Piispan saarna Hauhon piispantarkastuksessa 27.10.2013

Evankeliumi Matt. 18: 23-35

Jeesus sanoi:

”Taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka vaati palvelijoiltaan tilitykset. Kun hän alkoi tarkastaa niitä, hänen eteensä tuotiin palvelija, joka oli hänelle velkaa kymmenentuhatta talenttia. Miehellä ei ollut, millä maksaa, ja niin kuningas määräsi, että hänet, hänen vaimonsa ja lapsensa ja koko hänen omaisuutensa oli myytävä ja velka maksettava. Silloin palvelija heittäytyi maahan hänen eteensä ja pyysi: ’Ole kärsivällinen! Minä maksan sinulle kyllä kaiken.’ Kuninkaan tuli sääli palvelijaansa, ja hän päästi miehen menemään ja antoi velan anteeksi.

Mutta kun palvelija meni ulos, hän tapasi toisen palvelijan, joka oli hänelle velkaa sata denaaria. Hän kävi mieheen käsiksi, kuristi häntä kurkusta ja sanoi: ’Maksa, mitä olet velkaa!’ Mies heittäytyi maahan ja pyysi: ’Ole kärsivällinen! Kyllä minä maksan sinulle.’ Mutta toinen ei suostunut siihen. Hän meni ja toimitti työtoverinsa vankilaan, kunnes tämä maksaisi velkansa.

Muut palvelijat näkivät, mitä tapahtui, ja panivat sen pahakseen. He menivät kuninkaan luo ja kertoivat hänelle kaiken. Silloin kuningas kutsutti palvelijan luokseen ja sanoi: ’Sinä kelvoton! Minä annoin sinulle anteeksi koko velan, kun sitä minulta pyysit. Eikö sinunkin olisi pitänyt armahtaa työtoveriasi, niin kuin minä armahdin sinua?’ Vihoissaan kuningas pani palvelijansa ankaraan vankeuteen, kunnes tämä maksaisi koko velan.

Näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestä anna kukin veljellenne anteeksi.”

 

Hyvät hauholaiset. Tänään annan teille saarnassa tehtävän. Pyydän sinua miettimään yhtä kysymystä ja sen jälkeen kertomaan siihen oman vastauksesi vierustoverillesi. Tämä ei ole aivan helppo kysymys, enkä tiedä, onko siihen edes yhtä ainutta oikeaa vastausta. Mutta kysymys on seuraava: kumpi on vaikeampaa, pyytää anteeksi vai antaa anteeksi? Ole hyvä ja kerro oma näkemyksesi kirkonpenkissä vieressäsi istuvalle.

***

Kuinka monen mielestä anteeksi pyytäminen on vaikeampaa? Entä kuinka monen mielestä anteeksi antaminen on vaikeampaa?

Inhimillinen kokemus osoittaa, että nöyrtyminen on vaikeaa – oli sitten kyse nöyrtymisestä anteeksi pyytämiseen tai anteeksi antamiseen. Molemmat nimittäin sitä vaativat. Ei ole helppo tunnustaa tehneensä väärin ja pyytää sitä anteeksi. Helpommin vain syyttelee muita, joko toisia ihmisiä tai olosuhteita. Itseä on paljon vaikeampi pitää vastuullisena.

Myös anteeksi antaminen edellyttää nöyryyttä. Se edellyttää, että lakkaa muistelemasta mielessään toisen rikkomuksia. Se edellyttää, ettei riipu kiinni siinä, millaista vääryyttä on itse kohdannut. Ihminen jää helposti oman katkeruutensa vangiksi. Hän saa jonkinlaista mustaa tyydytystä ajatellessaan sitä, että joku on kohdellut häntä epäoikeudenmukaisesti; että on joutunut syyttä suotta kaltoin kohdelluksi. Sellaista on vaikea antaa anteeksi. Helpommin vain muistelee muiden pahuutta; sehän näyttäytyykin omaa syyttömyyttä vasten niin kovin karkeana.

Ei ole helppoa nöyrtyä ja antaa anteeksi. Sellainen tuntuisi epäoikeudenmukaisuuden voitolta. Mutta anteeksi antaminen voi olla ainoa tie vapautumiseen. Jos se tuntuukin epäoikeudenmukaiselta, on hyvä ajatella, haluaisiko itseään kohdeltavan oikeudenmukaisesti vai armollisesti. Omia anteeksipyyntöjä kai kuitenkin odottaa kohdeltavan armolla. Anteeksi pyytävä odottaa, ettei hänelle julisteta oikeuden tuomiota.

Jeesuksen kertomuksessa on samalla herralla kaksi palvelijaa. Kumpikin on velkaa. Mutta veloilla on huikea ero. Pienempikin niistä, sata denaaria, on jo iso raha. Se vastaa työmiehen sadan päivän palkkaa. Ei sellaista noin vain taskusta kaiveta, kun velkoja osuu kohdalle. Ei ihme, että pienemmänkin velan ottaja pyytää vain jatkoaikaa. Hänellä on hätä.

