän kuoli.” Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.

Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: ”Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?” Hän vastasi: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella.”

 

”Ei heistä ollut siihen.” Aika karu toteamus isältä, joka oli pyytänyt apua Jeesuksen opetuslapsilta. Ei toki ollut tehtäväkään aivan helppo. Mutta silti: ikävä pettymys, kun oppilasjoukko ei vastaakaan sitä, mitä opettajalta on voitu odottaa. Onko tämä tuttu kokemus? Moni kertoo pettyneensä kirkkoon.

Mitä sinä odotat Jeesuksen oppilaiden joukolta? Mikä on tänään sinun tarpeesi Harjun seurakunnalta? Se voi olla jokin samankaltainen isän tai äidin hätä kärsivän lapsen puolesta kuin evankeliumin miehellä. Tai se voi olla toive vaikkapa huolenpidosta vanhuksen kohdalla. Se voi olla odotus työttömien tukemisesta, yksinhuoltajien aseman helpottamisesta tai ylipäätään inhimillisestä kohtaamisesta.

Nyt pyydän sinua kääntymään kirkonpenkissä vierustoverisi puoleen. Sano hänelle yksi asia, jossa toivoisit, että seurakunta jotain tekisi. Yksi tarve, joka on sinulle tärkeä ja jossa toivoisit kirkon voivan auttaa. Ole hyvä!

**

Vilkas keskustelu osoittaa, että tarpeita ja odotuksia on monenlaisia. Valitettavasti en voi tässä niitä kerätä. Uskon, että monet niistä ovat sellaisia, joista on puhuttu usein ja eri ihmisten kanssa. Samoin uskon, että monet niistä jo ovat seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden tiedossa. Elleivät ole, toivon, että jossain vaiheessa rohkeasti otat asian heidän kanssaan puheeksi.

Mutta huomaatko, että sinä jo saatoit asiasi seurakunnan tietoon, kun kerroit siitä toiselle seurakuntalaiselle? Kun jaoit toiveesi, sinä jo teit sen yhteiseksi seurakunnan kanssa, vaikka vasta yhden jäsenen kanssa. Seurakuntahan ei ole vain sen työntekijät tai päätöksentekijät. Seurakunta koostuu jäsenistä. He ovat itse tämän päivän Jeesuksen opetuslasten joukko. Toinen toisiltamme me saamme odottaa Jeesuksen opetuslasten mukaista asennetta ja elämänmallia, siis Herran seuraamista ja hänen tapaansa ihmisten auttamista ja oman elämän jakamista heidän kanssaan. Samaa meidän on tarkoitus myös osoittaa toisillemme. Onnistuuko se opetuslapsilta? Vai seuraako pettymys: ei heistä ollutkaan siihen?

Täällä Harjussa on viime päivien piispantarkastuksessa pohdittu, miten seurakunta parhaiten palvelisi näiden kaupunginosien ihmisiä. Seurakunnan tehtävänä on edustaa Jumalan hyvää tahtoa, julistaa Jumalan suuria tekoja Jeesuksessa Kristuksessa ja osoittaa hänen rakkauttaan. Näin se kokonaisuudessaan vie eteenpäin sanomaa Jumalan valtakunnan koittamisesta ja on jo merkkinä valtakunnan tulemisesta. Mutta onko se yhtä vaikeaa kuin evankeliumin kertoman pojan vapauttaminen hänen vaivastaan?

Tänään ehkä lausuisimme toisenlaisen diagnoosin siitä, mikä poikaa vaivasi. Kenties ei kyseessä ollutkaan henkivaltojen ote. Mahdollisesti hänen oireilleen oli jokin nyt jo lääketieteellisesti selitettävissä oleva syy. Mutta joka tapauksessa Jeesus paransi pojan. Kun Jumala hallitsee, silloin kaikkien elämää tuhoavien voimien tulee väistyä. Juuri sitä merkitsee Jumalan valtakunnan koittaminen. Evankeliumeissa Jeesuksen tekemät ihmeet, sairaiden parantaminen ja pahuuden henkivaltojen ulos ajaminen, ovat merkkejä läpi murtautuvasta Jumalan hallintavallasta. Se on jo alkanut koittaa Jeesuksen toiminnassa. Nyt kirkon tehtävänä on seurakunnissa jatkaa Jeesuksen työtä. Kirkon tehtävänä on olla Jumalan valtakunnan koittamisen välikappale sekä merkki, josta jo näkyy, että valtakunta on tulossa.

