Puhe Suomen Vapaakirkon kesäjuhlilla 2.7.2017

 

Arvoisa juhlaväki. Tässä Suomalaisessa messussa kuulemme ja näemme väläyksiä itsenäisyyden ajalta. Kansakunnan identiteettiä muovaavat yhteiset kokemukset. Niiden läpi on Suomi tullut sellaiseksi kuin se on, ja kullekin sukupolvelle yhteisten kokemusten läpi ovat myös suomalaiset tulleet sellaisiksi kuin ovat. Se puolestaan vaikuttaa siihen, mitä pidetään tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena yhteistä maata rakennettaessa. Oman historian kaikupohja muokkaa sitä tapaa, jolla tulevaisuuteen katsotaan ja jolla siihen pyritään vaikuttamaan. Maailma muuttuu ja maa muuttuu sen mukana; Suomi ei ole enää sama kuin sata vuotta sitten, sillä jokainen uusi sukupolvi saa uudenlaisen tehtävän rakentaa maata.

Tämä teltta on pystytetty paikkaan, joka antaa joitakin näkökulmia maan rakentamiselle. Paikkaa voidaan luonnehtia useammalla nimellä ja tavalla. Ensinnäkin me olemme Kalevankankaalla. Tämän harjun nimi kalskahtaa suomalaiskansalliselta, suorastaan kirjaimellisesti kalevalalaiselta. Nimi periytyy Tammerkosken ja Messukylän kyläkuntien rajapyykkinä jo 1530-luvulla mainitusta Kalevankivestä. Myöhemmin Elias Lönnrotin kansanrunoista kokoama eepos Kalevala vaikutti tunnetusti kansallisen heräämiseen, mikä myös edelleen heijastuu tämän kaupunginosan kadunnimissä ja lukemattomien suomalaisten etunimissä.

Kalevankankaan harjulta avautuu suomalainen maisema metsineen ja järvineen, mutta myös kaupunkeineen. Ihmisten elämän edellytykset ovat täältä näkyvissä. Itsenäisyyden aikana tapahtunut elinkeinorakenteen muutos maa- ja metsätaloudesta teollisuuteen ja palveluihin näkyy täältä, samoin kuin muutto maaseudulta kaupunkiin, koulutustason noususta ja kulttuurin monipuolistumisesta ja kansainvälistymisestä puhumattakaan. Niistä muistuttavat naapuritonttien yliopisto ja konserttitalo.

Mutta Kalevankankaalla voidaan muistaa myös kiirastorstaita 1918. Tällä harjulla ja erityisesti sen tässä kaupungin puoleisessa päässä koettiin Suomen sisällissodan verisin päivä. Maaliskuun 28. päivänä kaatui noin 300 sodan eri puolilla taistellutta, ja lisäksi tuli sadoittain haavoittuneita. Sota oli saman kansakunnan rakentajien yhteinen kokemus, joka jätti jälkeensä keskinäistä katkeruutta ja vihaa. Kaikki yhteiset kokemukset eivät lujita yhteyttä eivätkä auta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta. Tarvitaan muutakin.

Me olemme myös paikalla, joka sijoittuu sairaalan ja hautausmaan väliin. Yhdellä puolella on entinen Tampereen yleinen sairaala, jossa viime vuosikymmeninä vielä koulutettiin hoitajia. Ihmisen hauraus ja elämän kaikkinainen rajallisuus ovat tällä tontilla läsnä. Täällä on sekä hoidettu avun tarvitsijoita että koulutettu niitä, jotka apua voivat antaa. Mutta siihenkin tarvitaan perustaksi jotain: tarvitaan yhteinen kokemus elämän hauraudesta ja rajallisuudesta sekä yhteinen velvollisuuden tunne toimia toisen hyväksi.

Toisella sivulla puolestaan on Kalevankankaan hautausmaa, jota aikoinaan myös Tampereen uudeksi hautausmaaksi kutsuttiin. Alkuun ihmiset valittivat sen kolkkoa puutonta autiutta sekä sijaintia kaukana kaupungin ulkopuolella, mutta pian siitä tuli kaikkien kaupunkilaisten tien pää. Hautausmaata v. 1880 vihkiessään kirkkoherra Josef Grönberg lausui useasti siteeratut sanat: ”Tässä on teillä, tamperelaiset, se paikka, jossa ei auta advokaattien temput eikä sikunasihteerien koukut, täällä kaikki teidän riitanne päättyvät, ei täältä ylimyksiin vedota, täällä vallitsee Jumalan totuus.” Hautausmaa tasoittaa ihmisten erot. Yhdenvertaisuus toteutuu karulla tavalla, kun kaikista, jotka ovat maasta tulleet, tulee maata jälleen. Mutta mitä merkitsee se, että paikalla vallitsee Jumalan totuus?

Tälle paikalle on vuosi sitten Suomen Vapaakirkon saavuttua annettu uusi nimi Teopolis. Virikettä lienee haettu erilaisista kaupunkeihin asettuneista toimitilojen nimistä; tuossakin on lähellä Technopolis erilaisten yritysten majapaikkana. Täällä puolestaan toimii Teologinen opisto. Kreikan Teopolis merkitsee kirjaimellisesti Jumalan kaupunkia. Sellainenko täällä siis sijaitsee? Jumalan kaupunki?

