Alustus luottamushenkilöiden neuvottelupäivässä Nastolassa 16.9.2017

 

Lutherin aneteeseistä tulee tänä syksyllä kuluneeksi 500 vuotta. Naulasiko hän teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen, ei ole aivan todistettua, mutta ainakin hän julkaisi ne akateemisen väittelyn pohjaksi ja saattoi tiedoksi arkkipiispalleen. Teesit eivät sisältäneet varsinaisia vallankumouksen aineksia eikä kirkon opin kumoamisia; ne pyrkivät vain osoittamaan, ettei rahaa maksamalla voi saada syntien anteeksiantamusta. Tällä tavoin Luther uskoi paavinkin opettavan. Mutta Luther tuli teeseillään sohaisseeksi taloudellisten ja poliittisten intressien verkostoa sekä häirinneeksi kirkollisten henkilöiden nauttimaa kunnioitusta. Teeseistä sukeutui arvovaltakiista, joka veti Lutherin kirkollisten ja poliittisten mullistusten vyöryyn.

Uudistusten polttoaineena ei ollut jonkinlainen uudistamisen tarve sinänsä. Lutherin pontimena ei ollut halu heittää vanhaa yli laidan eikä luoda jotain uutta ja ennen näkemätöntä. Lutherin työn myötä toteutuneet uudistukset hakivat voimansa teologiasta, tarkemmin sanoen Raamatun tutkimisesta. Sieltä Luther löysi keskeisimmäksi sanomaksi Jumalan armon Kristuksessa. Kaikki Raamatussa tähtäsi Kristukseen. Siksi myös kirkon uudistuksen voimaksi tuli usko Jumalan armoon Kristuksessa.

Lutherilla ei ollut mitään etukäteissuunnitelmaa kirkon uudistamiseksi. Hän ei ollut sellainen määrätietoinen reformaattori, jollaiseksi hänet ovat jälkipolvet joskus omia tarkoitusperiään varten kuvanneet. Kuten kaikkia merkkihenkilöitä, häntäkin on taivuteltu erilaisiin asentoihin ja sovitettu erilaisiin muotteihin, joko teologisiin, poliittisiin tai kirkkopoliittisiin. Luther ei suinkaan alusta lähtien tähdännyt niihin muutoksiin, joita reformaatio tuli nopeasti merkitsemään. Hän tuli tuntemaan Jumalan armon Kristuksessa, mikä sitten vaikutti hänen koko opetus- ja saarnatoimessaan. Tässä oikeastaan onkin koko reformaation perusidea: ei osoittaa johonkin uuteen, vaan johonkin alkuperäiseen, nimittäin Kristukseen itseensä.

Tänä merkkivuonna on Suomessa pyritty viljelemään käsitettä ”reformaatio” monelle tutumman ”uskonpuhdistuksen” sijasta. Reformaatio on kansainvälinen sana, ja sitä lienee ruotsin kautta meilläkin käytetty aina 1800-luvun jälkipuoliskolle asti. Sen sijaan sana ”uskonpuhdistus” tuli käyttöön osana kansallisen heräämisen ja suomalaisen, luterilaisen kansan identiteettiä etsittäessä. Samoihin aikoihin historiasta kaivettiin Suomen reformaattoriksi Mikael Agricola ja alettiin osoittaa hänen panostaan Lutherin oppien täytäntöönpanossa ja suomalaisen kirjakielen luomisessa.

”Uskonpuhdistuksella” viitattiin siihen, että nyt on oikea, puhtaampi usko paljastettu ”hämärän ja sotkuisen paavinopin” piilosta. Tätä sanaa ei enää nykyisellä ekumenian aikakaudella ole syytä käyttää, se jättää nimittäin huomiotta, että Lutherin käynnistämä tapahtumakulku tuotti uudistuksia myös roomalais-katolisessa kirkossa. Reformaatio koskee molempia. Siitä on viime vuosina tuotettu yhteinen luterilais-katolinen asiakirja ”Vastakkainasettelusta yhteyteen”.

Asiakirjassa molemmat osapuolet kuvaavat yhdessä, mitä 1500-luvulla tapahtui ja miten me molemmat olemme nyt tulleet yhteisen raamatuntutkimuksen sekä keskinäisten neuvottelujen avulla ymmärtämään itseämme ja toisiamme paremmin. Nyt näemme paljon enemmän yhteyttä kuin erillisyyttä uskossa, ja pyrimme määrätietoisesti poistamaan loputkin ykseyden esteet. Sen merkiksi viime syksynä paavi Franciscus saapui Ruotsiin avaamaan merkkivuotta yhdessä Luterilaisen Maailmanliiton johdon kanssa. Tilaisuudessa allekirjoitettiin tämän asiakirjan loppuun kuuluvat ”viisi ekumeenista toimintaohjetta”. Se tapahtui yhteisessä rukoushetkessä, ei siis missään poliittisessa tai kirkkopoliittisessa ohjelmanjulistuksessa. Suuria sanoja ja näyttäviä tekoja ei tarvita, sillä itsessään pienetkin eleet voivat puhua paljon, kun niillä osoitetaan vilpitöntä ja avointa halua seurata yhdessä Jumalan kutsua.