Mutta onnistuuko ihmisiltä sellainen, mihin vaaditaan suorastaan jumalallista voimaa? Onko Jeesuksen opetuslapsista siihen? Onko meidän seurakunnistamme siihen? Nehän koostuvat vain ihmisistä. Vai kiinnitetäänkö tällaisissa kysymyksissä huomio aivan väärään kohtaan, kun arvioidaan vain sitä, mihin ihmisinä pystymme, mitä keksimme, jaksamme ja saamme aikaan?

Piispantarkastuksessa olemme pohtineet peruskysymystä: pitääkö seurakunnan puuhata ja saada aikaan, jotta se olisi oikeasti Kristuksen kirkko? Vai riittääkö, että seurakunta ymmärtää olevansa Kristuksen kirkko ja että se saa itse levätä Jumalan hyvyyden varassa? Sellainen hyvyyden kokemus saa nimittäin seurakunnan myös lähtemään liikkeelle. Se saa opetuslapset tekemään kaikkensa, jotta heidän mestarinsa asia edistyisi.

**

Eräs ortodoksinen pappi kertoi minulle seuraavanlaisen tarinan piispantarkastuksesta. Oli luostari, josta piispan korviin kantautui kyseenalaisia huhuja. Siellä ei kuulemma noudatettu luostarin ohjesääntöä vaan elettiin mukavuudenhalussa. Luostarin igumenin kiusaksi piispa ilmoitti saapuvansa tarkastuskäynnille. Igumeni otti nopeasti käyttöön ankarammat säännöt; liturgisia palveluksia lisättiin ja olot muutettiin askeettisemmiksi.

Piispa matkusti paikalle ja asettui useaksi päiväksi tarkkailemaan luostarin elämää. Ensimmäisenä aamuna hän meni jo ennen kukonlaulua luostarin kirkkoon ja havaitsi, että siellä oli jo monen tunnin ajan ollut meneillään jumalanpalvelus. Hän osallistui siihen pitkään, mutta lopulta ei enää jaksanut vaan jätti munkit jatkamaan toimitusta ja lähti itse aamupalalle. Mutta ruokasalissa tarjottiin syötäväksi vain muki teetä ja ohut siivu leipää. Päivällä hän meni kirkkoon, ja siellä munkit vain jatkoivat palvelustaan. Illan tullen hän meni ruokailemaan, mutta tarjolla oli vain teetä, leipää ja kaalinlehti. Seuraavana päivänä toistui sama ja sitä seuraavana: munkit jatkoivat palveluksiaan, kun piispan jalkoja jo väsytti; ateriat olivat äärimmäisen yksinkertaisia.

Viimein piispa ilmoitti kaiken näyttävän olevan kunnossa ja poistui paikalta. Hänen mentyään igumeni muutti oitis sääntöjä taas lievemmiksi; palvelukset lyhenivät ja ruoka parani. Munkit kyselivät häneltä, miksi hän nyt noin halusi vain piispan käynnin ajaksi muuttaa käytäntöjä. Igumeni vastasi: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella ja paastolla.”

**

Täällä Harjussa ei ole tehty mitään muutoksia yksinomaan piispaa varten. Täällä on seurakuntatyötä suunniteltu ja toteutettu siitä näkökulmasta, että Jumala tahtoo seurakuntansa välityksellä siunata näiden kaupunginosien asukkaita. Monenlaista työtä on tehty ja etsitty hyvin luovalla tavalla uusia mahdollisuuksia. Täällä on järjestäydytty kolmen kirkon mukaan alueille ja hahmotettu seurakuntatyötä kussakin kaupunginosassa paikallisen jumalanpalveluksen ympärille.