Tuskin lienee ajateltu, että tällä tontilla olisi Jumalan valtakunta ja sen rajojen ulkopuolella paha vihollisen maailma. Sellaista jakoahan ei ihminen pysty tekemään. Eihän paha asustele meidän ulkopuolellamme, muissa ihmisissä, se tempaa otteeseensa ihmisen sisäpuoleltaan. Myös hyvät osaavat olla itsekeskeisiä, julmia, ahneita ja petollisia. Tuskin on ajateltu myöskään niin, että kun tässä Teopoliksessa seurataan suoraan vain Jumalan tahtoa, niin ollaan kiusauksilta turvassa. Jopa Jumalan luomassa paratiisissakin luikertelee käärmeitä, kuinka ei sitten myös ihmisten pystyttämissä, Jumalan hallintavaltaan vetoavissa valtakunnissa. Inhimilliset Jumalan valtakunniksi tarkoitetut rakennelmat ovat yleensä kieroutuneet irvikuvikseen. Jumalan nimiin on peitelty monenlaista vallanhimoa, alistamista ja armottomuutta.

Jumalan kaupunki on kuitenkin ihan oikea Pyhän Raamatun termi. Psalmien kirjassa lausutaan: ”Herra on perustanut oman kaupunkinsa pyhille vuorille. Hän rakastaa Siionia, sen portteja, enemmän kuin mitään muuta Jaakobin kaupunkia. Kunniakasta on kaikki, mitä sinusta kerrotaan, Jumalan kaupunki!” (Ps 87:1-3). Tässä psalmissa Jumalan kaupungilla tarkoitetaan Jerusalemia, jossa Herran temppeli sijaitsi ja jossa Jumalan asettama kuningas hallitsi. Uudessa testamentissa puolestaan Johanneksen ilmestyksessä odotetaan uutta Jerusalemia, Jumalan luota saapuvaa uutta Jerusalemia (Ilm. 21:2). Olennaista onkin nähdä muutos: mikään maallinen kaupunki ei ole se Jumalan valtakunta, jota odotetaan ja jonka kuningasta palvotaan. Sellaisen saattaa voimaan vain Jumala ja hänen Poikansa, kaikkivaltias Herra Jeesus Kristus.

Tuossa psalmissa esiintyvät ne sanat, joista tämän paikan nimi tulee. Vanhan testamentin kreikan kielisessä tekstissä siinä Jumalan kaupunki on polis tou theou, tuttavallisemmin siis Teopolis. Eipä hassumpi raamatullinen nimi tälle paikalle! Latinan kieleen käännettynä näistä psalmin sanoista tuli civitas dei, Jumalan kaupunki, mistä 400-luvulla kirjoittanut kirkkoisä Augustinus lainasi kuuluisan kirjansa otsikon.

Augustinuksen teos De civitate Dei, joka voidaan kääntää joko Jumalan kaupunki tai Jumalan valtio, käsitteli kysymystä Jumalan hallintavallasta maailmassa. Kirjan taustalla oli Rooman läntisen valtakunnanosan tuhoutuminen goottien hyökkäyksessä. Jotkut olivat sitä mieltä, että syynä tuhatvuotisen imperiumin romahtamiseen oli uskonnollinen luopumus – nimittäin Rooman vanhojen jumalien hylkääminen ja kristinuskon omaksuminen. Kun jumalille ei enää uhrattu, he vihassaan antoivat valtakunnan tuhoutua.

Augustinus vastaa massiivisessa teoksessaan kritiikkiin ja katsoo, etteivät Rooman jumalat olisi voineetkaan pelastaa valtakuntaa, sillä ne eivät ole oikeita jumalia. Mutta myöskään oikea, elävä Jumala ei pystytä maallista valtakuntaa. Hän hallitsee hengellisesti ja sanallaan. Ihmiset voivat olla Jumalan valtakunnan kansalaisia tai Jumalan kaupunkilaisia sisäisesti. Vastakohtana on maallinen kaupunki, uskosta ja Jumalan tahdosta piittaamaton valtakunta, joka jatkuvasti kilpailee sieluista Jumalan hallinnan kanssa. Mutta Jumalaa palvelevat voivat palvella myös yhteiskuntaa ja rakentaa sitä hänen tahtonsa mukaisesti.

Milloin Jumala hallitsee ihmisten sydämissä? Tapahtuuko se vasta silloin, kun mitään muuta ei enää ole elämältä odotettavissa? Sijaitseeko Jumalan kaupunki todellakin sairaalan ja hautausmaan välissä, siis siinä hetkessä, jolloin muut tuet katoavat ja valmistaudutaan jo astumaan kaikkivaltiaan Kuninkaan eteen? On totta, että ihminen saattaa kuulla Jumalan kutsun, kun hän on heikko eikä enää voi tavoitella ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, eikä hänellä ole omaisuutta, oppineisuutta eikä kokemuksia, vaan odotettavissa on vain kaiken päättyminen ja siirtyminen sairasvuoteelta hautaan makaamaan. Ainoastaan siinä kapeassa välissäkö on Jumalan tontti? Ehkä joskus niin on. Jumalan sanalle tulee tilaa, kun muu jää. Mutta Jumala ei ole vain hädässä olevia varten. Jumala toimii myös hyvinvoinnissa ja rauhassa ja kutsuu jo silloin toimimaan yhteiseksi hyväksi.

Suomen 100-vuotisjuhlaa vietettäessä kiitetään kuluneista vuosista. Muistamme edeltäviä sukupolvia, jotka ovat vaivojaan säästämättä, menetyksiään pelkäämättä ja omaa henkeäänkin säilyttämättä toimineet maansa hyväksi. Muistamme kiitoksin myös heitä, jotka ovat hiljaa ja rauhassa maata rakentaneet näkemättä lopulta itse sitä hyvää, joka on meidän osaksemme tullut. He eivät nähneet maan muutosta eivätkä tämän päivän haasteita. Mutta heidän uskonsa, toivonsa ja rakkautensa kannattelevat vielä. Ne voivat tulle meille rohkaisuksi uskoon, toivoon ja rakkauteen. Siksi me annamme myös itsemme Jumalan kaupunkilaisina Hänen palvelukseensa.