Paljon on siis tapahtunut, ja aivan meidän aikanamme. 1500-luvun reformaatiosta on tultu 2000-luvun reformaatioon, vaikka monet vuosisadat oltiin lukittuneita omiin joukkoihin. Nyt on kirkon uudistuminen merkinnyt sitä, että kristityt puhuvat ja toimivat yhä enemmän yhdessä. Siihen ohjaa meitä sekin, että omat yhteiskuntamme muuttuvat moniuskontoisiksi. Entistä enemmän meidän on tultava yhdessä tuntemaan sitä uskoa, johon itse olemme tulleet kastetuiksi ja kasvatetuiksi, jotta osaisimme rakentaa yhteiskuntaa myös niiden kanssa, jotka tulevat keskuuteemme kantaen mukanaan toista kulttuuria ja toista uskontoa.

Mutta mitä on reformaatio? Sananmukaisesti latinan re-formare merkitsee uudelleen muodostamista, siis sekä jonkin muodon palauttamista tai jonkin uuden muodon antamista. Luterilaisen reformaation teologinen idea oli näistä kahdesta merkityksestä ensimmäinen: tarkoituksena oli saattaa jälleen vapaasti vaikuttamaan se evankeliumi, jonka voimasta kirkko eli jo alussa, kun Kristus sen perusti. Luterilaisen reformaation tarkoituksena oli palata alkuperäiseen, ei heittää sitä vanhentuneena yli laidan, vaan kaivaa se esiin ja poistaa vain se, mikä oli sitä vastaan.

Siksi luterilaisissa tunnustuskirjoissa alusta loppuun perustellaan asioita siteeraamalla Raamattua ja vanhan kirkon auktoriteetteja ensimmäisiltä vuosisadoilta. Tarkoitus oli osoittaa, etteivät luterilaiset uudistusvaatimuksessaan halunneet missään kohdin poiketa oikeasta, apostolisesta kristinuskosta, ei luopua sen opillisesta sisällöstä, ei hylätä sen jumalanpalvelusta eikä romuttaa sen ulkonaista järjestystä. Kaikissa näissä haluttiin osoittaa keskukseen, itse Kristukseen.

Luterilainen reformaatio poisti vain väärinkäytöksiä, sellaisia, jotka olivat vastoin evankeliumia Kristuksesta, mutta säilytti hyviksi kehittyneitä ja kirkkoa historiassa kannattelevia seikkoja. Sitä vastoin ns. radikaalireformaatio, jota Luther ja hänen työtoverinsa vastustivat hurmahenkisyytenä, vaati kaiken sellaisen poistamista, mitä ei erikseen Raamatussa käsketty, kuten kirkon virat tai jumalanpalveluksen liturgiset muodot, papiston puvut, pyhimysten kuvat ja veistokset. Sellaisia meillä on säilynyt useissa hiippakunnan keskiaikaisissa kirkoissa. Ne puhuvat samasta uskosta ja osoittavat, että olemme edelleen sama kirkko kuin keskiajalla; olemme vain käyneet läpi uudistuksia.

Luterilainen reformaatio merkitsi siis paluuta takaisin, paluuta Raamattuun ja sen kirkkaaseen oppiin Kristuksesta, joka armosta lahjoittaa syntien anteeksiantamuksen jokaiselle, joka uskoo. Tämä paluu ei merkitse perääntymistä historiassa taaksepäin vaan kääntymistä ”sisäänpäin” kirkon olemukseen. Luterilaisuus toteutti uudistuksia, jotka nousivat evankeliumin vapaudesta.

Moni tuntee latinankielisen lauseen ecclesia semper reformanda eli ”kirkkoa on alati uudistettava”. Tämä lause esitetään usein Lutherin suuhun laitettuna, vaikkei häneltä sellaista löydy. Yllättävää kyllä, sillä ei edes ole tekemistä luterilaisen reformaation kanssa. Sen jonkinlaisia esimuotoja tavataan vasta satakunta vuotta Lutherin ajan jälkeen, ja silloinkin lähinnä alankomaalaisten reformoitujen teologien kirjoituksissa. Sen varsinainen popularisointi on kuitenkin tapahtunut vasta toisen maailmansodan jälkeen. Sen kristallisoi 1940-luvun lopussa yleisesti tunnettuun muotoon yksi viime vuosisadan merkittävimmistä teologeista, sveitsiläinen Karl Barth. Ajatuksena oli kirkon hengellinen uudistuminen Kristuksen ja Pyhän Hengen voimasta. Barthin vaikutus ulottuu Hans Küngin välityksellä myös katoliseen kirkkoon. Vatikaanin toisen konsiilin asiakirjoissa puhutaan kirkon jatkuvan uudistumisen tai puhdistumisen tarpeesta (LG 8, UR 6).