Onko syytä olla pettynyt siihen, mihin Jeesuksen opetuslapset eivät ole pystyneet? Varmaankin aina on varaa parantaa. Mutta on tärkeää nähdä, ettei seurakuntatyön todellinen siunaus ole ihmisen varassa. Vain Jumala antaa siunauksen, hänen varassaan on viime kädessä se, mitä aikaan saadaan. Mutta siunauksiensa välittämisessä Jumala käyttää ihmisiä – hän käyttää seurakuntaansa, jokaista sen jäsentä. Hän lähettää asialleen kaikki, vaikka se tuntuisi kovin vaikealta. Vaikka tuntuisi helpommalta odottaa jonkun muun levittävän hyvää toivon sanomaa, Jeesus lähettää kaikki hänen omakseen kastetut.

Jeesuksen parantaman pojan isä pyysi hädissään, mutta nöyrästi: ”Sääli meitä ja auta, jos jotakin voit!” Jeesus vastasi: ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Uskoihan toki pojan isä; juuri siksi hän oli tullut apua pyytämään ensin opetuslapsilta ja sitten Jeesukselta itseltään. Eikö hän uskonut tarpeeksi? Oli hänen uskonsa heikko tai vahva, hänellä oli enää yksi toivo: että Jeesus auttaisi häntä ja vahvistaisi häntä hänen uskossaan, jos pojan paraneminen oli siitä kiinni.

Usko ja epäily kulkevat yhdessä. Ei uskon vahvuus ole sitä, ettei koskaan epäile. Uskohan on myös taistelua ja Jumalan lupauksissa pysyttelemistä. Sellaista uskoa voi olla vain koettelemusten keskellä. Juuri ne saavat ihmisen turvautumaan yhä kokonaisvaltaisemmin Jumalan armoon. Kun ei ole näyttää Jumalalle uskoa, jonka perusteella Jumala osoittaisi rakkauttaan ja antaisi lahjojaan, on tuotava hänelle vain vilpitön tunnustus ja pyyntö: auta minua epäuskossani. Mutta tällainen huudahdus onkin jo rukous, joka kertoo nimenomaan uskosta eikä epäuskosta.

”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Minä uskon, että Jeesuksen opetuslapsetkin uskoivat, vaikka he eivät saaneetkaan pojan asiaa korjattua. Heidän käsissään ei vain ollut se valta, joka oli Jeesuksella. Mutta hekin tulivat myöhemmin huomaamaan, että kaikki todella oli mahdollista sille, joka uskoo – ei kuitenkaan siinä mielessä, että kaikki inhimilliset toiveet toteutuisivat, mutta siinä mielessä, että usko muuttaa ihmistä ja antaa hänen elämälleen uuden kokonaissuunnan.

Usko teki kalastajista apostoleja. Se johdatti heidät ulos omista tarpeistaan ja ulos kaikkeen maailmaan seuraamaan Herransa tehtävänantoa. Siinä se antoi toivon ja rohkeuden, vaikka inhimillisesti katsoen ei olisi mitään syytä uskoa hyvään tulevaisuuteen.

Tässä mielessä kaikki on edelleen mahdollista sille, joka uskoo – niin myös koko Harjun seurakunnalle. Uskossa Kristukseen sekin käy rohkeasti tulevaisuuteen; uskossa Kristukseen kaikki seurakuntalaiset näkevät, miten paljon mahdollisuuksia edelleen onkaan julistaa Jumalan rakkautta sanoin ja teoin. Usko näkee, miten sana menee eteenpäin ja herättää aina uusia sydämiä palamaan evankeliumille.

Uskossa Kristukseen syntyy uutta kekseliäisyyttä ottaa itse palvelutehtäviä hoitaakseen eikä odottaa, että joku muu sen tekee. Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo; vaikka inhimillisesti katsoen näyttäisi siltä, ettei Jeesuksen opetuslapsijoukko selviä tehtävästään. Mutta riittää, jos uskoa on edes sen verran, että rohkenee rukoilla sitä lisää: ”Auta minua epäuskossani!”

Uskon merkiksi nouskaamme ja yhtykäämme uskontunnustukseen.