Saarna Hämeenlinnan vankilan kappelin vihkimessussa 20.6.2021

Evankeliumi Luukas 15:11–32

Jeesus sanoi:

”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.

Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.

Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.

Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”

 

Kertomus tuhlaajapojasta on ehkä tunnetuimpia Raamatun tarinoita. Se on Jeesuksen kertoma vertaus siitä, millaisia ihmiset ovat ja millainen on Jumala. Muistelen nähneeni Hämeenlinnan vanhassa vankilassa jumalanpalvelushuoneen seinällä taulun, joka oli maalattu tästä kertomuksesta. Muistanko väärin? Siinä oli mielestäni kuvattuna tuhlaajapoika matkalla kotiin, eikö vain? Täällä uudessa ja kauniissa Valon kappelissa on nyt uutta taidetta. Täällä Jumalan valo saa tulvia sisään ikkunasta ja tässä lasiteoksessa eri värien läpi kuvata vertauksen tavoin ihmisen matkaa.

Myös täällä on taideteos, jossa ihminen palaa Jumalan luo kuin kaiken omansa menettäneenä, kaiken tulevaisuuden hukanneena, mutta yhtä ei: nimittäin toivoa. Toivoa siitä, että joskus ja jossain muualla asiat ovat paremmin, toivoa siitä, että pimeästä ja hämärästä voidaan nousta ylös valoa kohti, kohota kuin lintu siivilleen ylös taivaan sineen, nähdä taas vapaasti ympärille, saada kokea kaiken olevan hyvin.

Tämä toivo tulee vahvasti näkyviin myös päivän evankeliumissa. Siinä kaikkensa hukannut poika tarttuu siihen, mitä hänellä vielä on: toivo siitä, että isän kotiin saa palata, siellä on kaikki hyvin. Vaikka ei ole ollenkaan varmaa, miten isä ottaisi vastaan; ehkä hän hyväksyisi edes palkkatyöläiseksi vaikkei enää lapsekseen tunnustaisi. Tai ehkä hän vain pitäisi ovensa kiinni ja kehottaisi jatkamaan matkaa, kun on kerran lähtenyt: ”Olet tiesi valinnut ja me olemme sujut, antaa vaan heittää siitä portilta.”

Mutta tässä kertomuksessa on tuhlaajapojan ja isän lisäksi myös kolmas henkilö, vanhempi veli, joka on koko ajan pysynyt kotona töissä. Kaikissa hahmoissa on jotain inhimillisellä tavalla kiitettävää ja arvosteltavaa. Tuhlaajaa voidaan moittia hänen lyhytnäköisyydestään ja seikkailevasta holtittomuudestaan, joka vei hänet elämässään pohjille, mutta samaan aikaan häntä voidaan kiittää siitä, että hän osasi mennä itseensä, nöyrtyä ja tulla takaisin pyytämään isältään armoa. Vanhempaa veljeä voidaan puolestaan kiittää hänen uskollisuudestaan, siitä, että hän pysytteli isänsä luona tekemässä raskasta työtä vaikkei saanut siitä mitään erityistä kiitosta. Mutta häntä voidaan moittia siitä, että hän ei olisi suonut veljelleen sitä, että hänet otetaan iloiten ja juhlallisesti takaisin. Häntä ärsytti, kun toinen sai sitä, mitä hän on toivonut vaikka hän on tehnyt kaiken oikein ja toinen väärin. Hän koki epäoikeudenmukaiseksi sen, että tuhlaajalle osoitetaan armollisuutta. Hän oli kateellinen veljelleen.

Entä poikien isä? Tekikö hän oikein, kun suostui jakamaan perintönsä etukäteen ja päästämään kuopuksensa kokeilemaan siipiään? Ehkä, sillä näin pitää lopulta kaikkien vanhempien tehdä; laskea irti lapsistaan, antaa heidän mennä ja tehdä myös virheitä. Mutta ymmärrämme, että jokaisen vanhemman sydän särkyy, kun lapsi pilaa oman elämänsä, vaikka tällä olisi kaikki edellytykset hyvään ja turvalliseen tulevaisuuteen.