Protestantismissa lienee kuitenkin varsinkin viime aikoina tehty tästä iskulauseesta suorastaan jonkinlainen identiteettiä määräävä tekijä; katsotaan, että kun maailma muuttuu, tulee kirkonkin muuttua samaan tahtiin, muuten se ei pysy uskollisena omalle kutsumukselleen olla Kristuksen kirkko. Tässä ajatuksessa on perää, kun ajattelee Kristuksen antamaa lähetystehtävää mennä kaikkeen maailmaan, mutta sitä ei pidä ylitulkita. Joku onkin kritisoinut sitä sanomalla tuon lauseen olevan ”itsensä sekularisoivan kirkon taisteluhuuto, jolla se nujertaa kaiken hektistä uudistusintoa pidättelevän vastarinnan”. Kun lausetta toistellaan ilman teologisia perusteluja, viittaa se siihen, että siitä on tehty suoranainen pääopinkappale, jonkinlainen protestantismin tuntomerkki.

Luterilaisuus painottaa jatkuvuutta. Se pysyy siinä uskossa, jonka se on perinyt, ja välittää sen eteenpäin tuleville polville. Myös kirkollisen elämän ulkonaiset muodot kantavat sisältöä. Ne eivät ole vain pelkkää kuorta. Esimerkiksi jumalanpalvelus on inhimillistä kieltä, joka aina hakee muotoansa kussakin ajassa ja paikassa, mutta jossa tietyt pääosat toistuvat vuosisadasta toiseen ja ovat yhteisiä sukupolvesta toiseen. Jumalanpalveluksen rakenne yhdistää maailman eri kirkkoja, toki poikkeuksin ja paikallisin sovelluksin. Seremoniat muuttuvat ja virret vaihtuvat. Mutta samaan aikaan juuri seremoniat, ulkoiset menot ja muodot sekä toistuvat sanat kantavat tulevaisuuteen sitä identiteettiä, joka on peritty edeltäviltä polvilta. Näin kaikissa uskonnoissa välitetään menoihin osallistumalla uskon sisältö lapsille sukupolvesta toiseen.

Kristinusko on historiallinen uskonto, ja sillä on itsellään tietty historia. Sillä ovat tietyt pysyvät ulkonaisen toiminnan muodot, kuten kaste ja ehtoollinen, joihin kätkeytyy hengellinen sisältö. Emme voisi vaihtaa vedellä kastamista johonkin muuhun riittiin, emme myöskään voi vapaasti valita, että pyhällä ehtoollisella nautittaisiin vaikkapa karjalanpiirakoita ja kotikaljaa. Kirkko kantaa sisällään historiaansa. Emme voi vaihtaa keskeisiä muotoja, koska Jeesus itse ”otti leivän, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen…”

Niin luterilaisella kirkolla kuin kaikilla muillakin kirkoilla ovat eräät yhteiset kantavat pylväät, joiden varassa kirkko on yhtäältä pysytellyt sisällöltään samana ja toisaalta sopeutunut kuhunkin historialliseen vaiheeseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Ekumeenisissa neuvotteluissa on käynyt ilmi, että ne yhdistävät kirkkoja, joskaan ne eivät ole vielä täysin yhteensopivia. Niitä on kuitenkin neljä: Pyhä Raamattu, uskontunnustukset, kasteen ja ehtoollisen sakramentit, sekä (kolmisäikeinen) virka eri muodoissaan. Näiden varassa usko välitetään eteenpäin tuleville polville. Niinpä niiden avulla myös kirkko pysyy samana. Ne ovat kuin pitkittäissuuntaisia säikeitä, jotka läpäisevät historian.

Mutta kyllä luterilaisellakin kirkolla on uudistumiseen sijaa. Sitä on ensinnäkin mainitsemassani hengellisessä merkityksessä eli Kristuksen opetuslapseudessa ja hänen seuraamisessaan. Kristus on perustanut kirkkonsa maan päälle jatkamaan hänen tehtäväänsä, julistamaan sanoin ja teoin Jumalan totuutta ja Jumalan rakkautta. Kirkko on puhdistamisen ja uudistamisen tarpeessa juuri siinä merkityksessä, että siitä entistä kirkkaammin loistaisi Jumalan hyvä tahto. Toiseksi kirkko on uudistumisen tarpeessa myös siinä merkityksessä, että se voi kehittää rakennettaan, organisaatiotaan, hallintoaan, talouttaan, säädöksiään, päätöksentekoaan, toimintaansa, asemaansa yhteiskunnassa jne. Niissä sen on aina mahdollista kehittyä ja hakea uudella tavalla parasta ulkonaista ilmenemismuotoaan.

Luterilaisuuteen kuuluu siis tietty paluu alkuperäiseen, tietty jatkuvuus ja tietty uudistuminen.

Jatkuuko reformaatio? Jatkuminen on kolmenlaista: palaamista, pitämistä ja parantamista. Jos reformaatio on ensinnäkin paluuta apostoliseen, toiseksi jatkuvuuden osoittamista halki historian, sekä kolmanneksi uudistumista, millaista reformaatiota sinä toivoisit omassa seurakunnassasi ja kirkossasi?

Missä asioissa sinä toivoisit paluuta alkuperäiseen? Mitä haluaisit pitää ja välittää eteenpäin muuttumattomana? Entä mitä haluaisit uudistaa paremmaksi?