Mutta millainen onkaan suurempi velka! Kymmenentuhatta talenttia on aivan jättiläismäinen summa. Talentti oli suurin tuon ajan Lähi-idässä käytössä ollut raha; se vastasi 6.000 denaaria. Velka oli siis noin 50 miljoonaa denaaria, täysin mahdoton ansaita työtä tekemällä. Vertailun vuoksi todettakoon, että kuningas Herodeksen vuositulot olivat noin 900 talenttia, ja kahdesta maakunnasta kootut verot yhteensä vain 200 talenttia. Miehen velka oli mielikuvituksellisen suuri jopa kokonaisen provinssin hallitsijalle.

Mutta tärkeää ei kertomuksessa olekaan se, miten paljon tarkkaan ottaen oltiin velkaa; tärkeää on huomata, että summa oli mahdoton suorittaa. Ei ihme, että velallinen heittäytyi hädässään maahan kuninkaan edessä! Kun on hätä, ei anteeksi pyytäminenkään ole mahdottoman vaikeaa. Eikä tässäkään pyydetty mitään niin mahdotonta kuin koko velan unohtamista, ainoastaan lisää maksuaikaa. Mies ajatteli vielä päästä pälkähästä, samoin kuin hänen pienempi velallisensa.

Ehkä kumpikin velallinen ajatteli voivansa ottaa lisää velkaa selvitäkseen edellisistä, niin kuin on käynyt monille pikavippien nostajille – ja niin kuin on käynyt myös joillekin maille. Velan tai ainakin sen korkojen katteeksi otetaan lisää velkaa, ja kokonaisuus paisuu parempia aikoja odoteltaessa tähtitieteellisen suureksi. Mutta mitä voisi muuta tehdä selvitäkseen elämästä?

On helppo kauhistella vaikkapa Suomen valtionvelan kasvua, mutta millä tavoin sen pysäyttäisi, kun kuitenkin valtiolla ovat lakisääteiset velvollisuutensa. Niiden muuttaminen puolestaan on poliittisesti haastavaa kansanvaltaisessa yhteiskunnassa. Keneen kohdistaa säästöt, miten taata oikeudenmukainen tulonjako? Mutta sopii tehdä ainakin oikeutettuja kysymyksiä. Voiko esimerkiksi olla oikein, jos joku suuri johtaja saa kohtuuttomat tulot, kun oman pienen yrityksensä ainut työntekijä ei selviä veloistaan muuten kuin myymällä kaiken, mitä omistaa, menettää tulonlähteensä ja joutuu vielä loppuiäkseen suorittamaan lyhennyksiä?

Jeesus opettaa anteeksi saamista ja anteeksi antamista. Nämä kuuluvat yhteen. Ei ole mahdollista saada anteeksi ellei itsellä ole samaa asennetta toisia kohtaan. Näinhän Isä meidän -rukouksessakin rukoillaan: anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Oikeastaan tuo ”synti” voitaisiin korvata myös sanalla ”velka”; niinhän se Matteuksen evankeliumissa esiintyykin Jeesuksen opettamassa rukouksessa, kun taas Luukkaan versiossa samasta rukouksesta kyse on syntien anteeksi pyytämisestä. Itse asiassa meidänkin Virsikirjamme takaa löytyy yhteisesti hyväksytty rukouksen ekumeeninen muoto, jossa rukoillaan velkojen anteeksi antamista.

Mutta nuo kaksi kietoutuvatkin yhteen: synti on mahdoton velka ihmiselle suoritettavaksi; hän on sen alla kuin vankina. Synti ei ole vain yksittäisiä vääriä tekoja; se on kokonainen kosminen mahti, joka vie ihmisen sinne, minne hän ei tahdo ja saa hänet jättämään tekemättä sen, mitä hän oikeasti toivoisi voivansa tehdä. Se saa ihmisen kiertymään itsensä ja oman napansa ympärille, ajattelemaan vain itseään eikä lähimmäistä, saati sitten yhteistä parasta.

Jeesuksen vertauksessa Jumalan valtakunta ylittää kaikki inhimilliset käsitykset. Jumalan armo on aivan muuta kuin inhimillinen oikeudenmukaisuus. Se on vastoin sitä, mitä ihminen itse oikeudentajunsa mukaan vaatisi toiselta – mutta se on sitä, mitä ihminen hädässään itse Jumalalta pyytää. Jumalan anteeksi antava hyvyys on ihmisen ainut toivo. Juuri sellaisena se voi myös muuttaa ihmisen ja antaa hänelle kokonaan uuden elämän suunnan.