Mutta oliko isällä jokin suosikkijärjestelmä? Oliko vanhemmalla veljellä aidosti syytä valittaa, että isä ei ollut koskaan antanut hänelle mahdollisuutta viettää juhlahetkeä ystäviensä kanssa? Pitikö isä vanhemman veljen uskollisuutta itsestään selvänä eikä koskaan huomannut sitä itse kannatella rakkaudella ja huomionosoituksilla?

Monesti isä tai äiti osoittaa erityistä hellyyttä ja kiintymistä juuri nuorinta lastaan kohtaan. Sisaruksista vanhimmalta odotetaan ehkä tiedostamatta enemmän; hän on koko ajan silmien alla ja häneen sovelletaan kasvatusmenetelmiä ja ihanteita, jotka lapsiperheen arjen todellisuus saa vanhemmat myöhempien tulijoiden kohdalta jo unohtamaan; ”kunhan tässä vain pärjätään hullunmyllyn keskellä lasten pyöriessä jaloissa”. Mutta vanhin lapsista, esikoinen, hänen tulee kasvaa ja oppia asiat nopeasti. Häneltä odotetaan vanhemmille apua nuorempien kasvatuksessa; hänen tulee olla esikuvana ja kantaa vastuuta asioista, joita hän hädin tuskin ymmärtää yhtään sen paremmin kuin vuoden pari nuoremmat sisaruksensa. Sitä vastoin kuopukseen suhtaudutaan pitkämielisyydellä, hänen mokailujaan ei pidetä enää niin pahoina kuin vanhempien sisarusten kohdalla; nyt jo tiedetään, että ”kyllä se siitä selviää”. Nuorin ei ehkä saa osakseen sellaisia rajoja tai sellaista kuritusta ja moitteita kuin isot siskot ja veljet.

Mutta millainen onkaan isä: jo kaukaa hän näkee, että tuhlaajapoika tulee. Ehkä hän oli kaikki vuodet katsellut tielle päin ja odottanut, salaa toivonut ja uskonut, että ”kyllä se vielä tulee”. Ja kun poika tulee, ei isä jää ovelle kädet puuskassa odottamaan, vaan juoksee vastaan, ottaa poikansa syleilyyn, suutelee häntä ja käynnistää iloiset juhlat!

Tällainen on Jumala: vaikka häneltä voisikin ajatella pääsevänsä pakoon ja olla olematta tekemisissä hänen kanssaan, ei pääse kuitenkaan hänen rakkauttaan pakoon. Vaikka sen perinnön, jonka Isä antaa, olisi tuhlannut, ei mitään ole mennyt hukkaan. Jumalalle kaikki ovat rakkaita lapsia, tapahtui heidän elämässään mitä tahansa. Ihminen ei voi menettää arvoaan, sillä hän on Jumalan luoma ja pysyy aina Jumalalle rakkaana. Hän ei voi kadottaa ihmisarvoaan, joutui hän mihin tahansa.

Rakkaan lapsen asemaa ei ole menetetty. Vaikka tuhlaaja on ollut kadonnut, jopa yhtä kuin kuollut, hän ei ole joutunut Jumalalta lopullisesti hukkaan. Valoon saa tulla, tulevaisuuteen saa katsoa. Taivaallisen Isän luo saa tulla. Ja silloin tapahtuu ihme: Isä pitää juhlat, joissa enkelitkin riemuitsevat.

Sitä varten on myös tämä kappeli rakennettu, sitä varten täällä vietetään jumalanpalveluksia. Täällä rukoillaan, täällä saa tulla Taivaallisen Isän luo. Tähän luottaen yhdymme nyt uskontunnustukseen.