Mutta voi sitä, joka ei näe, että hänen saamansa armon tulee muuttaa häntä itseään. Kuinka ihminen voisikaan väheksyä laupeutta, jos häntä itseään kohtaan sellaista osoitetaan? Kuinka hän voisi olla piittaamatta siitä? Voisiko hän heittää laupeuden syrjään heti, kun hänen itsensä tulisi sitä osoittaa toiselle ihmiselle?

Jumalan rakkaus muuttaa ihmisiä. Se tekee syntisistä armahdettuja. Mutta sen tulee myös muuttaa vielä enemmän, saada vaikuttaa ihmisessä ja tehdä hänetkin armahtavaksi toisia syntisiä kohtaan. Kun Jumala antaa kaikesta sydämestä anteeksi, eikö ihmisenkin tule antaa kaikesta sydämestä anteeksi?

Jumalan lapsena ei voi elää ilman suhdetta Jumalaan. Mutta Jumalan lapsena ei voi myöskään elää ilman suhdetta lähimmäiseen. Kristillisyys ei ole vain ikiomaa, sisäistä ja salaista suhdetta ylöspäin, vaan se on kaikille näkyvää ja yhteistä suhdetta toinen toisiin. Usko tulee näkyväksi suhteessa lähimmäiseen. Usko ei ole muusta ihmisen elämästä irrallinen, yksilöllinen sielun suuntautuminen vaan pikemminkin koko elämää läpäisevä, myös ruumiillinen ja yhteisöllinen, keskinäistä jakamista aikaansaava voima.

Seurakunta on juuri tätä. Se on yhteisö, joka jakaa yhteistä uskoa ja yhteistä elämää. Seurakunta ei ole yhteen kokoontuneitten, toisistaan erillisten ihmisten kokous, vaan se on itse elävä organismi. Sitä apostoli Paavali vertaa ihmisruumiiseen, jossa on monenlaisia ja toinen toisilleen välttämättömiä jäseniä.

Seurakunnassa jokainen on tarpeellinen; jokainen on tarpeellinen kokonaisuuden kannalta, mutta jokainen on tarpeellinen myös yhdenkin lähimmäisen kannalta. Kenelle muulle sinä osoittaisit lähimmäisenrakkautesi, ellet sille, jonka kulloinkin kohtaat? Jokainen yksilö on tärkeä toisen ihmisen tähden. Sinä teet lähimmäisellesi mahdolliseksi olla hänen rakkautensa ja laupeutensa kohde, samoin kuin hän sinulle.

Tällä tavoin seurakunta on yhteisö. Se saa Jumalalta lahjoja ja jakaa ne välittömästi. Kristus antaa itsensä evankeliumin sanassa uskossa vastaanotettavaksi, ja ehtoollisen sakramentissa suulla nautittavaksi. Mutta hän ei jää vain sinun omaisuudeksesi, hän ei ole vain sinun oma Jumalasi, vaan hän laittaa sinut heti jakamaan hänen rakkautensa, aivan kuten hän on antanut sinulle oman rakkautensa.

Olemme Hauholla viime päivinä piispantarkastuksen yhteydessä miettineet, miten seurakunta parhaiten hoitaisi tehtäväänsä tämän paikkakunnan ihmisten parhaaksi. Yksi on tullut selväksi: hauholaiset haluavat kokea oman paikkakuntansa ja oman seurakuntansa olevan juuri heidän oma kotinsa. Tässä kodinomaisessa seurakunnassa perheenjäsenet jakavat yhteistä elämää, yhteisen historian ja yhteisen tulevaisuuden.

Täällä vanhan kirkon holvien alla muistetaan Jumalan uskollisuutta, varjelusta ja johdatusta elämän eri vaiheissa, ja ammennetaan niistä luottamusta tuleviin vuosiin. Hauhon seurakunta on nyt osa Hämeenlinnan seurakuntayhtymää. Rakenteet ja hallintomallit voivat vuosien ja vuosisatojen varrella muuttua moneen kertaan, mutta seurakunnan olemus ja tehtävä pysyvät samoina. Edelleen seurakunta julistaa Jumalan rakkautta sanoin ja teoin.

Herra Jeesus Kristus edelleen lupaustensa mukaan asuu hauholaisten keskellä. Hän antaa yhä itsensä täällä kirkossa jumalanpalveluksessa jaettavissa hengellisissä lahjoissa. Niissä hän myös kutsuu yhä luottamaan Jumalan armollisuuteen, niin mahdottomalta kuin sellainen näyttäisikin syntiensä, velkojensa ja pelkojensa alle nääntyville, ja hän kutsuu tuota Jumalan ylenpalttista armoa jakamaan tämän paikkakunnan ihmisille juuri yhtä valloittavana ja ylitsevuotavana kuin hän sen itse meille antaa.

Tunnustakaamme yhteinen uskomme.